Sinkkuuden ihanuus?

Kolmen lapsen äitinä, ja sinkkuna, voisin kertoa että mun osalla yksin olemisessa on paljonkin hyviä puolia.
Tykkään kirjottaa ja kahvitella kavereiden kanssa, suhteessa ollessani mieheltä tuli sanomista jos illalla kaivoin kynän ja paperia nenän eteen, taikka kutsuin kaverin ilta kahville.

Pidän myös siitä, että mun yksityis asiat myöskin pysyy yksityisinä. Esimerkiksi jos puhelimeen tulee viesti, mä tiedän takuu varmasti et olen ensimmäinen joka sen lukee.

Pidän myös siitä, et jos joskus haluan lähteä kavereiden kanssa baariin, voin mennä, ilman että ukko soittaa hetken päästä perään.

Pidän myös siitä, että jos lapset on jossain hoidossa ja haluan lähteä reissuun, voin lähteä ilman että mieheltä tulee sanomista.

Jajajajajaja.. pidän monista asioista sinkkuudessa. Odotan ihastumisen tunnetta, se on ihana tunne, mutta en tiedä, millon olisin halukas ihan oikeeseen suhteeseen alkamaan. Tai no... tiedänhän mä: sitten kun eteen tulee sellanen mies, jonka koen sopivaksi kumppaniksi

Kun ei ole kumppania eikä lapsia, niin parasta on varmaankin melko itsestäänselvästi vapaus tehdä ja olla niin kuin huvittaa, eikä ole vastuussa kenellekään muulle kuin itselleen. Rahankäytöstä päätät ihan itse, eikä kukaan tule vetoamaan "yhteiseen talouteen" halutessaan jotain. Kompromissejä ei tarvitse tehdä.

Tästä nyt ei kannata aloitusviestin kirjoittajan loukkaantua, mutta palstan naisneuvojille huomautan huomaavani taas aloittajan viestistä, että vasta parisuhteen kariuduttua ihminen opettelee olemaan yksin ja pärjäämään omillaan. Aina kun ATMeja neuvotaan parisuhteen satamaan purjehtimisessa, painotetaan aina sitä että kun pitäisi osata ensin elää itse ja itselleen ja sitten vasta. Näin, vaikka meille oli jo yläasteella selvää, että tyypit jotka eivät varmasti ole päivääkään yrittänyt elää itse ja pärjätä omillaan, pääsevät tavan mukaan parisuhteisiin. Lopputuloksena, jos nämä suhteet kariutuvat, joudutaan sitten erikseen opettelemaan yksinelämistä. Miksi eri säännöt pätevät heihin? Tämä nyt tosin menee aiheen ulkopuolelle, mutta tuon vain esille.

Jaa a, kun on aikuisuuden elänyt aina yksin niin eipä ole oikeastaan mitään vertailukohtaa parisuhteeseen, että mitkä puolet on hyviä.

Kait se on kummiskin tää vapaus ja kaikki muutkin asiat joista päätät yksin, etkä ole vastuussa kenellekkään toiselle kuin itellensä.

Mut onhan sinkkuudessa huonojakin puolia, tosin niitähän ei tässä ketjussa kysytty joten jätetäämpä kirjoittamatta ne jutut.

vapaus
- yksinäisyys
- läheisyyden ja rakkauden puute

vapaus, saa mennä ja tulla miten haluaa
saa käyttää rahansa miten haluaa
saa pukeutua miten haluaa

- läheisyyden ja hellyyden puute; sylin, silityksen ja kosketuksen kaipuu, joka on toisinaan aivan järkyttävää. Joskus pelkkä halaus helpottaisi, mutta ketäs halaat?
- nukkuminen ja herääminen yksin
- vaikka olenkin positiivinen ihminen, ja osaan iloita toisten onnesta, niin välillä tekee oikeasti pahaa nähdä hymyileviä pareja.
- kotona ei odota kukaan, eikä kotiin tullessa koskaan tuoksu hyvä ruoka tms.
- pidän yhteisestä tekemisestä, joten vaikkapa kodin sisustaminen tai ruuanlaitto olisi mukavampaa yhdessä

Anteeksi AP, sinähän pyysit niitä hyviä puolia. No se on tuo vapaus kaikkine puolineen. :-)

Kyllä minä nautin kun ei tarvii kehoaan enää alkaa miehen itsetyydytysvälineeksi silloin kun ei ole itse kiihottunut tai muuten on mies ensinn arvostellut tai latistanut tunnelman.

Ihanaa kun saa itse hoitaa seksuaalisuutensa omaan tahtiin eikä ole joku vaatimassa kokoajan jotain.

Tämä voi kuulostaa oudolta mutta kun on tuollaisessa epäharmonisessa suhteessa elänyt on sinkkuus aivan ihana olotila.

Venäjä
Venäjä
Venäjä

Olipa kivasti vastaustakin tullut, kiitoksia niistä.

Joo tuohon missä sanottiin siitä että pitäisi ensin oppia elämään yksin ennen parisuhdetta, ihan totta ja paikkansa pitää, itselläni vain ei näin mennyt.

On mullakin ollut siis toki just nuorempana puolentoista vuoden sinkkujaksoja tai pitempiä, mutten osaa ajatella siitä ajasta samoin kuin tähän tilanteeseen, just siksi että oli ystäviä ja menoa aina kun siltä tuntui, ystävät on toki nykyäänkin, mutta kun illat menee kotosalla ja kun muksu menee nukkumaan niin jotenkin tuntuu vaan niin turhauttavalta.

Olen muutenkin huomannut että siitä lähtien kun erottiin mulla on koko ajan jotain projektia päällä, ei se mua uuvuta millään tavalla, mut huomaan yhtenä iltana innostuvani remppaamaan, jatkuu pari vkoa, sit innostun vaikka kirjoittamisesta, maalaamisesta, soittamisesta, mistä vaan ettei tarvitse olla yksin ajatustensa kanssa.

Mielestäni olen kyl ihan sinut itseni kanssa mut ajattelumallissa ilmeisesti jonkunluokan häikkä koska en ymmärrä sinkkuudessa oikein mitää viehätystä :D mut kuten jo sanoinki, tahdon oppia elämään itekseni etten menisi ensimmäiseen mahdolliseen suhteeseen syystä että tahdon vain nopeasti suhteeseen..

outoa miten sitä varattuna toivoi niin paljon omaa aikaa ja rauhaa ja nyt kun on kaikki maailman aika ja rauha se ei tee muuta kun turhauta.. olis hyvä oppia arvostamaan kaiketi eikä aina vaan ihmetellä.

samanlainen tilanne mulla :)