Siinähän olin.
Iätön poika, jonka vetisillä ohimopenkereillä kasvoi vielä paksua punaista juurikasta. Ei hän saanut juurikaan sanaa suustaan.
Kelpasihan siinä rötkötellä muovipalmujen katveessa, tähtien tuikkiessa ja lyödessä epämääräistä kontaktia jouluvaloihin. Ihmettelin miltä se tuntuu, joutua nyt keskelle omituista näyttämöä, jonka käsikirjoitus oli siinä itsessään, kuin unta. Toivoin olevani niin paljon enemmän.
Olin pitkään haaveillut etäisestä, vaarallisesta naisesta, joka ottaisi minut sellaisenaan vastaan jonnekin. En vain osannut paikantaa kovin tarkkaan missä ja kuinka se voisi tapahtua. Tai miten alistua.
Otin kulauksen maitoa purkista, joka oli vierelläni pienellä yöpöydällä. Maidon juominen oli minulle vielä uutta, sillä olin vältellyt tuota pahetta koko pitkän alkuelämäni. Nyt alkoi olla jo jano.
Rentouduttuani kuulin epämääräisiä ääniä kaukaisuuksista, kuin nuori herra olisi polvistunut eteeni ja rukoillut jotakin turhanpäiväistä.
Silmänräpäyksessä olin miellyttävässä, sopivasti lämpösäädellyssä helvetissä tajuamatta missä oikeasti edes olen. Ilmassa oli jotakin sysioutoa ja pureva nollapakkanen sai poskeni atomit räjähtelemään, ilosta ja kateudesta kaikkeen korkeampaan. Nuo jouluvalot ja ylhäältä hyökkivät tähdet tekivät olostani autenttisen kummallisen. Hiukan ehkä heikottikin.
Halusin nähdä paikalle tulleen rukoilijan lähempää, mutta en erottanut kunnolla hänen suloisia kasvonpiirteitään. Kovakin hän hieman oli, joten tunsin ottavani jonkinlaisen perääntymisaskeleen. Takaa lähestyi täysin toisenlainen hahmo, joka patosi aistitulvani uudeksi aistitulvaksi.
-Nouse ylös vain, olen Marja, vaaleahiuksinen nainen sanoi. Olet viimeinkin pääsemässä seuraavalle levelille. Kohti Gloriaa ja euforiaa.
-Älä istu siinä kädet ristissä ja ruikoile, Marja sanoi.
Kuljin hänen perässään pensaiden reunustamaa pihatietä. Jossain vaiheessa tiemme vain erkanivat, eikä häntä enää ollut. Olettamukseni mukaan hän oli suomalainen, mutta mahdollisesti virolainen tai kanadalainen. Mutta Suomeahan hän puhui, joten unohdin spekuloinnit. En tiennyt minne hän katosi, mutta mies palasi äänenä korvaani. "Jeesus Potanius, harhojen kuningas."
Ankea arki koitti, enkä kuullut Marjan puhetta sen koomin kuin kuvitelmia harhojen kuninkaistakaan. Kului vuosi - toinenkin. Kerran Marja huohotti niskaani ja sanoi, etten ole vieläkään päässyt eteenpäin. Sitten ovikello soi ja joku kutitti niskaani.
-Hei.
Marja seisoi ovellani ja mittaili minua päästä varpaisiin.
-Nyt. Ota reppusi mukaan ja lähde seurailemaan minua. Pieni kävely ulkona, muutama metri väliä.
Kävelimme peräkkäin ulkosalla pitkän aikaa. En saanut Marjaan kontaktia ja välillä hän katosi melkein näkökentästä, muttei lopullisesti.
Tulimme oudolle pensaiden ympäröimälle pienelle aukiolle.
-Istu aukion keskelle.
Istuuduttuani pensaista alkoi kuulua useamman ihmisen liikettä. Minuun iski pakokauhu.
-Huomaatko?
-Nyt huomaan. Vastasin.
Lämpötilani alkoi yhtäkkiä nousta, olin kuumeessa ja nokasta valui räkää, tarkemminottaen veristä sellaista. Tunsin kovettuvani, enkä pystynyt enää edes liikuttamaan raajojani.
-Istu siinä. Olet jähmettynyt osaksi tätä kivetystä.
Iätön poika, jonka vetisillä ohimopenkereillä kasvoi vielä paksua punaista juurikasta. Ei hän saanut juurikaan sanaa suustaan.
Kelpasihan siinä rötkötellä muovipalmujen katveessa, tähtien tuikkiessa ja lyödessä epämääräistä kontaktia jouluvaloihin. Ihmettelin miltä se tuntuu, joutua nyt keskelle omituista näyttämöä, jonka käsikirjoitus oli siinä itsessään, kuin unta. Toivoin olevani niin paljon enemmän.
Olin pitkään haaveillut etäisestä, vaarallisesta naisesta, joka ottaisi minut sellaisenaan vastaan jonnekin. En vain osannut paikantaa kovin tarkkaan missä ja kuinka se voisi tapahtua. Tai miten alistua.
Otin kulauksen maitoa purkista, joka oli vierelläni pienellä yöpöydällä. Maidon juominen oli minulle vielä uutta, sillä olin vältellyt tuota pahetta koko pitkän alkuelämäni. Nyt alkoi olla jo jano.
Rentouduttuani kuulin epämääräisiä ääniä kaukaisuuksista, kuin nuori herra olisi polvistunut eteeni ja rukoillut jotakin turhanpäiväistä.
Silmänräpäyksessä olin miellyttävässä, sopivasti lämpösäädellyssä helvetissä tajuamatta missä oikeasti edes olen. Ilmassa oli jotakin sysioutoa ja pureva nollapakkanen sai poskeni atomit räjähtelemään, ilosta ja kateudesta kaikkeen korkeampaan. Nuo jouluvalot ja ylhäältä hyökkivät tähdet tekivät olostani autenttisen kummallisen. Hiukan ehkä heikottikin.
Halusin nähdä paikalle tulleen rukoilijan lähempää, mutta en erottanut kunnolla hänen suloisia kasvonpiirteitään. Kovakin hän hieman oli, joten tunsin ottavani jonkinlaisen perääntymisaskeleen. Takaa lähestyi täysin toisenlainen hahmo, joka patosi aistitulvani uudeksi aistitulvaksi.
-Nouse ylös vain, olen Marja, vaaleahiuksinen nainen sanoi. Olet viimeinkin pääsemässä seuraavalle levelille. Kohti Gloriaa ja euforiaa.
-Älä istu siinä kädet ristissä ja ruikoile, Marja sanoi.
Kuljin hänen perässään pensaiden reunustamaa pihatietä. Jossain vaiheessa tiemme vain erkanivat, eikä häntä enää ollut. Olettamukseni mukaan hän oli suomalainen, mutta mahdollisesti virolainen tai kanadalainen. Mutta Suomeahan hän puhui, joten unohdin spekuloinnit. En tiennyt minne hän katosi, mutta mies palasi äänenä korvaani. "Jeesus Potanius, harhojen kuningas."
Ankea arki koitti, enkä kuullut Marjan puhetta sen koomin kuin kuvitelmia harhojen kuninkaistakaan. Kului vuosi - toinenkin. Kerran Marja huohotti niskaani ja sanoi, etten ole vieläkään päässyt eteenpäin. Sitten ovikello soi ja joku kutitti niskaani.
-Hei.
Marja seisoi ovellani ja mittaili minua päästä varpaisiin.
-Nyt. Ota reppusi mukaan ja lähde seurailemaan minua. Pieni kävely ulkona, muutama metri väliä.
Kävelimme peräkkäin ulkosalla pitkän aikaa. En saanut Marjaan kontaktia ja välillä hän katosi melkein näkökentästä, muttei lopullisesti.
Tulimme oudolle pensaiden ympäröimälle pienelle aukiolle.
-Istu aukion keskelle.
Istuuduttuani pensaista alkoi kuulua useamman ihmisen liikettä. Minuun iski pakokauhu.
-Huomaatko?
-Nyt huomaan. Vastasin.
Lämpötilani alkoi yhtäkkiä nousta, olin kuumeessa ja nokasta valui räkää, tarkemminottaen veristä sellaista. Tunsin kovettuvani, enkä pystynyt enää edes liikuttamaan raajojani.
-Istu siinä. Olet jähmettynyt osaksi tätä kivetystä.
Vastaukset 1
Vanhimmat
En pystynyt liikuttamaan kroppaani, joka oli tiukassa risti-istunnassa. En pystynyt havaitsemaan ympärilläni kivetystä, mutta itse olin kirjaimellisesti katsoen täysin kivettynyt. Aloin myös sokeutua, tai sitten silmäni olivat muurautumassa umpeen.
Sitten kiveksiäni alkoi puristaa ja kivistää. En pystynyt selvittämään syytä.
-Mitä nyt tapahtuu?
-Puristan kiveksiäsi myttyyn.
-En tunne käsiäsi.
Sitten tunsin otteen herpaantuvan ja näin Marjan seisomassa etuvasemmalla suoraan edessäni.
-Puristitko kiveksiäni äsken?
-Jes.
-Miten niin nopeasti nousit sitten seisomaan?
-Älä kysele. Marja sanoi ja katosi pian näkökentästä, tarkemmin ottaen muuttui pieneksi tikku-akaksi sen ylänurkkaan.
Äkkiä miehen ääni keskeytti. Puskasta nousi nuori mies kirveskuvioitu pusakka yllään. Kaulus repsotti auki ja purukalusto kimalsi jouluyössä kuin olisi menossa sikaa maistamaan.
-Minä syön sinut jos et halua Marjaa.
Näin vain pienen visuaalisen tikku-akan, joka muistutti naista, jonka olin juuri aikaisemmin nähnyt oikean kokoisena.
-Mutta minä haluan, änkytin vastaan.
-Ota sitten tuo roska pois silmäkulmasta. Pyyhkäisin silmää ja tikkuakka katosi yllättäen. Samalla jostain etäältä korviini kantautui Marjan laulumaista puhetta, mutta en saanut selvää, muuta kuin että kyse oli jostain uskonnollisesta
esityksestä.
-Tämähän on sitä mitä sinä olet aina halunnut, mies selitti. Haluat naisen, joka dominoi sinua uskonnollaan. Eikä sinusta ole koskaan tullut tyytyväistä.
-Kyllä. En tiedä, mutta niin on aina ollut.
-Kenties Marja on sinulle vielä liian etäinen, mutta olen varma, että haluat häntä.
-Haluan kyllä. Hän vaikuttaa hyvältä naiselta.
-Asiahan on nyt kuitenkin niin, että Marja kuuluu meihin ja me kaikki olemme hieman tasokkaampia kuin sinä. Olet hyvä tyyppi, ja tunnemme sinut, mutta et ole osannut hoitaa maanpäällisiä asioitasi niin hyvin... mutta olet ihan oikeilla jäljillä. Ei sinun haaveissasi mitään vikaa ole. Pieni synninpäästö
tekisi hyvää. Vähän rauhoittuisit ja parantaisit näköäsi.
-Niin. Te olette kyllä mestariporukkaa minuun nähden, mutta toisaalta
olenhan minäkin...
-Tiedämme. Mutta emme ole vielä hahmottaneet miten sinun kanssasi
pitää toimia. Etäisyys on niin valtava ja tiedämme senkin, että haluat mahdollisimman etäisen dominan itsellesi.
-Se on ollut aina haaveenani, että voisin päästä käsiksi johonkin vähän
nykyistä suurempaa, mutta minäkään en tiedä... miten.
-Mutta tiedät meidän olevan fiksuja ja voit luottaa siihen. Nyt toivon, että palaat omaan elämääsi hoitamaan asioita. Meillä voi vielä jonain päivänä olla
paljon jaettavaa.
-Ja sen jälkeen...
-Marja voi lyödä sinua vaikka käsilaukulla päähän.bmad
Viestit: 159
Liittynyt: Ke Maalis 03, 2010 8:46 pm
YksityisviestiLähetä sähköpostia käyttäjälle bmad