Marja domme spiritualized

Siinähän olin.

Iätön poika, jonka vetisillä ohimopenkereillä kasvoi vielä paksua punaista juurikasta. Ei hän saanut juurikaan sanaa suustaan.
Kelpasihan siinä rötkötellä muovipalmujen katveessa, tähtien tuikkiessa ja lyödessä epämääräistä kontaktia jouluvaloihin. Ihmettelin miltä se tuntuu, joutua nyt keskelle omituista näyttämöä, jonka käsikirjoitus oli siinä itsessään, kuin unta. Toivoin olevani niin paljon enemmän.
Olin pitkään haaveillut etäisestä, vaarallisesta naisesta, joka ottaisi minut sellaisenaan vastaan jonnekin. En vain osannut paikantaa kovin tarkkaan missä ja kuinka se voisi tapahtua. Tai miten alistua.
Otin kulauksen maitoa purkista, joka oli vierelläni pienellä yöpöydällä. Maidon juominen oli minulle vielä uutta, sillä olin vältellyt tuota pahetta koko pitkän alkuelämäni. Nyt alkoi olla jo jano.

Rentouduttuani kuulin epämääräisiä ääniä kaukaisuuksista, kuin nuori herra olisi polvistunut eteeni ja rukoillut jotakin turhanpäiväistä.
Silmänräpäyksessä olin miellyttävässä, sopivasti lämpösäädellyssä helvetissä tajuamatta missä oikeasti edes olen. Ilmassa oli jotakin sysioutoa ja pureva nollapakkanen sai poskeni atomit räjähtelemään, ilosta ja kateudesta kaikkeen korkeampaan. Nuo jouluvalot ja ylhäältä hyökkivät tähdet tekivät olostani autenttisen kummallisen. Hiukan ehkä heikottikin.

Halusin nähdä paikalle tulleen rukoilijan lähempää, mutta en erottanut kunnolla hänen suloisia kasvonpiirteitään. Kovakin hän hieman oli, joten tunsin ottavani jonkinlaisen perääntymisaskeleen. Takaa lähestyi täysin toisenlainen hahmo, joka patosi aistitulvani uudeksi aistitulvaksi.
-Nouse ylös vain, olen Marja, vaaleahiuksinen nainen sanoi. Olet viimeinkin pääsemässä seuraavalle levelille. Kohti Gloriaa ja euforiaa.

-Älä istu siinä kädet ristissä ja ruikoile, Marja sanoi.

Kuljin hänen perässään pensaiden reunustamaa pihatietä. Jossain vaiheessa tiemme vain erkanivat, eikä häntä enää ollut. Olettamukseni mukaan hän oli suomalainen, mutta mahdollisesti virolainen tai kanadalainen. Mutta Suomeahan hän puhui, joten unohdin spekuloinnit. En tiennyt minne hän katosi, mutta mies palasi äänenä korvaani. "Jeesus Potanius, harhojen kuningas."

Ankea arki koitti, enkä kuullut Marjan puhetta sen koomin kuin kuvitelmia harhojen kuninkaistakaan. Kului vuosi - toinenkin. Kerran Marja huohotti niskaani ja sanoi, etten ole vieläkään päässyt eteenpäin. Sitten ovikello soi ja joku kutitti niskaani.
-Hei.

Marja seisoi ovellani ja mittaili minua päästä varpaisiin.
-Nyt. Ota reppusi mukaan ja lähde seurailemaan minua. Pieni kävely ulkona, muutama metri väliä.

Kävelimme peräkkäin ulkosalla pitkän aikaa. En saanut Marjaan kontaktia ja välillä hän katosi melkein näkökentästä, muttei lopullisesti.
Tulimme oudolle pensaiden ympäröimälle pienelle aukiolle.
-Istu aukion keskelle.

Istuuduttuani pensaista alkoi kuulua useamman ihmisen liikettä. Minuun iski pakokauhu.
-Huomaatko?
-Nyt huomaan. Vastasin.
Lämpötilani alkoi yhtäkkiä nousta, olin kuumeessa ja nokasta valui räkää, tarkemminottaen veristä sellaista. Tunsin kovettuvani, enkä pystynyt enää edes liikuttamaan raajojani.
-Istu siinä. Olet jähmettynyt osaksi tätä kivetystä.