Sairastanko tietämättäni kaksisuuntaista mielialahäiriötä?

En pidä sinua bipona. Bipot ei helposti myönnä heikkouksiaan, eikä kerro itkemisistään muille. Ääritapauksissa bipous on suuruuden hulluutta, mitä itse bipo pitää aivan tavallisena olotilana. Bipoilta puuttuu sairaudentunto ja monin keinoin he pyrkivät mitätöimään epäilykset sairaudesta. Kun kysyt oletko bipo, teet juuri päinvastoin. On aika tavallista, että omaisten toimesta bipo pakotetaan saamaan hoitoa. Jos sinua ei ole kukaan pakottanut psykiatrille, olet ilmeisen terve, vaikka sattumoisin jokin asia itkettääkin.

Kieltämättä nuo oireet voisivat viitata epävakaaseen persoonallisuushäiriöön, mutta täältä et diagnooseja saa. Sinun täytyy mennä lääkäriin, jotta asia selvitetään. Sinun pitäisi kertoa oireistasi hieman enemmän, jotta tuohon asiaan voisi edes vastata kunnolla. Voihan sinulla olla normaalia masennustakin.

Eräälle bipolle voisin sen verran heittää vastalausetta, että tuo ei kyllä pidä paikkaansa. On toki tuollaisiakin bipoja, mutta esimerkiksi minä kyllä olen avoin ihminen ja monet muutkin tuntemani bipot ovat. En tietenkään kerro sairaudestani jokaiselle vastaantulijalle. Sairaudentunnottomuus tulee yleensä maniassa tai hypossa. Ei sitä koko aika ole. Kyllä meistä monet bipot ovat ihan itse hakeutuneet hoitoon masennuksen vuoksi. Hypossa tosin kuvittelin, että olen valehdellut masennuksestani, koska en edes muistanut koko masennusta. Siinä tilassa luulee aina parantuneensa eli on sairaudentunnoton.

Ei tuo bipolta vaikuta. Ennemminkin nuoruudeen kuuluvia henkisiä kasvukipuja. Ei kiusatuksi tulemisella, epävarmuudella omasta identiteetistä, yksinäisyydellä ja outouden tunteella ole tekemistä kaksisuuntaisuuden kanssa (siinä määrin mitä niistä kirjoitit). Masennuksen oireita sinulla toki on, mutta sekään ei vaikuta pysyvältä tilanteelta. Tottakai masentaa ja tuntuu pahalta, jos kiusataan. Ei se sairautta ole.

Toisaalta sinulla on myös normaaleja ilon tunteita. Se, että on iloinen jostakin, jota tapahtuu, ei ole maniaa.

Sisarusten kiusaaminen kertoo sisarkateudesta tai vain itsekkyydestä.

Jälleen kerran ihmettelen, että miksi ihmeessä ihmiset tuntuvat haluavan kaksisuuntaisuuden diagnoosin joka kerta, kun tuntuu pahalta, oudolta tai itkettää.

Sitä samaa minäkin ihmettelen. Kaikki itkukohtaukset ja muut asiat heitetään heti kaksisuuntaisen mielialahäiriön syyksi, vaikka mitään sellaisia oireita ei kuitenkaan taida olla. Onko tämä nyt sitä samaa, kuin tuo narsisti -keskustelu? Joka toinen vastaantulija on nykyisin narsisti. Ja ilmeisesti kaikki mt-ongelmat tai normaalit nuoruuteen kuuluvat ongelmat ovat heti kaksisuuntaista. Mihin tämä maailma menee. Annan kyllä oman sairauteni pois heti, jos vaan joku tämän niin kovasti haluaa.

Moi minullako?! Hyvä että tänne olet kirjoittanut pelostasi. Tuskin täällä kukaan osaa sanoa minkäänlaista varmaa diagnoosia. Mutta voithan olla hieman esim.masentunut. Itkukohtaukset ja ahdistus usein kuuluvat myös siihen. Suosittelen että kerrot sairaanhoitajalle tai lääkärille huolesi. Nykyään he kyllä hyvin osaavat asiansa.
Itselläni ei bipoa ole mutta läheiselläni ja hänen sukulaisillaan tämä on hyvinkin edustettuna. Minullakin on kokemusta että bipot eivät kovinkaa herkästi (todellisuudessa) taudistaan puhu. Kaikille bipoillle diagnoosi on tullut täytenä yllätyksenä. Läheisille ei.
Masennusvaiheesta puhutaan hyvinkin ja böönautista.. Maniavaiheesta en ole koskaan kuullut että yksikään tuntemani bipo puhuisi oma aloitteisesti, missään, ei myöskään tv ohjelmissa, radiossa, lehdissä.. No on muutama ohjelma missä bipo on kertonut psykoottisesta maniavaiheesta missä on ollut harhoja ym.mutta harvaakin harvempaa se on.
Kun puolisoni 10v sitten sai diagnoosinsa sanoi psykiatri että noin 2% kansasta sairastaa tätä.Sanoi myös että lähipubit on pullollaan diagnosoimattomia bipoja.. Nyt prosentti taitaa olla jo yli 10 kun lääkärien tietämys on kasvanut. Ja ihmiset myös hakevat herkemmin apua. Myös puolisoni todettiin ensin masentuneeksi jota hoidettiin oliko cipraleks mielialalääkkeellä ja awot! bensaa liekkeihin..huhuh. Mentii yksityiselle psykiatrille parin kk päästä ja oikea diagnoosi tuli heti. Oikea oppikirja tapaus..

No tälle bipolle diagnoosi ei tullut yllätyksenä. Olin sitä miettinyt jo pitemmän aikaa ennen diagnoosin saamista, koska kaikki oireeni täsmäsivät hyvin tähän sairauteen. Lääkärissä he eivät edes osanneet kysellä oikeita kysymyksiä. Itse piti tuoda esille kaikkia oireitani jatkuvalla syötöllä, ennen kuin he rupesivat asiaa miettimään uudestaan. Sairaudestani puhun kyllä hyvin avoimesti. Läheisille tämä diagnoosi tuli yllätyksenä, koska he eivät muutamaa pientä muutosta lukuunottamatta huomanneet minun käytöksessäni mitään ihmeellistä. Niin siinä usein käy, kun sairastaa II-tyypin bipoa. Hypomaniassa muutokset saattavat olla lieviä. Mania onkin sitten jo toinen juttu. Vertaistukiryhmässä kyllä bipot puhuivat maniasta ihan avoimesti ja yhdellä keskustelupalstalla. Ei niistä välttämättä haluat terveille puhua, kun useat eivät ymmärrä asiaa tai sitten bipot häpeävät maanisuuttaan.

Se on kyllä totta, että moni alkoholisti sairastaa tätä sairautta tietämättään. Moni oire peittyy sinne alkoholismin taakse. Minun isäni oli alkoholisti, ja hänessä on kyllä muutamia bipon piirteitä, mutta eihän sitä varmaksi voi sanoa että oliko hänellä tämä sairaus vai ei. Masennusvaiheessa minäkin hain apua. Eipä sitä hypomaniassa tuntenut itseään sairaaksi.

Voi, on todella hienoa että uskallat puhua tästä sairaudesta! Onni läheisillesi! Toivoisin että enmmän ja enmmän tulisi myös julkisuuteen tästä aiheesta. Olen käynyt läheisten vertaistukiryhmässä, perhe tapaamisissa ym. ym. Lapisillammehan on riski myös tähän bipouteen. He kyllä ovat saneet paljon tietoa aiheesta. Ise olen tästä puhunut tuttavilleni ja yllättävän hyvä ollut palaute. Kukaan ei ole `kadonnut` maisemista. Iäkäs äitini sanoi ensisanoikseen ;hyi, hullu! ;D Nyt jo ihan sujut asian kanssa. Ja aika monta masennus sukulaista on äitini nyt omasta suvustaan löytänyt. Aiemmin siitäkään ei koskaan puhuttu.
Kerran kuuntelin ku 8v poikani kertoi kavereilleen bipolaarisista, juttelivat pitkään ja monet makeat naurutkin nauroivat ;D Mahtava asenne lapsilla. No tämähän on elämää vain, yksi osa sitä ei sen kummempaa. Mitä enempi siitä tiedämme sen `taviksemmaksi`asia tulisi.

Ystäväni ei tunnistanut olevansa bipo. Hän hankki 3 hevosta, joiden ruokkimiseen ei ollut rahaa. Vasta konkurssin ja lasten huostaan ottamisen uhalla kaverini hakeutui lääkäriin ja sai bipo-diagnoosin.
Omasta mielestään hän on sopuisa ja avoin ihminen. Sen sijaan kuka tahansa ulkopuolinen ihminen näki, että paljon on vialla - kun hevoset saavat ruokaa, mutta lapset tahtovat jäädä ilman.
Ainakaan kaverini tapauksessa avoimuudesta ei ollut hyötyä, ja sairaudentunnottomuus oli ilmeistä. Että se avoimuudesta .... Olen itsekin bipo, mutta sillä erotuksella, että varani ovat projekteihini riittäneet hyvin.

I-tyypin bipo manioineen on tosiaan erittäin hankala. Heille diagnoosi tuleekin varmasti erittäin yllätävänä. II-tyypin bipossa on suurimmaksi osaksi vielä järki päässä, joten tiedostaa jollain tasolla olevansa sairas. Vaikea tietenkin sanoa, että miten I-tyypin bipot näkevät nämä asiat. Avoimuuskin saattaa olla persoonallisuuskysymys. Kaikki ihmiset eivät osaa olla avoimia, joten miksi he tästä sairaudesta sitten olisivat avoimia, kun eivät ole muissakaan asioissa.

En sitten tiedä, että onko se onni läheisilleni, kun tästä sairaudesta puhun. Vanhemmat kieltävät koko asian, eivätkä oikein halua kuulla siitä mitään. Olen sen verran erakoitunut, ettei kavereita oikein enää ole, mutta naisystävä tästä tietää ja taitaa sen jotenkin hyväksyä. Onhan hänellä itselläänkin vakava masennus. Julkisuuteen saisi kyllä tulla enemmän Suomessakin juttua kaksisuuntaisuudesta. Masennuksesta kyllä tulee juttuja, mutta harvemmin bipoudesta. USA:ssa sitten taas on dokumenttia dokumentin perään. Joku dokumentin-tekijä voisi tehdä suomalaisista bipoista pitkä dokumentin. Sekä I- tyypin että II-tyypin biposta, jotta ne sairauden eri asteetkin tulisivat esille hyvin. Voisin vaikka itse mennä tuollaiseen dokumenttiin mukaan, jossa meidän elämäämme valotettaisiin. Ehkä päättäjille tulisi pieni piston sydämeensä, kun tajuaisivat miten huonosti tätä sairautta hoidetaan ja miten huonoa tämän sairauden tietämys tuntuu olevan hoitohenkilökunnalla. He eivät tunnu ymmärtävän, että tämä sairaus on todella vakava.

Todella kannatan tietoisuuden lisäämistä bipoudesta, mitä Renttu E:kin toivoo. Sairauden eteen on paljon vielä tehtävissä Suomessakin.
Bipot puolustelee käytöstään sillä, että "mania meni ohi". Ikävä kyllä em edesvastuuttomuuden seurauksilla on paljon pitkäkestoisempia vaikutuksia, mitä yleensä uskotaan. Velkoja ei saada vuosiin maksetuksi, luottamus läheisiin on menetetty ja bipoilla elämä saattaa edelleen takkuilla oikeasta lääkityksestäkin huolimatta.
Tahdoin vain kertoa, ettei bipon tai läheistenkään elämä helpotu, kun mania menee ohi. Manian seurauksia maksetaan itse tapahtumien jälkeenkin. Kaverini hevoset olisivat eläneet yli 20 vuotta, joitten ylläpitoon ei alkujaankaan ollut varaa. Jos ihmissuhteet on rikottu, voi käydän niin, että uudetkin suhteet on entistä riitaisampia. Eli, mania-jakson päättyminen ei kerro mitään läheisten epävarmuuden tai vaikeuksienkaan loppumisesta.

Päiväsairaalassa " neiti" bipoa häiritsi toisten TV:n katselu ja porukan kahvitauolla jutustelu. Välttääkseen meteliä, hän makoili oven takana käytävällä. Nyt sitten " neiti" on raskaana ja onnellinen. Nähtävästi kukaan ei ole kertonut, että vauvoista lähtee enemmän meteliä, mitä muutamasta tädistä kahvipöydän
äärellä. Että, näin epäjohdonmukaisia voi olla bipoilla odotukset tulevaisuudelta, vaikka näennäisesti kaikki on hyvin. Pitäisi osata arvioida - pystynkö minä tähän vaiko en ? Bipoilla arvio omista kyvyistä menee usein pieleen. Lisäksi monesti on asioitten tärkeysjärjestyskin hukassa. Mainitsin tuon vauva esimerkin, niin viaton pikkujuttu kun se onkin.