Nyt on sitten aivan pakko avautua.
Pienenä lapsena en tuntenut yksinäisyyttä. Elin vain normaalia lapsen elämää pienine iloineni ja surujeni. Milloin se muuttui? Ehkä joskus ylä-asteella. Minulla oli suuri kaveriporukka ja sukua ympärilläni. Todelliset ystävät vain puuttuivat.
Nyt joku sanoo "mitä valitat, sulla oli/on kuitenkin ihmisiä ympärilläsi," Ongelmani oli kuitenkin se, että vaikka kavereita oli koulussa ei niitä vapaa-aikana juuri näkynyt. Ja se kaveruushan oli vain sellaista "Moi, mitä kuuluu?" "Ihan hyvää" ja muuta mikä ei kertonut juuri mitään todellisesta minästäni.
Jotenkin se elämä mätti muutenkin. Mietin itsemurhaakin, mutta lopulta päädyin parempaan ratkaisuun. Menin puhumaan koulukuraattorille ja sieltä eteenpäin psykiatriselle sairaanhoitajalle viikoittain. Ehkä se jotain auttoikin.
Masennukseni kuitenkin paheni. Minä eristäydyin lähes täysin muista ihmisistä.
Nyt joku sanoo "Mitä valitat täällä, oma vikasi."
Ehkä se on omakin vika, mutta minkäs sille voi jos sairaus menee niin pahaksi, että et vain pysty/jaksa hoitaa ihmissuhteitasi? Toisaalta tämä osoitti myös sen kuinka yksipuoleista kaveruus oli näihin kavereihin. Kun minä jäin sänkyyn makaamaan, enkä itse kysellyt/ehdotellut tapaamisia niin ei kukaan minuun yhteyttä ottanut.
Ylä-aste meni läpi ja siirryin lukioon opiskelemaan. Oli siellä ne muutamat kaverit, joiden kanssa juttelin välituntisin ja tein ryhmätyöt jos niitä piti tehdä. Tunsin itseni hyvin yksinäiseksi ja arvottomaksi. Edelleenkin mielestäni hirvein tunne on yksinäisyys.
Jokin kuitenkin naksahti päässäni, aloin tutustumaan ihmisiin internetin kautta.
Jostain syystä melkein kaikki joihin tutustuin olivat miespuolisia. Joskus näin joitakin, yleensä se jäi kertaan tai kahteen. Ja sitten se löytyi, "todellien ystävä".
Aluksi ajattelin, että tuskin tuo minua haluaa katsella yms. Mutta kun aloimme näkemään viikoittain ja viestittelemään päivittäin... Yksinäisyyteni oli kuin pois pyyhitty. Suhteemme muttui pelkästä juttelusta fyysiseksi suhteeksi. Taisin mennä ihastumaan, mutta koskaan emme seurustelleet.
Molemmat muuttivat eri paikkakunnille, tapailumme jatkui jonkun aikaa. Kunnes hän alkoi seurustella. Olin vain iloinen hänen puolestaan, vaikka tämä tiesi fyysisen suhteemme loppua. Jotenkin meiltä loppui se päivittäinen viestittelykin. Selvisin asiasta ihmeen hyvin, olin kerännyt itselleni jonkinlaisen turvaverkon jostakin. Ja sitten hän yht´äkkiä ottikin yhteyttä vuoden tauon jälkeen ja kertoi, että on nyt muuttanut avoliittoon seurustelukumppaninsa kanssa ja haluaisi tavata minut. Olin iloinen ja tottakai suostuin näkemään ystäväni.
Muutaman tunnin juttelun jälkeen erosimme taasen. Ja sitten kun hän lähti minuun iski se valtava yksinäisyys...Sellainen jota tunsin silloin joskus.
Hyvin epätoivoinen yksinäisyys. Aloin miettiä ihmissuhteitani. Juu, onhan noita, mutta mikä minulta puuttuu? Se parisuhde. Ihminen jonka kanssa voi puhua kaikesta, milloin vain ja missä vain ja kuinka kauan vain. Ihminen jonka kanssa jakaa kaikki asiat, tunteet, ajatukset... Ehkä mut on sitten tuomittu elämään ilman sitä toista puolikasta
Palasiko yksinäisyyden tunne jäädäkseen?
Pienenä lapsena en tuntenut yksinäisyyttä. Elin vain normaalia lapsen elämää pienine iloineni ja surujeni. Milloin se muuttui? Ehkä joskus ylä-asteella. Minulla oli suuri kaveriporukka ja sukua ympärilläni. Todelliset ystävät vain puuttuivat.
Nyt joku sanoo "mitä valitat, sulla oli/on kuitenkin ihmisiä ympärilläsi," Ongelmani oli kuitenkin se, että vaikka kavereita oli koulussa ei niitä vapaa-aikana juuri näkynyt. Ja se kaveruushan oli vain sellaista "Moi, mitä kuuluu?" "Ihan hyvää" ja muuta mikä ei kertonut juuri mitään todellisesta minästäni.
Jotenkin se elämä mätti muutenkin. Mietin itsemurhaakin, mutta lopulta päädyin parempaan ratkaisuun. Menin puhumaan koulukuraattorille ja sieltä eteenpäin psykiatriselle sairaanhoitajalle viikoittain. Ehkä se jotain auttoikin.
Masennukseni kuitenkin paheni. Minä eristäydyin lähes täysin muista ihmisistä.
Nyt joku sanoo "Mitä valitat täällä, oma vikasi."
Ehkä se on omakin vika, mutta minkäs sille voi jos sairaus menee niin pahaksi, että et vain pysty/jaksa hoitaa ihmissuhteitasi? Toisaalta tämä osoitti myös sen kuinka yksipuoleista kaveruus oli näihin kavereihin. Kun minä jäin sänkyyn makaamaan, enkä itse kysellyt/ehdotellut tapaamisia niin ei kukaan minuun yhteyttä ottanut.
Ylä-aste meni läpi ja siirryin lukioon opiskelemaan. Oli siellä ne muutamat kaverit, joiden kanssa juttelin välituntisin ja tein ryhmätyöt jos niitä piti tehdä. Tunsin itseni hyvin yksinäiseksi ja arvottomaksi. Edelleenkin mielestäni hirvein tunne on yksinäisyys.
Jokin kuitenkin naksahti päässäni, aloin tutustumaan ihmisiin internetin kautta.
Jostain syystä melkein kaikki joihin tutustuin olivat miespuolisia. Joskus näin joitakin, yleensä se jäi kertaan tai kahteen. Ja sitten se löytyi, "todellien ystävä".
Aluksi ajattelin, että tuskin tuo minua haluaa katsella yms. Mutta kun aloimme näkemään viikoittain ja viestittelemään päivittäin... Yksinäisyyteni oli kuin pois pyyhitty. Suhteemme muttui pelkästä juttelusta fyysiseksi suhteeksi. Taisin mennä ihastumaan, mutta koskaan emme seurustelleet.
Molemmat muuttivat eri paikkakunnille, tapailumme jatkui jonkun aikaa. Kunnes hän alkoi seurustella. Olin vain iloinen hänen puolestaan, vaikka tämä tiesi fyysisen suhteemme loppua. Jotenkin meiltä loppui se päivittäinen viestittelykin. Selvisin asiasta ihmeen hyvin, olin kerännyt itselleni jonkinlaisen turvaverkon jostakin. Ja sitten hän yht´äkkiä ottikin yhteyttä vuoden tauon jälkeen ja kertoi, että on nyt muuttanut avoliittoon seurustelukumppaninsa kanssa ja haluaisi tavata minut. Olin iloinen ja tottakai suostuin näkemään ystäväni.
Muutaman tunnin juttelun jälkeen erosimme taasen. Ja sitten kun hän lähti minuun iski se valtava yksinäisyys...Sellainen jota tunsin silloin joskus.
Hyvin epätoivoinen yksinäisyys. Aloin miettiä ihmissuhteitani. Juu, onhan noita, mutta mikä minulta puuttuu? Se parisuhde. Ihminen jonka kanssa voi puhua kaikesta, milloin vain ja missä vain ja kuinka kauan vain. Ihminen jonka kanssa jakaa kaikki asiat, tunteet, ajatukset... Ehkä mut on sitten tuomittu elämään ilman sitä toista puolikasta
Palasiko yksinäisyyden tunne jäädäkseen?
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.