Laitoin tämän psykologia puolellekin, en saanut mitään järkevää kommenttia et kokeillaan täällä..
Olen nuoruudesta asti käyttänyt väkivaltaa, lähinnä kadulla. Tuomioita ja pientä laitoshoitoa sain, en ole koskaan kuitenkaan ollut vankilassa..
Nyt olen päälle parikymppinen, tuomioita ei ole tullut. Olen ollut rauhassa, joitakin muutamaa tappelua huolimatta. Käyn ura,-taparikollisille suunnatussa paikassa juttelemassa ja sitouduin yhteen ohjelmaankin jossa on muukin yhteistyökumppani. Olen paljon puhunut tästä ja varsinkin mitä menneidyydessä ja viime kuukausina on tapahtunut. Syy miksi hakeuduin tuon tahdon pakeille oli asunnottomuus (johtuen erosta) Olen nyt saanut asunnon kiitos tuolle ryhmälle.
En koskaan puhunut omasta väkivallastani edes silloin kun kävin terapiassa (edellytys ettei otettu huostaan) jatkoin pienestä lataamoreissusta ja terapiasta huolimatta kadulla tappelua, useimmat tappelut olivat kokonaisuudeltaan törkeitä. En jäänyt kiinni kuin murto-osasta. Muistan kun valehtelin ja suorastaan puhuin ****** joka viikkoisella terapia reissullani. Itse asiassa valehtelin kaikille. Tein kaikkea muutakin hämärää nuoruuteni oli lähinnä,-omaisuus ja joitakin huume-kokeiluja..
Kun ajattelen joitakin tekemiäni tekoja, joissakin oli aika rankkaa väkivaltaa (pulloa, muuta kättä pidempää ja veista) en tunne niistä minkään sortin katumusta tai empatiaa. Tilanteet ovat jotenkin utuisia, jos kerroin vaikka kaverilleni esim. jostain pahoinpitelystä niin saatoin ystäväni kanssa nauraa sille mutta, ei tunnu mitenkään negatiiviselta. Muutenkin nuorisorikollisuuteni monipuoleni vanhempaa ikää myöten, no ei tule enään sarjana väkivaltaisia tekoja. Elän kuitenkin varmaan loppuelämäni vähän hämärää elämää, en näe muuta kuin selviytysmiskeinon kun säädän parin huntin toivossa jotain. Huomioidaan että käyn kuitenkin päivätöissä..
Olen useita kuukausia käynyt juttelemassa ongelmistani. Olen huomannut että edelliseen suhteeseen liittyvät asiat, niistä kannan todella syviä tunnontuskia, jopa kun mieleeni tulee jokin epämiellyttävä muisto esim. riita niin tuntuu kuin eläisin sen tilanteen hetken uudestaa, jotenkin niin todelliselta se tuntuu.
Mietin että miksi tunnen eroon niin paljon syyllisyyttä mutta, en taas johonkin hämäräjuttuihin?
Olen nuoruudesta asti käyttänyt väkivaltaa, lähinnä kadulla. Tuomioita ja pientä laitoshoitoa sain, en ole koskaan kuitenkaan ollut vankilassa..
Nyt olen päälle parikymppinen, tuomioita ei ole tullut. Olen ollut rauhassa, joitakin muutamaa tappelua huolimatta. Käyn ura,-taparikollisille suunnatussa paikassa juttelemassa ja sitouduin yhteen ohjelmaankin jossa on muukin yhteistyökumppani. Olen paljon puhunut tästä ja varsinkin mitä menneidyydessä ja viime kuukausina on tapahtunut. Syy miksi hakeuduin tuon tahdon pakeille oli asunnottomuus (johtuen erosta) Olen nyt saanut asunnon kiitos tuolle ryhmälle.
En koskaan puhunut omasta väkivallastani edes silloin kun kävin terapiassa (edellytys ettei otettu huostaan) jatkoin pienestä lataamoreissusta ja terapiasta huolimatta kadulla tappelua, useimmat tappelut olivat kokonaisuudeltaan törkeitä. En jäänyt kiinni kuin murto-osasta. Muistan kun valehtelin ja suorastaan puhuin ****** joka viikkoisella terapia reissullani. Itse asiassa valehtelin kaikille. Tein kaikkea muutakin hämärää nuoruuteni oli lähinnä,-omaisuus ja joitakin huume-kokeiluja..
Kun ajattelen joitakin tekemiäni tekoja, joissakin oli aika rankkaa väkivaltaa (pulloa, muuta kättä pidempää ja veista) en tunne niistä minkään sortin katumusta tai empatiaa. Tilanteet ovat jotenkin utuisia, jos kerroin vaikka kaverilleni esim. jostain pahoinpitelystä niin saatoin ystäväni kanssa nauraa sille mutta, ei tunnu mitenkään negatiiviselta. Muutenkin nuorisorikollisuuteni monipuoleni vanhempaa ikää myöten, no ei tule enään sarjana väkivaltaisia tekoja. Elän kuitenkin varmaan loppuelämäni vähän hämärää elämää, en näe muuta kuin selviytysmiskeinon kun säädän parin huntin toivossa jotain. Huomioidaan että käyn kuitenkin päivätöissä..
Olen useita kuukausia käynyt juttelemassa ongelmistani. Olen huomannut että edelliseen suhteeseen liittyvät asiat, niistä kannan todella syviä tunnontuskia, jopa kun mieleeni tulee jokin epämiellyttävä muisto esim. riita niin tuntuu kuin eläisin sen tilanteen hetken uudestaa, jotenkin niin todelliselta se tuntuu.
Mietin että miksi tunnen eroon niin paljon syyllisyyttä mutta, en taas johonkin hämäräjuttuihin?
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.