Olen 20-vuotias nainen täynnä negatiivisuutta, vihaa, turhautuneisuutta ja katkeruutta. Haluaisin niistä eroon!
Katson asioita jatkuvasti negatiiviselta kantilta. Muut ihmiset ärsyttävät minua, tai vähintäänkin tunnen että arvostelevat minua. Tosiasiassa vain minä itse arvostelen ja mittailen muita todetakseen itselleni olevani parempi. Jos huomaan että joku muu saattaisi "olla parempi" niin pidän tätä henkilöä vain ärsyttävänä, katkeroidun ja päädyn vähättelemään tätä. Katson muita usein halveksuva ilme kasvoillani. (Kyseessä on siis usein vain joku tuntematon ihminen esim bussissa.) Haen huomiota miesystävältänikin, ja kun en sitä saa niin puran turhautuneisuuttani häneen. En hae huomiota yleensäkään kovinkaan näkyvästi, eikä kukaan voisi pitää minua mitenkään huomiohakuisena ihmisenä. Koen vaativani jonkin sortin ihailua itselleni. Narsistista? Itken päivittäin koska "asiani ovat niin huonosti", vähättelen itseäni, en pidä itseäni minkään arvoisena. Seuraana päivänä olen taas muita arvostelemassa. Kuvottavaa. Äitini ja äidin äitini ovat samanlaisia arvostelijoita ja katkeroituneita akkoja. Olen tullut heihin?
En tee elämässäni juurikaan mitään, istun töiden jälkeen vain koneella ja juttelen kavereiden kanssa.
Luen tällä hetkelle Louise L. Hayn kirjaa Muuta Ajatuksesi, Muutat Elämäsi. Olen päässyt vasta toiseen lukuun mutta vaikuttaa ihan hyvältä kirjalta. Yleensä tällaiset self-help kirjat ovat auttaneet ongelmiini.
Kirjoitin tänne siksi, että joku voisi nähdä asiani objektiivisemmin kuin minä itse. Miltä vaikutan, tietääkö joku mitä tässä voisi tehdä (muuta kuin lueskella noita kirjoja)?
Katson asioita jatkuvasti negatiiviselta kantilta. Muut ihmiset ärsyttävät minua, tai vähintäänkin tunnen että arvostelevat minua. Tosiasiassa vain minä itse arvostelen ja mittailen muita todetakseen itselleni olevani parempi. Jos huomaan että joku muu saattaisi "olla parempi" niin pidän tätä henkilöä vain ärsyttävänä, katkeroidun ja päädyn vähättelemään tätä. Katson muita usein halveksuva ilme kasvoillani. (Kyseessä on siis usein vain joku tuntematon ihminen esim bussissa.) Haen huomiota miesystävältänikin, ja kun en sitä saa niin puran turhautuneisuuttani häneen. En hae huomiota yleensäkään kovinkaan näkyvästi, eikä kukaan voisi pitää minua mitenkään huomiohakuisena ihmisenä. Koen vaativani jonkin sortin ihailua itselleni. Narsistista? Itken päivittäin koska "asiani ovat niin huonosti", vähättelen itseäni, en pidä itseäni minkään arvoisena. Seuraana päivänä olen taas muita arvostelemassa. Kuvottavaa. Äitini ja äidin äitini ovat samanlaisia arvostelijoita ja katkeroituneita akkoja. Olen tullut heihin?
En tee elämässäni juurikaan mitään, istun töiden jälkeen vain koneella ja juttelen kavereiden kanssa.
Luen tällä hetkelle Louise L. Hayn kirjaa Muuta Ajatuksesi, Muutat Elämäsi. Olen päässyt vasta toiseen lukuun mutta vaikuttaa ihan hyvältä kirjalta. Yleensä tällaiset self-help kirjat ovat auttaneet ongelmiini.
Kirjoitin tänne siksi, että joku voisi nähdä asiani objektiivisemmin kuin minä itse. Miltä vaikutan, tietääkö joku mitä tässä voisi tehdä (muuta kuin lueskella noita kirjoja)?
Vastaukset 1
Vanhimmat
niin.katkeruus vai kateus?onko menneisyydessä tapahtunut jotain sellaista että sinua on mielestäsi kohdeltu väärin?
vai oletko kateellinen jollekkin ihmiselle kun tämä on vaikka onnistunut luomaan itselleen hyvän uran ja sitä kautta hän on vaurastunut?
noilla kahdella eri tuntemuksella ainakin minä olen pystynyt erottamaan itseni katkeraksi,en siis kateelliseksi.
katkeruus on omassa tapauksessani sallittua.kateellinen en ole koskaan ollut.
voisin minäkin olla samanlainen arvostelija kuin muutamat muutkin mutta vielä en ole haksahtanut.
moraali ihmisellä vaikuttanee paljon asioihin ja elämänkatsomukseen myös mutta niin myös kasvatus joka lapselle jo pienestä lähtien annetaan.
itsetutkiskelun paikka.kelkan voi aina kääntää ajatusmallistaan.