oon 15, täytän 16. ens vuoden maaliskuussa. oon ysillä. mulla ei oo ollu kavereita yli kahteen vuoteen (siitä lähtien kun alotin yläasteen), ei koulussa eikä koulun ulkopuolella. koulussa oon aina se jolle pitää sitte opettajan valita pari jos saa ite hakea. ryhmätöissä sama juttu, ja sit ku opettaja kysyy et voisitteko ottaa hänet ryhmäänne niin kuuluu jotain mutinaa ja ne nyökkäilee vastenmielisesti. on haukuttu läskiksi, friikiksi, rumaksi, idiootiksi, oudoksi. en tiiä mikä mussa on vialla. en oo omasta mielestäni läski vaan hoikka ja ihan normaalin kokonen, mulla menee aina yli tunti laittautua aamulla edes jonkinlaisen näköseksi mutta minkä takia mä sitä teen ku ihmiset näköjään ajattelee että oon ruma.
istun lomat koneella ja aina koulun jälkeen kans, en tee mitään muuta. isä ja äiti huutaa toisilleen melkeenpä joka päivä enkä kestä sitä enää. koulu menee paskasti. tykkään novellien kirjottamisesta, maalaamisesta ja piirtämisestä mutta tuntuu etten enää osaa tehdä mitään noista.
mietin itsemurhaa joka päivä. jos olisin varma että jos yrittäisin tappaa itteni ja onnistuisin, tekisin itsemurhan, mulla ei pelottais. eli ainoo asia mikä mulla pelottaa itsemurhassa on se että epäonnistun ja saan jonku loppuiän kestävän aivovamman.
en uskalla pyytää apua, mulla ei oo todettu masennusta tai mitään koska en ole käyny missään testeissä. oon yrittäny äitille vihjailla aikoinaan että mulla on tosi paha olla ja en oikeesti ole kunnossa, mutta siihen se heittää vaan että joo tosta murrosiästä se kuule johtuu. viilteleekö kaikki teinit ja miettiikö kaikki mun ikäset itsemurhaa joka vitun ikinen päivä?
tunnen itteni niin tyhjäksi ja arvottomaksi ja että mun tarkotus tässä maailmassa on vaan antaa elämän potkia mua ympäriinsä niin kauan kunnes päätän luovuttaa. mulla ei oo ketään kelle puhua. koulukuraattorille en mene. äiti ei ymmärrä. isä ei ymmärrä. veljet tai sisko ei ymmärrä. kavereita ei ole.
istun lomat koneella ja aina koulun jälkeen kans, en tee mitään muuta. isä ja äiti huutaa toisilleen melkeenpä joka päivä enkä kestä sitä enää. koulu menee paskasti. tykkään novellien kirjottamisesta, maalaamisesta ja piirtämisestä mutta tuntuu etten enää osaa tehdä mitään noista.
mietin itsemurhaa joka päivä. jos olisin varma että jos yrittäisin tappaa itteni ja onnistuisin, tekisin itsemurhan, mulla ei pelottais. eli ainoo asia mikä mulla pelottaa itsemurhassa on se että epäonnistun ja saan jonku loppuiän kestävän aivovamman.
en uskalla pyytää apua, mulla ei oo todettu masennusta tai mitään koska en ole käyny missään testeissä. oon yrittäny äitille vihjailla aikoinaan että mulla on tosi paha olla ja en oikeesti ole kunnossa, mutta siihen se heittää vaan että joo tosta murrosiästä se kuule johtuu. viilteleekö kaikki teinit ja miettiikö kaikki mun ikäset itsemurhaa joka vitun ikinen päivä?
tunnen itteni niin tyhjäksi ja arvottomaksi ja että mun tarkotus tässä maailmassa on vaan antaa elämän potkia mua ympäriinsä niin kauan kunnes päätän luovuttaa. mulla ei oo ketään kelle puhua. koulukuraattorille en mene. äiti ei ymmärrä. isä ei ymmärrä. veljet tai sisko ei ymmärrä. kavereita ei ole.
Vastaukset 25
Vanhimmat
Moro,
kuulostaa siltä, että olet idioottien ympäröimä, kun kerta noin haukkuvat! En yhtään ihmettele, että vetää mielen matalaksi. Kannattaa mennä kouluterveydenhoitajan luokse käymään, sillä ainakin tekstisi perusteella voisi sanoa sinun olevan masentunut. Oletko varma, että siskosi ei ymmärrä? Sinuna ainakin koettaisin puhua hänen kanssaan näistä asioista.
Olet masentunut, mutta en saanut selvää haluatko masennuksesta eroon vai lopetatko mieluummin elämäsi.
Ei sinun kuraattorille tarvitse puhua vaan käännyt suoraan joko psykiatrin tai koulu terveydenhoitajan puoleen. He informoivat tapauksen laadun kuraattorille.
Tai jos nekään ei kiinnosta niin voithan avautua lisää täällä, mutta kannattaa varautua että palaute ei aina välttämättä ole positiivista.
Kuraattorille meneminen ei ole huono vaihtoehto:)Itse sain apua juuri sieltä ,kuraattori laitto lähetteet psykiatreille tms..(:
en tiedä tosta siskolle puhumisesta, sillä on kaks pientä lasta ja aina kiire töissä ja en mä sitä kovin usein tapaakkaan vaikka asuukin muutaman kilometrin päässä. ja ei sillä mun tietääkseni ole ollu mitään tämmöstä samaa paskaa lapsuudessa mitä mulla, joten vähän mietityttää puhua semmoselle joka ei tiedä miltä musta tuntuu...
Kuulostaa ihan mun tilanteelta.. :/
On tärkeää, että pääset puhumaan jollekin (tietenkin se on bonusta, jos henkilöllä on ollut samanlainen menneisyys,) sillä kun pääsee purkamaan ajatuksia henkinen painolasti kevenee, eikä tarvi ihan kaikkea pitää sisällä. Itse olen käynyt psykologin luona muutamaan otteeseen ja olen niistä käynneistä hyötynyt ja saanut uutta näkökulmaa tilanteeseeni.
mut sit on seki ongelma että en oo ees varma haluanko apua. haluan toki päästä eroon tästä paskasta olosta mut mua vaan mietityttää kaikkien reaktiot siihen, ku äitikään ei näytä tahtovan uskoa sitä että on huono olo. ja sit jos pääsisin puhumaan jollekkin, en haluais sen olevan mitään lässytystä ''joo voi raukkaa me tiedetään miltä susta tuntuu'' jne, jos tossa nyt oli mitään järkeä.
itselläni on huono kokemus tosta et porukat sai tietää mun masennuksestä viiltelemisestä itsariyrityksistä ne suuttu vaan ja sen jälkeen oon sanonu kaikille psykologeille lääkäreille yms et kaikki on hyvin...Mutta sullla on tietysti ihan erilaiset vanhemmat ku mulla et ne voi ottaa asian huolehtivaisesti vastaan ja auttaa(:
Hee tota:
Oon ite 18v poika, mut kokenu tasan saman ku sä. Mun kohal kiusaamine alko ala-asteen puoles välis ja jatku siit yläasteen loppuu. Yläasteel se oli jatkuvasti tollast haukkumista ja ryhmätöiden pelkäämistä, että muut kattoo vaa nenän vartta pitki. Mä olin jopa jääkiekkoo pelannu pitkän pätkää siin etten ehkä asemallisesti ollu otollisin kiusattavaks, mut tääl si ku oli pienet piirit, nii yläasteluokka muodostu ala-asteen rinnakkaisluokista. Yläasteel toi oli pahempaa, vanhat luokkakaverit sai uusia kavereita rintamaan mukaan, ja pari peräkylän kasvattii jopa hakkas mua ku niil oli käskyttäjänä vanha luokkakaveri.
Toi aika oli perseestä, ja mä voin vilpittömästi sanoo että tiedän miltä susta tuntuu. Mä käy ite vieläki, lukion kohta päättävänä, läpi samoja tunteita, kun ei ole kavereita juuri vapaa-ajalle. Iltapäivästä iltaan vietän mieluusti tietokoneella, se ei ainakaan pahasti sano. Itsetunto on jokatapaukses palannu osittain, jaksan huolehtii itestäni että oon ulkosesti kondikses, se ois sellane mikä sunki kannattaa jaksaa hoitaa. Mulle itelle yksin kaiken tekeminen on ollu raskast, mut toisaalta teen kaiken itelleni, enkä muille, niiku osa näist yläasteaikoina egonsa saavuttaneista, että niillä menee tekemiset muille esittämiseen.
Sit kun palailet "sunsetsinmyveins" koneelle, nii kato mun profiilist mese-osote ja lisäile, jos tekee mieli vertaistukee tai muuten vaan juttelukaverii.
Liity meihin. Me valvomme sinua.
Mulla kaikki helpotti, kun ysin jälkeen pääsin toiseen kouluun eroon paskoista luokkalaisista. Olin tahtomattani jotenkin asettunut luokassa semmoisen hiljaisen, ujon ja muuten vaan raukkamaisen tyypin rooliin. Amiksessa vasta sitten uskalsin olla oma itseni, kun sain aloittaa kaiken tavallaan uutena ihmisenä, ilman että kukaan tiesi minun ennen olleen yksi luokan ja koulun "oudoimmista" tyypeistä jota aloittajan tapaan ei kukaan halunut esim. ryhmään. Peruskoulussa en uskaltanut avata suutani lähes koskaan vapaa ehtoisesti ja olin aina yksin. (no oli mulla yksi kaveri, joka "onneksi" oli yhtälailla syrjitty kuin mä) Amiksessa taas uskallan avata suuni ja puhua lähes tuntemattomillekin ihmisille. Luokassakin muut pitävät minua hauskana ja ihan ok:na luokkakaverina, toisinkuin koskaaan ennen. Ja varsinkin kun opiskelen luovissa, täällä on niin paljon erilaisuutta ettei täällä kiusata juuri ollenkaan ketään.
V*ttuako te täällä angstitte, tekisitte elämillänne jotain, ei tule uutta.
sun ei varmaa tarvi lukee näitä jos sua ei kiinnosta tai on tollanen asenne, täällä monet saattaa saada apua niiltä joilla on kokemusta näistä asioista!
Jos täällä angstaaminen auttaa, jotta voi myöhemmin tehdä elämälleen jotain ja tuoda uutta tuulta purjeisiin, niin antaa nuorten angstata. Jos CJ sinua häiritsee angstaaminen täällä, niin mene muualle lukemaan keskusteluja. Turhaan omaa päätäsi vaivaat täällä.
ootko tyttö vai poika? jos haluut nii laita sun mese [email protected]
yks päivä tuli vaan semmonen hetki että itkin ihan helvetisti ja vannoin itelleni että kerron tästä äitille jollain tavalla, kasvotusten en pystyis varmaan ikinä sanomaan, aattelin jotain lapulle kirjoitettua viestiä, olin melkeen nousemassa ja hakemassa paperin jotta voisin sen kirjoittaa, mut sit iski semmonen ajatus että jos se ei siltikään usko, ei vaikka kuinka yksityiskohtaisesti selittäisin miten paha mun on olla.
tiedän että äiti on huomannu mun viillot ranteissa ja säärissä, se on kysynykki että mitä noi oikeen on, en oo sanonu mitään vaan kävelly pois koko tilanteesta.
oon ollu koulukuraattorilla kaks kertaa (joskus kasiluokan alussa), sen takia kylläkin ku mut pakotettiin sinne, kai sen takia ku ei just oo noita kavereita ja pari/ryhmätyöt tuottaa jonkinlaisia vaikeuksia. sanoin sille että mulla on asiat ihan hyvin. en tiiä ite yhtään valehtelinko mä sille vai en. musta tuntuu et mun asiat on nyt tänäpäivänä pahemmin ku oli sillon.
se avun hankkiminen ei vaan tunnu onnistuvan ku se oikeesti pelottaa mua jostain syystä.
megustah olla kaveri ♥
NOT.
noei vaa tokitoki sä löydät jonkun romeon jostain ja sitte rakastutte.
NOT.
No joo elämä on karua
YES.
Kuules ystävä rakas, pelko on ihan ymmärrettävää, elämän suuria muutoksia on ihan tavallista pelätä. Minäkin olin peloissani kun ensimmäisiä kertoja olin lääkärissä masennukseni vuoksi... Kerron tähän oman tarinani, ehkä voit hieman samaistua ja uskoa:
Seitsemännellä luokalla, pian yläkoulun alun jälkeen erotuin porukasta räikeästi. Ei minua varsinaisesti kiusattu, mutta minut nähtiin opettajia palvovana kummajaisena, joka saa vain kiitettäviä. Keskityin liikaa opiskeluun, ja masennuin, ahdistuin, sekä viiltelin - tästä tarinani vasta alkaa. Onneksi paha oloni huomattiin, ja pääsin hoitoon, vaikka silloin se tuntui joutumiselta, ja minua pelotti. Toipuminen oli pitkä ja kivinen tie, siihen mahtui itseinhoa, tuskaa, syviä ja pintapuolisia viiltoja, melkein kaksi itsemurhayritystä, terapiaa ja läheisten huolta ja hätää. Näin ollen tiedän, että (vaikka kliseiseltä kuulostaakin) toipuminen ja matka parempaan saattaa sattua ja ahdistaa, olla toivotonta, mutta palkintona on oma elämä. Kyllä tämäkin tyttö halusi kuolla, eikä uskonut parempaan, mutta nyt istun tässä koneella ja jaksan olla olemassa uudelleen.
Siinä pieni tarinani :) ja tässä se varsinainen viesti: voisitko ajatella ottavasi minuun yhteyttä? Jos voisit, laita sähköpostia, pyydän! Kokemusteni kasvattamana ja vahvempana nyt kuin ennen haluaisin oikeasti auttaa sua, jos olet valmis luottamaan ventovieraaseen lukiolaiseen. Vetoan sinuun: yritä uskaltaa, yritä rohjeta nojata tähän yötähteen, ehkä sitten voisit löytää jotain uutta maailmasi valoksi. Tässä on sähköpostiosoitteeni: [email protected]
Ja jos epäilet mitä oikein pitäisi tehdä, voin lohduttaa sillä että masentuneena on vähintäänkin tavallista hukata toivonsa, epäillä, ja pelätä. Mutta ole kiltti ja koeta uskaltaa. En mene rikki, ja sinä tarvitset apua.
jos kiinnostaa juttelu seura kiusatuksi tulemisesta niin kuuntelen ja voin kertoa omista kokemuksista ja olen 13v poika tässä sähköposti [email protected] pliis ota yhteyttä en halua menettää sinun tapaistasi hieno ihmistä pidetään yhtä :)
Voi olen kaikki maailman avut ja hoidot kokenu, ei mikään muuta asioita. Niille ei vaan mahda mitään. Ja kyllä, olen miettinyt läheisiäni kovasti. Suurin osa tietääkin tästä asiasta..
Mulla kans käyny ties mitä mielessä viime aikoina... Ei oo verrattavissa kiusattujen juttuihin,mua ei kiusata,mulla on ihan ok kavereita,mutta jotenkin vaan on niin turha olo. Tuntuu että kukaan ei huomaa mua,ja mun tekemiset on ihan turhia. Vaikka kuinka yrittää miellyttää kaikkia ja olla mukava,niin paskaa tulee vaan niskaan ja kaikki vittuilee. Perhe alkaa hajoomaan palasiks,koulu menee päin helvettiä,voin unohtaa kaikki opiskelu paikat. En tiiä mitä järkee täällä on pyöriä ilman mitään tavoitteita tai päämäärää,kun tietää että niitä ei voi tavoittaa. Jonain päivänä sitten mulla vaan mitta tulee täyteen ja tapan itteni. Sori tästä vuodatuksesta,mutta nyt oli vaan pakko saada kertoa.
Sinussa ei ole mitään vikaa, älä masennu.
Meillä oli yläasteella ihan samanlaista touhua, kuten on ollut muillakin yläasteen ikäluokilla. Se ei ole mitenkään poikkeuksellista että jotakin syrjitään tai haukutaan. Jollakin on aina tarve olla parempi kuin muiden.
Jos on heikko, antautuu haukuttavaksi ja nöyryytettäväksi, niin ei se touhu varmasti helpolla lopu. Pitää pystyä selvittämään että kukaan ei ole toista ihmistä parempi ja pitää osata puolustaa itseään.
Meillä oli kaikilla vähän vuoroperään aikoinaan yläasteella sellainen aika, kun joku aloitti kettuilun ja siitä pikkuhiljaa koko porukka kettuili samalle henkilölle.
Oli meidänkin luokalla lihaksikkaampia kavereita ja pienempiäkin, jotka esittivät jotain kovempaa kuin olivat. Kyllä minä uskalsin tehdä selväksi että tässä on raja, sinulla ei ole mitään oikeutta käydä käsiksi ja sinun on kestettävä se että minä en alennu tahtoosi vaan olemme tasa-arvoisia. Ei auta tehdä itsestään haavoittuvaa.
Oi voi, kyllä minäkin istuin koneella yläasteella lomat ja lähes aina koulun jälkeen. Sekään ei ole mitenkään poikkeuksellista.
Älä nyt helvetti ala itsemurhaa miettimään. Se ei ole ratkaisu, se aiheuttaa vain haittaa läheisillesi. Se kertoo että mielenterveytesi järkkyy, etkä ole tasapainoinen järjeltäsi. En tarkoittanut tätä moittimisena, vaan herätyksenä todellisuuteen. Olet heikko jos antaudut toisten kiusaamisen kohteeksi ja kestät sitä. Älä haudo näitä asioita sisälläsi. Puhu vanhemmillesi, puhu terveydenhoitajalle, koska hänelle voi puhua luottamuksellisesti ja vaihda koulua. Ku**päitä on kaikkialla, mutta kavreitakin on varmasti jossain.
Myöskään ei voi olettaa että kaverit tulevat luoksesi, sinun pitää vaihtoehtoisesti mennä kaverien luokse. Sulaudu porukkaan ja homma sujuu kuin nakutettu.
Kiusatut eivät ole mikään poikkeus, kiusatuista on tullut hyvin menestyviä ihmisiä, se ei ole mukavaa, mutta se avaa varmasti erilaisia näkökulmia ja suhtautumisia ihmisiin.
Koulukiusaus on johtanut Suomessa ja maailmalla tarpeettomiin tapahtumiin ja tekoihin, älä sorru sellaiseen, vaan puhu läheisillesi.
Oikeasti suosittelen vaihtamaan koulua.
Kannattaa ajatella, että yläaste on kohta ohi, sitten haet lukioon.
Amikseen menevät lahjattomat ja yleensä juuri ne koulukiusaajat, ainakin omasta kokemuksesta.
Lukiossa ihmiset ovat jo paljon aikuismaisempia. Ei siellä enää tapella ja syrjitä, kun siellä sitä juuri tulee sosiaalisemmaksi ja tutustuu uusiin ihmisiin väkisinkin.
Minäkään en tuntenut lukioon mennessäni kuin 5 oppilasta hyvin ja suurin osa oppilaista tuli täysin eri kouluista. Puolessa vuodessa opin tuntemaan varmaan 15 uutta oppilasta hyvin.
Lukio on ihan oikeasti täysin erilainen kuin yläaste. Sitä lukiossa miettii, että yläaste on vain turha vaihe, jolloin päähän jää hyvin vähän ja se on vain negatiivista, niin kuin se minusta onkin.
Annan pienen vinkin sulle.
Vollottamalla kuset vaan omille nilkoilles, on vaan diilattava että maailma voi olla kova ja julma paikka.
Vaikka sulla menis tällä hetkellä huonosti, ei tarkota että se olisi sitä jatkossa.
Sulla on silti miljoona syytä olla täällä, vaikka ei sulla ois kaverin kaveria.
mä en tiedä miten mä tein sen, mut puhuin äidille. me puhuttiin eka mun isoveljen kaverista jolla on asiat ihan vitun huonosti ja kuinka mulla käy sääliksi sitä, sit se keskustelu johti sitten johonki muhun ja aloin puhumaan masennuksesta ja kyseleen siitä. sit se kysy et tuntuuks susta että saattaisit olla masentunu, sit myönsin että joo. sit se alko kyselee kaikkee ja mä aloin puhuun siitä kuinka mä ajattelen itsemurhaa joka päivä enkä pääse eroon niistä ajatuksista vaan ne tulee väkisin joka ikinen päivä. puhuttiin siinä jotain ja sanoin sille että en halua kuulla mitään lässytystä ''kyllä mä tiedän miltä susta tuntuu'' sanoin ettei kukaan tiedä miltä musta tuntuu.
sit se kysy että miltä tuntuis ajatus puhua jollekki ulkopuoliselle. sanoin etten tiiä ku omalle äitillekki puhumine tämmösistä asioista oli aika kauheeta. tuntuu etten ois ihan vielä valmis vastaanottamaan apua, toki mä haluun päästä eroon tästä paskasta mutta se puhuminen jollekki vähän pelottaa, mut kai se on normaalia? se sano että jos kokoan nää kaikki mun ongelmat sisääni enkä puhu kellekkään, paikka mihin tuun päätyyn on umpikuja. kai se on oikeessa.
keräsin sitte vielä vähän rohkeutta ja sanoin sille että oon viillelly ja viiltelen yhä. pyysin ettei se puhuis kellekkään mitään niistä asioista mistä oon sille kertonu. ja sitä kans ettei se puhuis edes mulle mun itsetuhoisuudesta, ainakaa vielä, sanoin että tuntuu etten oo vielä valmis siihen ja kiirehtimällä nää asiat vaan pahenee.
jotenki tuntuu hyvältä että nyt joku tietää, mut samalla mua kans jostain syystä kaduttaa että menin puhumaan.