Ei aikaa lapselle

Mulla on kans just sama tilanne kun sulla..Monesti jos vaikka esim tv:ssä tulee kohtaus jossa vanhemmat halaa lastaan,tai joku meidänikäinen nuori puhuu asioista vanhempiensa kanssa ja näkee että he ovat läheisiä,niin kyllä siinä välillä itku tulee ja ajatuksia että miksi minä en ole noin rakastettu, ja en voi puhua äitini kanssa noin läheisesti.Minua vaivaa erittäin paljon se,kun tiedän että äitini rupesi odottamaan minua ennen kuin menivät isän kanssa naimisiin niin, on aina sellainen tunne että olen ei toivottu vahinkolapsi..
Sitä en myöskään ymmärrä ettei saisi ennen naimisiin menoa tai nuorena, olen siis 17,kohta 18, olla yötä poikaystävän luona ennen..ennen kuin on naimisissa niin ei saisi ottaa oikein minkäänlaista kontaktia toiseen..Väkisinkin tulee sitten se että pikkuhiljaa irtaantuu uskosta kun kaikki käy niin raskaaksi ja koko ajan rikkoo ns.sääntöjä..Miksi ei saisi rakastaa ja tuntea itseään rakastetuksi ihan avoimesti,varsinkaan kun vanhemmilla ei ole aikaa!Olen siis vanhin 10 lapsesta..

Itse erosin vanh.lest. vasta yli 20v. Olin ollut naimisissa 18v. asti, kaksi lasta (mieheni kielsi pääasiassa tämän ehkäisykiellon vuoksi uskonsa aikaisemmin kuin minä). Jossain vaiheessa tuli minun itsenäistymisen vaihe. Ja se oli niin raju, että avioero tuli ja pari vuotta sitä ennen aloin ajattelemaan ns. omilla aivoilla, jolloin huomasin ettei vl ole sitä mitä minä ajattelen asioista.
Eli sanoisin, että jos ja kun teillä on mahdollisuus muuttaa omaan itsenäiseen elämään, niin ottakaa tilanteesta kiinni. Silloin ei ole enää niin vahvasti sidoksissa sinne mitä kotona sanotaan ja mitä he tietävät sinun tekemisistäsi. Ei tietysti kannata suin päin heittäytyä kenenkään kanssa parisuhteeseen niin lujasti, että saman katon alle muuttaisi. Eikä ihan "ranttaliksi" laittaa. Mutta minä olen oman kokemukseni kautta sitä mieltä, että nuoruudessa kannattaa katsella elämää vähän pitempään ennenkuin mennä paukauttaa naimisiin. Ei niin, että kaikille kävisi kuten minulle. Ja tosi onnellista aikaa oli nuo vuodet ennenkuin minulle tosiaan ensimmäistä kertaa elämässäni tuli tuo kunnon itsenänäistymisen vaihe. Yleensä se tulee ennemmin tai myöhemmin. Ja silloin ei koskaan tiedä kuinka käy.
Sen olen oppinut ettei passaa sanoa "ei koskaan minulle käy niin"...
Tuohon äiti-tyttö -keskusteluihin sanoisin, että eipä sitä ollut kotona asuessani minullakaan. Enkä kyllä sitä kaivannutkaan. Poikakaveri tuli niin ajoissa kuvioihin, että purin sille asioitani enkä muita siihen kaivannut. Mutta mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän olemme äitini kanssa kaikenmaailman asioista jutelleet. (olen 30v). Harmi, jos te olette tämmöisiä keskusteluja kaivanneet ja niitä ei ole tullut syystä tai toisesta. Aina ei ole vika siinä, että on paljon lapsia. Tiedän että moni asia voi johtua omien vanhempien luonteesta ja kasvatuksesta.

tutulta kuulostaviin teksteihin. Hyvin samanlaista ollut meillä kotona, vaikka lapsia ei ole ollut "kuin" 9. Siitä huolimatta mistään asioista ei ole koskaan keskusteltu, ja melkein samanlainen tilanne on vielä tälläkin hetkellä, vaikka olen jo 30. Se on todella surullista, ettei koskaan saa tukea sieltä mistä sitä eniten tarvitsee.

Ajattelin aina itsekin olevani vahinkolapsi tai ainakin yx niistä monista liikaa, ja tästä tulikin puhetta siinä vaiheessa, kun oma lapseni syntyi. Erosin silloin lessuista ja sitten äitini halusi jutella minulle. Sanoin silloin ensimmäisen kerran omia ajatuksiani, toisin sanoin ensimmäisen kerran niitä minulta kysyttiin, ja sanoin myös sen että minusta tuntuu, että minua ei koskaan ole edes haluttu perheeseen. Tähän äiti ei sanonut mitään, joten ajattelin ja ajattelen edelleenkin, että olin oikeassa. Oli aika masentavaa kuultavaa, mutta toisaalta olin niin onnellinen, kun olin lähtenyt pois lessuista (tai minut ajettiin pois, se onkin sitten toinen juttu).

Mutta seurailkaa palstaa, olen nimittäin puuhaillut tässä omaa keskustelufoorumia meille ex-vläisille. Ilmoitan täällä suomi24 , toivotaan ettei viestejä poisteta.

Ei aikaa lapselle.

Avaajan vl-vanhemmat noudattavat uskollisesti SRK:n pakkopano-oppia. Lapsista huolehtiminen onkin sitten sivuseikka.

Olen ns. "pienen perheen " vl-äiti. Ymmärrän osittain "kaipauksenne", jos olette jääneet liian vähälle huomiolle lapsuudessanne. Olisi hyvä myös ajatella mitkä "eväät" vanhempanne ovat saaneet omasta kodistaan ! Nuorena ehkä menty avioliittoon, ajan saatossa kasvetaan "iässä ja armossa", elämä opettaa kyllä jossain vaiheessa "vaellusta". Kaikille ei ole suotu empatiaa ja "keskustelun lahjaa". Aikuisena lapsena ottakaa rohkeasti asiat puheeksi, vanhempienne kanssa. Suu on sydämen tulkki ! Puhuminen voi onnellisessa tapauksessa "avata lukkoja" ja vanhempien ja lasten välit eheytyvät. Oma lapsi, vaikka uskosta luopunutkin on aina vanhemmille lapsi.! Heidän puolesta olisi rukoiltava ja pitää yhtä rakkaina kaikkia lapsia. Pitäkää toki välinne rauhassa ja rakkaudessa, jos se suikin teistä riippuu ! Nuori ajattelee "nuoren tavoin" ja vanhemmiten siten miten "elämä kuljettaa"! Omasta kokemastani tiedän miten ihminen pakostakin joutuu "punnitsemaan" ajan kuluessa menneitä, huonoja ja joskus hyviäkin ratkaisujaan. Olkaamme vanhat nuorten tukena ja nuoret vanhojen ilona ! Sitten, kun vanhempia ei enää ole, se iso sisarusparvi voi ollakin hyvä tukiverkosto elämässä. Pitäkää toisistanne huolta ja ennen kaikkea eniten siitä heikoimmasta sisaruksesta ! Muistakaa olla armollisia itsellenne ja toisianne kohtaan. ..."Katso minä elän vielä. Minä muutuin, sinäkin. Kerran vielä ymmärrämme kaiken paremmin" ...( A-M Kaskista )

Itse en muista yhtään avointa keskustelua vanhempien kanssa vaan kaikki tapahtui uskon ehdoilla. Esimerkiksi nuorena olin eri mieltä uskonasioista ja ainoa keskustelu käytiin niin että isä sanoi itsekin joskus epäilleen mutta tuli tulokseen että kyllä niissä on järkeä ja sitten saarnattiin synnit anteeksi. Seuroista sanoin etten halua kuunnella puheita johon vastattiin kyllä niitä puhujia on nyt kuunnelta. Oikeastaan kasvoin itse yksin eläen salassa omaa elämää jo ala-asteelta lähtien. Ei voi olla mitään syvällisempää suhdetta enää heidän kanssa.

Olen ymmärtänyt nyt että suurin ongelmien aiheuttaja on ollut se että kaikki muu suljetaan pois ilman että saa edes ajatella. Kaikki muu oman yhteisön ulkopuolella koetaan pahaksi josta on pysyttävä erossa. Elämänkatsomus tulee yhteisön opeista ja käyttäytymisestä jolloin ei kyetä mihinkään muuhun. Ei vanhemmilla ole mitään muuta tietoa ja ymmärrystä maailmasta, elämästä ja asioista kuin mitä lestadiolaisuuden kautta koetaan. Kun seksuaalisuus ja seksi ylipäätään uskossa tabu ja kiellettyä niin nuorella jää tämä vaihe kasvamatta. Kukaan ihminen ei pysty sulkemaan omaa seksuaalisuuttaan pois koska se on osa ihmistä. Ei meillä mainittua seksiä sanallakaan koskaan. Jos yhtään on lapsi erilainen ja eri mieltä niin vaikeudet alkavat. Ei ole mitään avointa itsenäistymistä mikä nuorilla pitää olla. Jos tätä ei saa tehdä omassa kodissa ja perheessä missä turva ja tuki pitäisi olla niin lopputulos on hajalla oleva ihminen. Toisekseen kun on 11 sisarta ympärillä perhe toimii vähän kuin eläintarhana missä ei voi saada sitä lämpöä ja rakkautta kun on vain 2 lasta.

Nykypäivän maailmassa ei voida elää laput silmillä ja kuvitella oman pienen yhteisön olevan ainoa oikea totuus elämästä. Siinä käy lopulta huonosti. Tämä on lestadiolaisuuden suurin ongelma. Mitään muuta ei sallita ja suvaita vaikka suurimmassa osassa kielloissa ja uskonasioissa ei ole mitään järkeä. Edes tästä keskustelua ei sallita.

Joo, ja keleville NORTTIA huuleen!