Ongelmamme parisuhteessa on melko iso.
Asun vl-aviomieheni kanssa minulle "vieraassa" kaupaungissa, jossa asuu mieheni äiti, veli, sukulaiset ja pari kaveria. Täällä ei minulla asu muita tuttuja kuin 1 kaveri, hänkään ei siis mikään sydänystävä ole vaan näemme melko harvoin kahvillakäynnin merkeissä.
Muutin tänne muutama vuosi sitten miehen perässä, joka on täällä koko ikänsä asunut. Jätin perheeni, sukulaiset ja ystävät miehen takia. Oli helppo lähteä, koska silloin välit äitiin olivat etäiset, ja muutenkin oli opiskelupaikalla kiusaamista. En kokenut, että jään kaipaamaan mitään ja koin pääseväni vain "parempaan paikkaan" pois kiusaajilta.
Mies ei pakottanut minua valitsemaan itsensä ja muuton väliltä, mutta tiesin heti entisenä kaukosuhteilijana että loppuenlopuksi suhde ei kestäisi niin pitkää välimatkaa joten oli "pakko" muuttaa miehen luo, tai olla olematta miehen kanssa.
Parin vuoden aikana ikävä perhettä (äiti, isä, sisarukset) ja sukulaisia (jotka ovat todella tärkeitä ja läheisiä minulle!) kohtaan on kasvanut ja itken aina niinä kertoina kun pitää heidän luotaan lähteä ja olen päiviä kiukkuinen ja itkuinen miehelle täällä kotona.
Äitini on nykyään läheinne ja tärkeä, samoin kuten mieheni. En osaisi sanoa, kumpi minulle tärkeämpi on.
Perheeni ja sukulaiseni asuvat kaukana täältä. Matkustaminen sinne on kovin kallista, meni sitten bussilla tai junalla ja yleensä pääsen tapaamaan perhettäni n. kerran 2kuukaudessa, ja rahalliset seikat ovat iso syy siihen. Useammin minun ei ole mahdollista jatkossakaan siellä käydä jos tilanne pysyy ennallaan.
Miehen äiti, sukulaiset ja ystävät asuvat 2-10km säteellä ympärillämme ja silti mies tapaa heitä äärimmäisen harvoin. Kavereitaan hän näkee n. kerran kuukaudessa (koska kavereilla on kuulemma aina kamalasti kiireitä) ja mies välittää äidistään ja suvustaan ja tulevat toimeen mutta eivät pahemmin tapaa toisiaan, tai juurikaan edes soittele keskenään paitsi pari kertaa kuussa. Mies ei yleensä edes jaksa vastata jos joku läheisistä soittaa hänelle.
Mies on kuitenkin aina sanonut ettei muuta kanssani minun vanhempieni kotikaupunkiin. Olen kysynyt syytä mutta en ole omasta mielestäni saanut kunnollista selitystä. Mies on sanonut että "no just oon kotiutunut sun kanssas tänne ja" ja "luulin että me oltiin asetettu tänne nyt aloilemme vähän pidemmäks aikaa kun vaan pariks vuodeks..." ym.
Joskus hän alkoi väittelemään asiasta ja sanoi että "no jos muutan sun kanssa sun vanhempien lähelle, nii miten mä sit tuun tapaan mun äitiä ja tai veljeä? se on epäreilua mua kohtaan".
Okei niin on, mut miks mun pitää sitten kärsiä ja oon jo kärsinyt ,muutaman vuoden? Entä jokin kompromissi?
Juttuun/koti-ikävääni painaa myös se, että oma terveyteni sekä äitini terveys on ollut koetuksella ja meillä molemmilla on epäilty kuolemaan johtavaa perinnöllistä sairautta. Mietein aina että mitä jos meillä molemmilla tai edes äidilläni on se, ja syytän aina itseäni ettei meillä ollut koskaan aikaa äidin kanssa ja miksi en muuttanut lähemmäs ja tehty yhdessä juttuja kun olis kerinnyt vielä.
Mitä pitäisi tehdä? Jäädä miehen kanssa tänne, ja kärsiä ikävästä jatkuvasti? Pyytää mies muuttamaan mukana, tai jättää hänet ja muuttaa itse pois? Kaukosuhteeseen en ala ja tässä tilanteessa se olisi typerää. Olemme olleet yhdessä jo useita vuosia ja asuneet yhdessä muutaman vuoden ja olemme kihloissa ja suhde on kyllä ihan vakava ja naimisiin menostakin ollaan keskusteltu jo hieman.
Viimeksi jouluaaton iltana äidillä ollessani purskahti äiti itkuun ja sanoi että ikävöi minua kovasti ja toivoo että olisin lähepänä, muutenkuin kuin mielessä ja sydämessä. Sydämeni meinasi entisestään särkyä.
Aiemmin nuorempana mietein, että äiti ymmärtää että oon jo iso tyttö ja mun pitää rakentaa oma elämä ja lähteä maailmalle, löytää mies ja tehdä lapsia kuten oon unelmoinut aina. Ja että kyllä äiti aina pysyy siellä missä on.
Kyllä äiti ymmärtää, mutta mulle on käynyt liian raskaaksi tämä. Haluaisin nähdä äitiä edes kerran viikossa tai kahdessa ja se ei tällä välimatkalla onnistu.
Olen miehen kanssa miettinyt myös, että muuttaisimme puoleen väliin, eli olisi samanverran matkaa mun perheen luo ja hänen äitinsä luo, mutta se ei käy. Tässä välissä ei ole mitään isoa kaupunkia vaan pienempiä paikkakuntia, kyliä ja maaseutualueita ja metsäalueita. Kumpikaan ei haluaisi päätyä asumaan pieneen kyläpahaiseen.
Asun vl-aviomieheni kanssa minulle "vieraassa" kaupaungissa, jossa asuu mieheni äiti, veli, sukulaiset ja pari kaveria. Täällä ei minulla asu muita tuttuja kuin 1 kaveri, hänkään ei siis mikään sydänystävä ole vaan näemme melko harvoin kahvillakäynnin merkeissä.
Muutin tänne muutama vuosi sitten miehen perässä, joka on täällä koko ikänsä asunut. Jätin perheeni, sukulaiset ja ystävät miehen takia. Oli helppo lähteä, koska silloin välit äitiin olivat etäiset, ja muutenkin oli opiskelupaikalla kiusaamista. En kokenut, että jään kaipaamaan mitään ja koin pääseväni vain "parempaan paikkaan" pois kiusaajilta.
Mies ei pakottanut minua valitsemaan itsensä ja muuton väliltä, mutta tiesin heti entisenä kaukosuhteilijana että loppuenlopuksi suhde ei kestäisi niin pitkää välimatkaa joten oli "pakko" muuttaa miehen luo, tai olla olematta miehen kanssa.
Parin vuoden aikana ikävä perhettä (äiti, isä, sisarukset) ja sukulaisia (jotka ovat todella tärkeitä ja läheisiä minulle!) kohtaan on kasvanut ja itken aina niinä kertoina kun pitää heidän luotaan lähteä ja olen päiviä kiukkuinen ja itkuinen miehelle täällä kotona.
Äitini on nykyään läheinne ja tärkeä, samoin kuten mieheni. En osaisi sanoa, kumpi minulle tärkeämpi on.
Perheeni ja sukulaiseni asuvat kaukana täältä. Matkustaminen sinne on kovin kallista, meni sitten bussilla tai junalla ja yleensä pääsen tapaamaan perhettäni n. kerran 2kuukaudessa, ja rahalliset seikat ovat iso syy siihen. Useammin minun ei ole mahdollista jatkossakaan siellä käydä jos tilanne pysyy ennallaan.
Miehen äiti, sukulaiset ja ystävät asuvat 2-10km säteellä ympärillämme ja silti mies tapaa heitä äärimmäisen harvoin. Kavereitaan hän näkee n. kerran kuukaudessa (koska kavereilla on kuulemma aina kamalasti kiireitä) ja mies välittää äidistään ja suvustaan ja tulevat toimeen mutta eivät pahemmin tapaa toisiaan, tai juurikaan edes soittele keskenään paitsi pari kertaa kuussa. Mies ei yleensä edes jaksa vastata jos joku läheisistä soittaa hänelle.
Mies on kuitenkin aina sanonut ettei muuta kanssani minun vanhempieni kotikaupunkiin. Olen kysynyt syytä mutta en ole omasta mielestäni saanut kunnollista selitystä. Mies on sanonut että "no just oon kotiutunut sun kanssas tänne ja" ja "luulin että me oltiin asetettu tänne nyt aloilemme vähän pidemmäks aikaa kun vaan pariks vuodeks..." ym.
Joskus hän alkoi väittelemään asiasta ja sanoi että "no jos muutan sun kanssa sun vanhempien lähelle, nii miten mä sit tuun tapaan mun äitiä ja tai veljeä? se on epäreilua mua kohtaan".
Okei niin on, mut miks mun pitää sitten kärsiä ja oon jo kärsinyt ,muutaman vuoden? Entä jokin kompromissi?
Juttuun/koti-ikävääni painaa myös se, että oma terveyteni sekä äitini terveys on ollut koetuksella ja meillä molemmilla on epäilty kuolemaan johtavaa perinnöllistä sairautta. Mietein aina että mitä jos meillä molemmilla tai edes äidilläni on se, ja syytän aina itseäni ettei meillä ollut koskaan aikaa äidin kanssa ja miksi en muuttanut lähemmäs ja tehty yhdessä juttuja kun olis kerinnyt vielä.
Mitä pitäisi tehdä? Jäädä miehen kanssa tänne, ja kärsiä ikävästä jatkuvasti? Pyytää mies muuttamaan mukana, tai jättää hänet ja muuttaa itse pois? Kaukosuhteeseen en ala ja tässä tilanteessa se olisi typerää. Olemme olleet yhdessä jo useita vuosia ja asuneet yhdessä muutaman vuoden ja olemme kihloissa ja suhde on kyllä ihan vakava ja naimisiin menostakin ollaan keskusteltu jo hieman.
Viimeksi jouluaaton iltana äidillä ollessani purskahti äiti itkuun ja sanoi että ikävöi minua kovasti ja toivoo että olisin lähepänä, muutenkuin kuin mielessä ja sydämessä. Sydämeni meinasi entisestään särkyä.
Aiemmin nuorempana mietein, että äiti ymmärtää että oon jo iso tyttö ja mun pitää rakentaa oma elämä ja lähteä maailmalle, löytää mies ja tehdä lapsia kuten oon unelmoinut aina. Ja että kyllä äiti aina pysyy siellä missä on.
Kyllä äiti ymmärtää, mutta mulle on käynyt liian raskaaksi tämä. Haluaisin nähdä äitiä edes kerran viikossa tai kahdessa ja se ei tällä välimatkalla onnistu.
Olen miehen kanssa miettinyt myös, että muuttaisimme puoleen väliin, eli olisi samanverran matkaa mun perheen luo ja hänen äitinsä luo, mutta se ei käy. Tässä välissä ei ole mitään isoa kaupunkia vaan pienempiä paikkakuntia, kyliä ja maaseutualueita ja metsäalueita. Kumpikaan ei haluaisi päätyä asumaan pieneen kyläpahaiseen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
"...Olemme olleet yhdessä jo useita vuosia ja asuneet yhdessä muutaman vuoden ja olemme kihloissa ja suhde on kyllä ihan vakava ja naimisiin menostakin ollaan keskusteltu jo hieman....
Sen verran vain tuohon miehesi vl-uskoon, No ei kyllä kuulu siihen (vl-uskoon), jos asuu kanssasi ja ei ole naimisissa. Sellaista ei vl-usko hyväksy mitenkään päin, se nyt ainakin on varma.
Mutta itse ongelmaan. Kuuntele sydämesi ääntä! Sinun pitää ratkaista, kumpi suhde on nykyisellään tärkeämpi sinulle, miehesi vai sukulaisesi? Se kumman puolelle vaaka kallistuu, tee ratkaisusi sen mukaan. Jos oikein ymmärsin, ei teillä ole lapsiakaan vielä muuton esteenä, työ- tai opiskelupaikat voivat tietysti näytellä jotain osaa ratkaisuissa. Parisuhteen tulee olla tasapainossa kaikessa suhteessa, jotta sillä on menestymisen mahdollisuuksia myös tulevaisuudessa. Kannattaa siinä mielessä olla rehellinen myös itselleen, eikä elää parisuhteessa vain toisen aikuisen mieltymysten mukaisesti. Jos yhteistä näkemystä ei löydy, ei suhteella ole tulevaisuutta, kariutuu joka tapauksessa ennen pitkään...
Voimia.
Älä ainakaan tee lasta tällaisessa tilanteessa. Aavistelen, että miehessäsi elää pieni narsisti. Ilman lasta on helpompi erota, jos yhteinen asumisenne käy vaikeaksi.
Tämä on taas näitä höhöpö muka vl kertomuksia jotia joku huvikseen postaa tänne toisilta palstoilta. Tämäkin on kopio ei vanhoillislestadiolaiselta palstalta vaan parisuhdepalstalta ja tähänkin on taas vai lisätty vl --
Ei näitä kannata noteerata. Nämä tunnistaa aina suoralta kädeltä.
http://keskustelu.suomi24.fi/node/10338454
Suomi24 / Suhteet / Parisuhde / Elämäni mies vai oma rakas äitini?
35 Vastausta 1 375 Lukukertaa
Elämäni mies vai oma rakas äitini?
kumpiVAIkampi
26.12.2011 06:36
-2
Ongelmamme parisuhteessa on melko iso.
Asun avomieheni kanssa minulle "vieraassa" kaupaungissa, jossa asuu avomieheni äiti, veli, sukulaiset ja pari kaveria. Täällä ei minulla asu muita tuttuja kuin 1 kaveri, hänkään ei siis mikään sydänystävä ole vaan näemme melko harvoin kahvillakäynnin merkeissä.
Muutin tänne muutama vuosi sitten miehen perässä, joka on täällä koko ikänsä asunut. Jätin perheeni, sukulaiset ja ystävät miehen takia. Oli helppo lähteä, koska silloin välit äitiin olivat etäiset, ja muutenkin oli opiskelupaikalla kiusaamista. En kokenut, että jään kaipaamaan mitään ja koin pääseväni vain "parempaan paikkaan" pois kiusaajilta.
Mies ei pakottanut minua valitsemaan itsensä ja muuton väliltä, mutta tiesin heti entisenä kaukosuhteilijana että loppuenlopuksi suhde ei kestäisi niin pitkää välimatkaa joten oli "pakko" muuttaa miehen luo, tai olla olematta miehen kanssa.
Parin vuoden aikana ikävä perhettä (äiti, isä, sisarukset) ja sukulaisia (jotka ovat todella tärkeitä ja läheisiä minulle!) kohtaan on kasvanut ja itken aina niinä kertoina kun pitää heidän luotaan lähteä ja olen päiviä kiukkuinen ja itkuinen miehelle täällä kotona.
Äitini on nykyään läheinne ja tärkeä, samoin kuten mieheni. En osaisi sanoa, kumpi minulle tärkeämpi on.
Perheeni ja sukulaiseni asuvat kaukana täältä. Matkustaminen sinne on kovin kallista, meni sitten bussilla tai junalla ja yleensä pääsen tapaamaan perhettäni n. kerran 2kuukaudessa, ja rahalliset seikat ovat iso syy siihen. Useammin minun ei ole mahdollista jatkossakaan siellä käydä jos tilanne pysyy ennallaan.
Miehen äiti, sukulaiset ja ystävät asuvat 2-10km säteellä ympärillämme ja silti mies tapaa heitä äärimmäisen harvoin. Kavereitaan hän näkee n. kerran kuukaudessa (koska kavereilla on kuulemma aina kamalasti kiireitä) ja mies välittää äidistään ja suvustaan ja tulevat toimeen mutta eivät pahemmin tapaa toisiaan, tai juurikaan edes soittele keskenään paitsi pari kertaa kuussa. Mies ei yleensä edes jaksa vastata jos joku läheisistä soittaa hänelle.
Mies on kuitenkin aina sanonut ettei muuta kanssani minun vanhempieni kotikaupunkiin. Olen kysynyt syytä mutta en ole omasta mielestäni saanut kunnollista selitystä. Mies on sanonut että "no just oon kotiutunut sun kanssas tänne ja" ja "luulin että me oltiin asetettu tänne nyt aloilemme vähän pidemmäks aikaa kun vaan pariks vuodeks..." ym.
Joskus hän alkoi väittelemään asiasta ja sanoi että "no jos muutan sun kanssa sun vanhempien lähelle, nii miten mä sit tuun tapaan mun äitiä ja tai veljeä? se on epäreilua mua kohtaan".
Okei niin on, mut miks mun pitää sitten kärsiä ja oon jo kärsinyt ,muutaman vuoden? Entä jokin kompromissi?
Juttuun/koti-ikävääni painaa myös se, että oma terveyteni sekä äitini terveys on ollut koetuksella ja meillä molemmilla on epäilty kuolemaan johtavaa perinnöllistä sairautta. Mietein aina että mitä jos meillä molemmilla tai edes äidilläni on se, ja syytän aina itseäni ettei meillä ollut koskaan aikaa äidin kanssa ja miksi en muuttanut lähemmäs ja tehty yhdessä juttuja kun olis kerinnyt vielä.
Mitä pitäisi tehdä? Jäädä miehen kanssa tänne, ja kärsiä ikävästä jatkuvasti? Pyytää mies muuttamaan mukana, tai jättää hänet ja muuttaa itse pois? Kaukosuhteeseen en ala ja tässä tilanteessa se olisi typerää. Olemme olleet yhdessä jo useita vuosia ja asuneet yhdessä muutaman vuoden ja olemme kihloissa ja suhde on kyllä ihan vakava ja naimisiin menostakin ollaan keskusteltu jo hieman.
Viimeksi jouluaaton iltana äidillä ollessani purskahti äiti itkuun ja sanoi että ikävöi minua kovasti ja toivoo että olisin lähepänä, muutenkuin kuin mielessä ja sydämessä. Sydämeni meinasi entisestään särkyä.
Aiemmin nuorempana mietein, että äiti ymmärtää että oon jo iso tyttö ja mun pitää rakentaa oma elämä ja lähteä maailmalle, löytää mies ja tehdä lapsia kuten oon unelmoinut aina. Ja että kyllä äiti aina pysyy siellä missä on.
Kyllä äiti ymmärtää, mutta mulle on käynyt liian raskaaksi tämä. Haluaisin nähdä äitiä edes kerran viikossa tai kahdessa ja se ei tällä välimatkalla onnistu.
Olen miehen kanssa miettinyt myös, että muuttaisimme puoleen väliin, eli olisi samanverran matkaa mun perheen luo ja hänen äitinsä luo, mutta se ei käy. Tässä välissä ei ole mitään isoa kaupunkia vaan pienempiä paikkakuntia, kyliä ja maaseutualueita ja metsäalueita. Kumpikaan ei haluaisi päätyä asumaan pieneen kyläpahaiseen.
Jälleen teksti on kopioitu ja siihen lisätty vl-kirjaimet!
Älkää uskoko kaikkea, mitä täällä kirjoitetaan.
Teksti on kopiotu http://keskustelu.suomi24.fi/node/10338454
(TC)
Niin oli vedätys, no, jollakin purkamisen tarvetta jälleen. Kiitos TrimCat, näitä tuntuu täällä tosiaankin riittävän...