Tuntuu, etten ikinä pääse tästä. Juuri mietin, milloin viimeksi olin oma itseni, miettimättä ruokaa.... En edes muista millaista se on. Aloin laihduttamaan kunnolla 13 vuotiaana, nyt olen siis 21. Niihin vuosiin mahtuu paljon, enkä vieläkään hyväksy itseäni. Muistan, kun jo pikkutyttönä katsoin, että haluan olla yhtä pieni kuin tuo, vaikka olin itsekin pieni. Tiedän että laihuus ei tuo onnea. Katson vanhoja valokuvia, jossa minulla on massaa enemmän, mutta nään silti kuinka onnellinen olin.... Miksi en osaa olla enää.
Laihduttamiseni paheni koko ajan, ja sairastuin anoreksiaan. Silloin panostin urheiluun ja minun oli PAKKO urheilla aina tunteja päivässä. Muistan sen ahdistuksen, ja perheeni oli huolissaan minusta. Olin alipainoinen, mutta mielestäni olin lihava. Liikuin öisin, kun muut nukkuivat.
Meni vuosia kun parannuin anoreksiasta. Olin hetken jopa onnellinen, kunnes huomasin kuinka lihava olin (olin juuri normaalipainossa). Myös tapasin ekan poikaystäväni, joka kehui minua kauniiksi, mutta kuitenkin sanoi että pitää pyöreämmistä tytöistä (tarkoitti minua). Myös perheeni huomasi, että olin lihonut hurjasti. Olin niin vihainen itselleni kuinka olin päässyt siihen kuntoon. Aloin laihduttamaan.
Aluksi kaikki oli hyvin, kunnes aloin katsomaan peiliin ja huomasin kuinka olin lihonut vaa'alla käytyäni (ainakin 10 kiloa). Toivon etten olisi ikinä mennyt ja ostanut sitä vaakaa. Silloin alkoivat typerimmät laihdutukseni, paastot, kalorien laskenta (500-700) ja muut dieetit. Yritin pakolla päästä alipainoon, sillä en kestänyt olemustani. Itkin päivittäin kun katsoin itseäni peiliin, taisi olla vuosi 2009.
Jossain vaiheessa en enää jaksanut. Aloin ahmimaan. Minulla oli niin paha olla. Tuntuu että rankaisin itseäni ahmimalla, kun en onnistunut laihdutuksessa. Lupasin etten enää ikinä ahmi, huomenna kaikki on toisin. Mutta ahmiminen jatkui niin monet vuodet. Meni niin paljon ruokaa, meni rahat.... Huomasin kuinka olin lihonut. En kehdannut nähdä enää ketään, etteivät he huomaa kuinka olin lihonut. Menetin harrastukseni, ennekaikkea ystäväni. En pystynyt näkemään ketään poikaa, sillä vihasin itseäni. Aloin olemaan niin yksinäinen.
Lupasin itselleni, että kun olen laihtunut sen ja sen verran, niin voin palata ihmisten ilmoille. Kun perheeni tuli kylään, mun oli pakko paastota ennen sitä.
Eihän kukaan huomannut kuinka paha olo mulla oli, sillä olin normaali painoinen. Voi kunpa joku näkisi. Mutta mun on päästävä ensin ali painoon. Pakko.
Nykyään olen juuri ja juuri normaalipainossa, mutta vihaan itseäni. Menen aamu viideltä kuntoilemaan, kun en jaksa enää ilalla putkeen kahden tunnin treeniä. Yritän syödä alle 800, max 1000.
Olen ollut joskus jopa lähellä parantumista, mutta nyt olen aivan pohjalla. Kukaan ei nää kuinka pohjalla olen. Olen menettänyt niin monta asiaa. Toivon, että osaisin elää kuin ennen... mutta miten? Tekee mieli aina kaupassa itkeä, kun kaikki muut iloisesti laittaa vaan makkaraa ostoskoriin, ja ovat hyvännäköisiä ja hoikkia, kun itse täytyy laskea pienikin suupala. Ja joulu... Olipa mukava ajatella kun muut pitävät hauskaa, syövät.... Mutta mä olin yksin.
Halusin vain jakaa omaa tarinaani, kun eihän tästä kelleen voi kertoa. Älkää ikinä aloittako laihduttamista, varsinkaan nopeaan tahtiin.. Vaikka turha sanoa varmaan kaikille täällä... en mäitsekkään uskonut.
Jos joku haluaisin mailata mun kanssa, jutella syömisestä Ym... niin saa mailta [email protected] ..... Itselläni ei ole varaa vielä parantua, mun on saatava se 10 kiloa pois, milloin voi alkaa syömään normaalisti,ehkä.
Kaikkee hyvää kaikille
Laihduttamiseni paheni koko ajan, ja sairastuin anoreksiaan. Silloin panostin urheiluun ja minun oli PAKKO urheilla aina tunteja päivässä. Muistan sen ahdistuksen, ja perheeni oli huolissaan minusta. Olin alipainoinen, mutta mielestäni olin lihava. Liikuin öisin, kun muut nukkuivat.
Meni vuosia kun parannuin anoreksiasta. Olin hetken jopa onnellinen, kunnes huomasin kuinka lihava olin (olin juuri normaalipainossa). Myös tapasin ekan poikaystäväni, joka kehui minua kauniiksi, mutta kuitenkin sanoi että pitää pyöreämmistä tytöistä (tarkoitti minua). Myös perheeni huomasi, että olin lihonut hurjasti. Olin niin vihainen itselleni kuinka olin päässyt siihen kuntoon. Aloin laihduttamaan.
Aluksi kaikki oli hyvin, kunnes aloin katsomaan peiliin ja huomasin kuinka olin lihonut vaa'alla käytyäni (ainakin 10 kiloa). Toivon etten olisi ikinä mennyt ja ostanut sitä vaakaa. Silloin alkoivat typerimmät laihdutukseni, paastot, kalorien laskenta (500-700) ja muut dieetit. Yritin pakolla päästä alipainoon, sillä en kestänyt olemustani. Itkin päivittäin kun katsoin itseäni peiliin, taisi olla vuosi 2009.
Jossain vaiheessa en enää jaksanut. Aloin ahmimaan. Minulla oli niin paha olla. Tuntuu että rankaisin itseäni ahmimalla, kun en onnistunut laihdutuksessa. Lupasin etten enää ikinä ahmi, huomenna kaikki on toisin. Mutta ahmiminen jatkui niin monet vuodet. Meni niin paljon ruokaa, meni rahat.... Huomasin kuinka olin lihonut. En kehdannut nähdä enää ketään, etteivät he huomaa kuinka olin lihonut. Menetin harrastukseni, ennekaikkea ystäväni. En pystynyt näkemään ketään poikaa, sillä vihasin itseäni. Aloin olemaan niin yksinäinen.
Lupasin itselleni, että kun olen laihtunut sen ja sen verran, niin voin palata ihmisten ilmoille. Kun perheeni tuli kylään, mun oli pakko paastota ennen sitä.
Eihän kukaan huomannut kuinka paha olo mulla oli, sillä olin normaali painoinen. Voi kunpa joku näkisi. Mutta mun on päästävä ensin ali painoon. Pakko.
Nykyään olen juuri ja juuri normaalipainossa, mutta vihaan itseäni. Menen aamu viideltä kuntoilemaan, kun en jaksa enää ilalla putkeen kahden tunnin treeniä. Yritän syödä alle 800, max 1000.
Olen ollut joskus jopa lähellä parantumista, mutta nyt olen aivan pohjalla. Kukaan ei nää kuinka pohjalla olen. Olen menettänyt niin monta asiaa. Toivon, että osaisin elää kuin ennen... mutta miten? Tekee mieli aina kaupassa itkeä, kun kaikki muut iloisesti laittaa vaan makkaraa ostoskoriin, ja ovat hyvännäköisiä ja hoikkia, kun itse täytyy laskea pienikin suupala. Ja joulu... Olipa mukava ajatella kun muut pitävät hauskaa, syövät.... Mutta mä olin yksin.
Halusin vain jakaa omaa tarinaani, kun eihän tästä kelleen voi kertoa. Älkää ikinä aloittako laihduttamista, varsinkaan nopeaan tahtiin.. Vaikka turha sanoa varmaan kaikille täällä... en mäitsekkään uskonut.
Jos joku haluaisin mailata mun kanssa, jutella syömisestä Ym... niin saa mailta [email protected] ..... Itselläni ei ole varaa vielä parantua, mun on saatava se 10 kiloa pois, milloin voi alkaa syömään normaalisti,ehkä.
Kaikkee hyvää kaikille
Vastaukset 1
Vanhimmat
Voin ymmärtää miltä sinusta tuntuu. Itse lihoin kuukauden aikana 5 kg, ja nyt soimaan jatkuvasti itseäni sen takia. Nyt sitten ollaan kauheella nälkäkuurilla, en syö oikein mitään ja liikun mahdollisimman paljon. Ja karkkilakkokin piti aloittaa. En vaan tiedä miten pitkään pystyn lakossa olemaan, koska rakastan suklaata niin paljon. Mutta pakko saaha ne 5 kiloo pois. Ja mahdollisimman äkkiä. Mutta voimia sinulle, koeta kestää jotenkin. Päivä kerrallaan. Kyllä se paino vähitellen tippuu, kun vaan yrität olla ahmimatta kauheesti. Jos vaikka kerran viikossa pitäisit sellaisen päivän, että saisit syödä mitä vaan ja kuinka paljon vaan, ja muina päivinä vähemmän? Itse tein ennen näin ja silti laihduin...