Minulla todettiin 18-vuotiaana kaksisuuntainen mielialahäiriö. Ilman testejä.. Tuntui, kun leima olisi vain lyöty otsaan. En saanut kunnolla jutella kenellekkään missään vaiheessa ja keskusteluja olisi juurikin kaipaillut. Ei siinä mitään. Diagnoosin varjolla olen saanut kaikenlaista itselleni, kuten terapiaan yksityisellä avustuksen..
Kun kävin kunnallisella, psykolokini vaihtuivat parin kuukauden välein ja en saanut kunnon hoitosuhdetta kehenkään. Tuntuu, kun minua olisi aina johdateltu sanomaan, että olen tehnyt niin ja näin ja noin. En muista, että minulla olisi koskaan ollut mitään yliaktiivisuuskausia.. Masennusta kyllä. Myönnän olleeni hankala ja muutamien läheisten kanssa olemme miettineet, että ehkä murrosikäni puhkesi vähän myöhemmin. Minulla ei ollut minkäänlaisia ongelmia ja olin erittäin kiltti, kunnes täytin 16-vuotta. Sairastuin syömishäiriöön ja hain hyväksyntää kaikkialta. Koitin päästä vanhempieni vahtivan silmän alta, jotta pystyin harrastamaan omaa pientä ruokailu"kulttuuriani" yksin.
Lopulta eräs lääkäri halusi saada minut hullujen huoneelle ja sinne minä lähdin sitten vapaaehtoisena. Sain unirytmini kuntoon, keskustelu- ja vertaistukea aina, kun sitä tarvitsin ja elämäniloni.. Aloin miettiä, miksi tein asioita niin kun tein. Sain pääni työkuntoon.
Menin töihin, aloitin yksityisellä psykologilla ja psykiatrilla, aloitin koulun. Ensimmäinen vuosi oli hankala ja väsyin helposti. Kunnon tuella jaksoin. Nyt olen ollut 2vuotta melkein oireeton. Ruuan kanssa olen sählännyt pariin otteeseen, mutta en pitkiä aikoja. Olen ollut hieman stressaantunut ja ajoittain erittäin väsynyt. Eikö näiden asioiden pitäisi laukaista kaksisuuntaisen jompikumpi sairausjakso? Miksi minulle ei ole kumpaakaan tullut, jos sellaista sairastan?
Psygolokini ja psygiatrini kanssa olemme keskustelleet kunnon testeihin menoa, sillä hekään eivät ole varmoja, mikä minua vaivaa. He ovat lukeneet entisten hoitajieni ja lääkäreideni (kunnallisella) kirjoittamia tekstejä ja ovat sanoneet, että niissä ei ole päätä eikä häntää ja että he eivät olisi kirjoittaneet sellaisia asioita ylös, kuin mitä he ovat kirjoitelleet.
Lisäksi: kunnallisella puolella minut pumpattiin täyteen lääkkeitä, joiden sivuvaikutukset olivat pahempia, kuin mikään muu ongelmani on ikinä ollut ja pahinta: minulta hävisivät tunteet kokonaan. Olin vain. Kukaan ei enään halunnut puhua kanssani tai viettää aikaa. Ei minua kyllä kiinnostanutkaan, vaikka olin yksin. Ne lääkkeet olivat pahempia, kun pahin masennusjaksoni!
Nyt olen ollut 2vuotta ilman lääkkeitä. En kuulemma niitä tarvitse. Miksi niitä sitten koitettiin minulle syöttää, kun olisin halunnut vain puhua??????
Tuntuu, että jos haluan kunnon hoitoa osaavissa käsissä, pitää minulla olla raha. Onneksi on hyvä vakuutus!
Kun kävin kunnallisella, psykolokini vaihtuivat parin kuukauden välein ja en saanut kunnon hoitosuhdetta kehenkään. Tuntuu, kun minua olisi aina johdateltu sanomaan, että olen tehnyt niin ja näin ja noin. En muista, että minulla olisi koskaan ollut mitään yliaktiivisuuskausia.. Masennusta kyllä. Myönnän olleeni hankala ja muutamien läheisten kanssa olemme miettineet, että ehkä murrosikäni puhkesi vähän myöhemmin. Minulla ei ollut minkäänlaisia ongelmia ja olin erittäin kiltti, kunnes täytin 16-vuotta. Sairastuin syömishäiriöön ja hain hyväksyntää kaikkialta. Koitin päästä vanhempieni vahtivan silmän alta, jotta pystyin harrastamaan omaa pientä ruokailu"kulttuuriani" yksin.
Lopulta eräs lääkäri halusi saada minut hullujen huoneelle ja sinne minä lähdin sitten vapaaehtoisena. Sain unirytmini kuntoon, keskustelu- ja vertaistukea aina, kun sitä tarvitsin ja elämäniloni.. Aloin miettiä, miksi tein asioita niin kun tein. Sain pääni työkuntoon.
Menin töihin, aloitin yksityisellä psykologilla ja psykiatrilla, aloitin koulun. Ensimmäinen vuosi oli hankala ja väsyin helposti. Kunnon tuella jaksoin. Nyt olen ollut 2vuotta melkein oireeton. Ruuan kanssa olen sählännyt pariin otteeseen, mutta en pitkiä aikoja. Olen ollut hieman stressaantunut ja ajoittain erittäin väsynyt. Eikö näiden asioiden pitäisi laukaista kaksisuuntaisen jompikumpi sairausjakso? Miksi minulle ei ole kumpaakaan tullut, jos sellaista sairastan?
Psygolokini ja psygiatrini kanssa olemme keskustelleet kunnon testeihin menoa, sillä hekään eivät ole varmoja, mikä minua vaivaa. He ovat lukeneet entisten hoitajieni ja lääkäreideni (kunnallisella) kirjoittamia tekstejä ja ovat sanoneet, että niissä ei ole päätä eikä häntää ja että he eivät olisi kirjoittaneet sellaisia asioita ylös, kuin mitä he ovat kirjoitelleet.
Lisäksi: kunnallisella puolella minut pumpattiin täyteen lääkkeitä, joiden sivuvaikutukset olivat pahempia, kuin mikään muu ongelmani on ikinä ollut ja pahinta: minulta hävisivät tunteet kokonaan. Olin vain. Kukaan ei enään halunnut puhua kanssani tai viettää aikaa. Ei minua kyllä kiinnostanutkaan, vaikka olin yksin. Ne lääkkeet olivat pahempia, kun pahin masennusjaksoni!
Nyt olen ollut 2vuotta ilman lääkkeitä. En kuulemma niitä tarvitse. Miksi niitä sitten koitettiin minulle syöttää, kun olisin halunnut vain puhua??????
Tuntuu, että jos haluan kunnon hoitoa osaavissa käsissä, pitää minulla olla raha. Onneksi on hyvä vakuutus!
Vastaukset 4
Vanhimmat
En osaa tehdä diagnoosia, mikä olisi juuri oikea sinulle. Kenellä tahansa murrosikäisellä elämä voi sortua raiteiltaan, kun hormonit myrskyää. Nähtävästi sinut on määritelty itsetuhoiseksi, minkä osoittaa mm syömisongelmasi. Itsetuhoisuus on tyhmyyttä, koska siinä nuori vastoin luontoa tuhoaa elämänsä peruspilareita, eli omaa terveyttään. Itsetuhoisuus osoittaa, ettei todellisuudentajusi ole kohdallaan. Näin ollen on psykiatrien ja lääketieteen tehtävä ollut löytää keino, millä korjata väärä käytöshäiriö. Syyksi on voitu hakea mm bipo-diagnoosia. Tunneherkkinä bipot käyttäytyvät epäjohdonmukaisesti ja kiukuttelevat kuten pienet lapset, sillä erotuksella, että ovat aikuisia. Murrosikäisellä itsekeskeisyys ja muutkin oireet ovat samoja, joten en ihmettele, jos itsekin epäilet saamasi bipo-diagnoosin oikeellisuutta. Pääasia on, että itsetuhoiset oireesi on huomattu ja olet itse ymmärtänyt, miten tärkeää on pitää huolta omasta terveydestään.
Murrosikä menee aikanaan ohi meiltä useimmilta, mutta ikävä kyllä bipoudessa mielialan oireet ovat läsnä läpi koko elämän.
tosi kummaa! kun sinä et tarvitsisi kauhean järeitä keinoja, haluaisit jutteluapua. oiskos uus lääkärikäynti ja pyytäisit jutteluapua??
VAI NIIN
Harmi, että aloittajalle on diagnoosi heitetty nopeasti ilman keskustelua ja empatiaa. Ja että psykologit vaihtuivat useasti. Tällaista sattuu valitettavasti. Diagnoosien saaminen on rankka juttu myös monelle aikuiselle, entä sitten nuorelle. Varsinkin jos puhutaan pitkäaikaisista sairauksista niin ymmärtävää asennetta pitäisi löytyä. Somaattisten pitkäaikasten ja elämää haittaavien sairauksien kanssa monesti sama juttu, kylmää ja ymmärtämätöntä käytöstä löytyy aivan liikaa lääkäreiltä ja hoitajilta .
Psykiatriset diagnoosit eivät ole aina kovin tarkkoja, toinen lääkäri voi olla kovin eri mieltä. Yleensä tarvitaan aikaa ja keskittymistä, jos lääkärit ja psykologit vaihtuvat usein ei ole ihme että heilläkään ei ole kokonaisuus hallussa.
On väärin, että keskusteluapua pitää oikein erikseen pyytää, mutta näin se Suomessa taitaa olla.