Jään ansaan matkalla juhlasaliin. Minut ympäröi luokkatoverien hälisevä joukko tulvillaan hihkumista, sekavaa intoilua, kärsimätöntä odotusta. Kevät, lähestyvä vapaus. Itsekin olen malttamaton, levottomuus itää sisälläni. Salaan sen kuitenkin tarkoin, sillä odotukseni kohdistuu toisaalle kuin ympärilläni tempoilevalla laumalla. En odota päättäjäispäivän juhlia, puiston nurmikkoa, valoisan aamuyön siiderihumalaa.
Odotan erämaata, korkeaa taivasta ja saalista. Alkamassa on metsästyskausi, mutta he eivät sitä tiedä.
Taitoluistelijatyttö on suosittu. Hänellä on hiukset sievästi, kapea vartalo ja heleä hymy, hänen pehmeä s-kirjaimensa hallitsee tilaa. Hän lörpöttelee iloisesti katsoen minuun, mutta varmistuu samalla, että kaikki kuulevat. On ihastunut poikaan, koulun ykkösurheilijaan, tapaa varmaan tänä iltana. Kehuskelee pojan lihaksilla, taidoilla, pystyy antamaan tytölle ihanaa nautintoa, loputtomasti. Uusia vaatteitakin on hankittuna, ihana toppi ja täydellisesti istuvat farkut, pitäisi onnistua. Nyökyttelen ystävällisesti muiden mukana, mutta en sano juuri mitään. Olen liian ajatuksissani, keskittynyt tulevaan. Puhe kuplii jostain kaukaa, sieltä missä kiiltelevät helmikorvakorut ja tuoksuu hiuslakka.
Juhla, todistukset, seremoniat. Kaikki virtaa lävitseni harmittomana hälynä, jälkiä jättämättä. Kun pääsen pois hyvästelyjen ja toivotusten ristitulesta, pystyn vain vaivoin pidättelemään jalkojani. Nurkan takana otankin jo juoksuaskeleita. Säntään vasten lämmintä tuulta. Aurinko paistaa lähes pilvettömältä taivaalta, joka on niin sininen, että minun on vaikea sitä käsittää. Tennarit saavat vauhtia, mekon helma heilahtaa. Juoksen kotiin. Ohikulkijat vilkaisevat kummeksuen kukkakoltussa pinkovaa tyttöä. Hymyilen, intoilen, hengästyn. Jalkakäytävällä telmivät varpuset väistävät kiireesti ja lehahtavat orapihlaja-aidan sisään turvaan.
Kotona minua odottaa kimppu ruusuja maljakossa ja kortti. Äiti on näköjään hälytetty työmatkalle. Se sopii minulle. Luen hajamielisesti kortin rakkaita terveisiä samalla kun hyörin tanssahdellen keittiössä. Kiemurtelen mekosta irti, juon ahnaasti vettä tiskialtaan hanasta, haron huolimattomasti leikatun tukkani sotkuun. Nousen varpailleni, venyttelen itseäni jättiläiseksi, kurotan taivaaseen. Pakahduttava olo, pakahduttava vuodenaika.
Kiima-aika!
Naurahdan ääneen ja repäisen rintsikkani pois. Puristan pieniä rintojani pää takakenossa, myhäillen. Tiukkina töpöttävät nännit kaipaavat kosketusta, omat sormeni eivät niille enää riitä. Pitkä kylmä talvi on ohi, aurinko paistaa ikkunasta pisamaisille kasvoilleni, vahvalle vatsalleni, jänteville reisilleni. Aurinko paistaa, sulattaa lumen ja jään – ja minut. Pikkuhousuni ovat märät, kun vien käteni jalkojen väliin ja puristan reiteni yhteen. Puraisen huultani, hihkaisen, iloitsen.
Odotan erämaata, korkeaa taivasta ja saalista. Alkamassa on metsästyskausi, mutta he eivät sitä tiedä.
Taitoluistelijatyttö on suosittu. Hänellä on hiukset sievästi, kapea vartalo ja heleä hymy, hänen pehmeä s-kirjaimensa hallitsee tilaa. Hän lörpöttelee iloisesti katsoen minuun, mutta varmistuu samalla, että kaikki kuulevat. On ihastunut poikaan, koulun ykkösurheilijaan, tapaa varmaan tänä iltana. Kehuskelee pojan lihaksilla, taidoilla, pystyy antamaan tytölle ihanaa nautintoa, loputtomasti. Uusia vaatteitakin on hankittuna, ihana toppi ja täydellisesti istuvat farkut, pitäisi onnistua. Nyökyttelen ystävällisesti muiden mukana, mutta en sano juuri mitään. Olen liian ajatuksissani, keskittynyt tulevaan. Puhe kuplii jostain kaukaa, sieltä missä kiiltelevät helmikorvakorut ja tuoksuu hiuslakka.
Juhla, todistukset, seremoniat. Kaikki virtaa lävitseni harmittomana hälynä, jälkiä jättämättä. Kun pääsen pois hyvästelyjen ja toivotusten ristitulesta, pystyn vain vaivoin pidättelemään jalkojani. Nurkan takana otankin jo juoksuaskeleita. Säntään vasten lämmintä tuulta. Aurinko paistaa lähes pilvettömältä taivaalta, joka on niin sininen, että minun on vaikea sitä käsittää. Tennarit saavat vauhtia, mekon helma heilahtaa. Juoksen kotiin. Ohikulkijat vilkaisevat kummeksuen kukkakoltussa pinkovaa tyttöä. Hymyilen, intoilen, hengästyn. Jalkakäytävällä telmivät varpuset väistävät kiireesti ja lehahtavat orapihlaja-aidan sisään turvaan.
Kotona minua odottaa kimppu ruusuja maljakossa ja kortti. Äiti on näköjään hälytetty työmatkalle. Se sopii minulle. Luen hajamielisesti kortin rakkaita terveisiä samalla kun hyörin tanssahdellen keittiössä. Kiemurtelen mekosta irti, juon ahnaasti vettä tiskialtaan hanasta, haron huolimattomasti leikatun tukkani sotkuun. Nousen varpailleni, venyttelen itseäni jättiläiseksi, kurotan taivaaseen. Pakahduttava olo, pakahduttava vuodenaika.
Kiima-aika!
Naurahdan ääneen ja repäisen rintsikkani pois. Puristan pieniä rintojani pää takakenossa, myhäillen. Tiukkina töpöttävät nännit kaipaavat kosketusta, omat sormeni eivät niille enää riitä. Pitkä kylmä talvi on ohi, aurinko paistaa ikkunasta pisamaisille kasvoilleni, vahvalle vatsalleni, jänteville reisilleni. Aurinko paistaa, sulattaa lumen ja jään – ja minut. Pikkuhousuni ovat märät, kun vien käteni jalkojen väliin ja puristan reiteni yhteen. Puraisen huultani, hihkaisen, iloitsen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Novelli on palstalla 9-osaisena jatkokertomuksena, johtuen Suomi24:n viestien enimmäispituudesta.
Olisiko kannattanut ottaa muista mallia ja kirjoittaa ihan tähän perään koko tarina! On _TODELLA_ rasittavaa lukea näitä yksitellen, joten lukematta jä... :/