Kun ilta-aurinko värittää maiseman punertavaksi, olen ulkona. Valmistautumiseni on jatkunut jo pitkään, läpi sateisen syksyn, lumisen talven ja ujosti vihertävän kevään. Kerran vielä! Lenkkitossujeni alla tunnen tutun metsäpolun, sen juurakot, sammaleen, havunneulaset. Housuni ovat jo polvista rikki, hupparini kauhtunut. Ne ovat joutuneet kestämään minua, jääräpäisyyttäni, säntäilyäni, vapaaehtoista alistumistani pitkiin, rasittaviin harjoituksiin.
Reitti on tuttu, se vie kallioille, vanhaa siltaa pitkin joen yli pieneen metsikköön ja lopulta niitylle. Juoksen hurmiossa. Huomenna en ole enää täällä. Haluan antaa kaikkeni tälle seudulle, joka on minulle rakkaampi kuin useimmat ihmiset ja joka kärsivällisesti, koskaan hylkäämättä on minua valmistanut ihmeelliseen, kauan odotettuun retkeen. Kiidän puiden lomasta niitylle ja muutun.
Olen metsästäjä.
Niityn laidalla on kahden puun väliin asennettu tanko. Siinä roikkuen teen tutut iltatoimeni. Heiluttelen itseäni, nostelen nilkkoja tankoon, vedän leukoja. Olen tullut voimakkaammaksi kuin pari vuotta sitten olisin uskonut, vartaloni on muuttunut. Tunnen itseni sanomattoman paljon tytöksi, nuoreksi ja voimaa täynnä olevaksi tyttöolennoksi. Voittamattomaksi.
Pudottaudun alas ja jatkan eteenpäin. Saavun jälleen metsän ja niityn läheisyydessä jyrkästi kaartavan joen rantaan. Tässä kohdassa joki on leveä ja siksi virta on lempeä jopa tähän aikaan vuodesta, kun sulamisvedet ovat riistäytyneet vapaaksi. Otan taskustani muovipussin ja alan riisuutua. Pussiin päätyy vaate toisensa jälkeen, kengät myös. Kahlaan alasti veteen. Sävähdän viileän veden tavoittaessa reiteni, jalkovälini, alavatsani. Henkäisen hymyillen ja sukellan luottavaisin mielin.
Vastarannalla nousen valppaasti ympärilleni tähyillen vedestä ja puran pussin sisällön. Pukeudun rivakasti. Lihasten vapina, hampaiden kalina ja kananlihalle noussut iho kesyyntyvät, kun juoksu alkaa jälleen lämmittää kehoani. Lähestyn asutusta ja kotia. Jostain etäältä kantautuu uimarannan häly, musiikin syke ja humaltuvien, nuorten mielten synnyttämä mekastus.
Viimeisen kiivaan juoksuosuuden jälkeen olen kotona, huoneeni hämärässä. Hengitän syvään, sydämeni hakkaa. Valun hikeä ja halua, olen elossa. Riisun, kosketan itseäni. Elossa, minä, juuri minä! Vatsa, reidet, rinnat, suu, korvat, pillu, kaikki minun, ihan kaikki. Vajoan pienelle kerälle ja kääriydyn lämpimään ilon tunteeseen.. Onko väärin olla näin onnellinen? Onko omahyväistä kokea itsensä näin? Onko itsekästä itkeä ilosta kaiken kivun, pettymyksen, hylkäämisen jälkeen? Ei se voi olla väärin, päätän.
Nousen ylös ja katson itseäni peilistä. Kärrypolun väriset hiukset kiemurtelevat märkinä varjostamaan silmiäni, jotka ovat kyynelissä. Ikkunan lävistävät ilta-auringon säteet piirtävät uudestisyntyneitä ääriviivoja. Ihoni on lämmin, veri kohisee suonissani, notkeina punoutuvat lihakset suojelevat vartaloani ja luuni kannattelevat minua vakaasti. Hymyilen.
Reitti on tuttu, se vie kallioille, vanhaa siltaa pitkin joen yli pieneen metsikköön ja lopulta niitylle. Juoksen hurmiossa. Huomenna en ole enää täällä. Haluan antaa kaikkeni tälle seudulle, joka on minulle rakkaampi kuin useimmat ihmiset ja joka kärsivällisesti, koskaan hylkäämättä on minua valmistanut ihmeelliseen, kauan odotettuun retkeen. Kiidän puiden lomasta niitylle ja muutun.
Olen metsästäjä.
Niityn laidalla on kahden puun väliin asennettu tanko. Siinä roikkuen teen tutut iltatoimeni. Heiluttelen itseäni, nostelen nilkkoja tankoon, vedän leukoja. Olen tullut voimakkaammaksi kuin pari vuotta sitten olisin uskonut, vartaloni on muuttunut. Tunnen itseni sanomattoman paljon tytöksi, nuoreksi ja voimaa täynnä olevaksi tyttöolennoksi. Voittamattomaksi.
Pudottaudun alas ja jatkan eteenpäin. Saavun jälleen metsän ja niityn läheisyydessä jyrkästi kaartavan joen rantaan. Tässä kohdassa joki on leveä ja siksi virta on lempeä jopa tähän aikaan vuodesta, kun sulamisvedet ovat riistäytyneet vapaaksi. Otan taskustani muovipussin ja alan riisuutua. Pussiin päätyy vaate toisensa jälkeen, kengät myös. Kahlaan alasti veteen. Sävähdän viileän veden tavoittaessa reiteni, jalkovälini, alavatsani. Henkäisen hymyillen ja sukellan luottavaisin mielin.
Vastarannalla nousen valppaasti ympärilleni tähyillen vedestä ja puran pussin sisällön. Pukeudun rivakasti. Lihasten vapina, hampaiden kalina ja kananlihalle noussut iho kesyyntyvät, kun juoksu alkaa jälleen lämmittää kehoani. Lähestyn asutusta ja kotia. Jostain etäältä kantautuu uimarannan häly, musiikin syke ja humaltuvien, nuorten mielten synnyttämä mekastus.
Viimeisen kiivaan juoksuosuuden jälkeen olen kotona, huoneeni hämärässä. Hengitän syvään, sydämeni hakkaa. Valun hikeä ja halua, olen elossa. Riisun, kosketan itseäni. Elossa, minä, juuri minä! Vatsa, reidet, rinnat, suu, korvat, pillu, kaikki minun, ihan kaikki. Vajoan pienelle kerälle ja kääriydyn lämpimään ilon tunteeseen.. Onko väärin olla näin onnellinen? Onko omahyväistä kokea itsensä näin? Onko itsekästä itkeä ilosta kaiken kivun, pettymyksen, hylkäämisen jälkeen? Ei se voi olla väärin, päätän.
Nousen ylös ja katson itseäni peilistä. Kärrypolun väriset hiukset kiemurtelevat märkinä varjostamaan silmiäni, jotka ovat kyynelissä. Ikkunan lävistävät ilta-auringon säteet piirtävät uudestisyntyneitä ääriviivoja. Ihoni on lämmin, veri kohisee suonissani, notkeina punoutuvat lihakset suojelevat vartaloani ja luuni kannattelevat minua vakaasti. Hymyilen.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.