Bussimatka on loputtoman pitkä, mutta äkkiä huomaan olevani perillä. Tajuan nukahtaneeni ja kellon siirtyneen pari tuntia eteenpäin uneni aikana. Muut matkustajat ovat poistuneet, kuski mennyt kahville. Ei varmaan hennonut vielä herättää. Haukotellen kiskottelen puutuneita, kulkemista vaativia jalkojani ja etsiskelen kenkiäni penkin alta.
Bussi on pysähtynyt huoltoaseman edustalle. Kaukana siintävät tunturit ja rajantakaiset, lumipeitteiset vuoret. En jää ihmettelemään, vaan nostan rinkan selkääni ja suuntaan kohti muutaman sadan metrin päähän pystytettyä tienviittaa. Hiekkatien päässä oleva kyltti ilmoittaa lähteestä, joka sijaitsee kilometrin päässä. Jalkaa toisen eteen.
Aurinko on korkealla ja valaisee mieleni. Väistyneen talven viileys tuntuu vielä ilmassa, mutta shortseissa ja lyhythihaisessa paidassa on miellyttävää edetä. Hyttysetkään eivät vielä ole heränneet. Pidän yllä hyvää tahtia ja tavoitan pian lähteen, jonka kimaltelevalla vedellä täytän kaksi pulloa.
Tie muuttuu asteittain kapeammaksi. Lopulta jäljellä on vain poroaidan vierustalla kulkeva polku, joka sekin häviää jalkojeni alta auringon painuessa hetkeksi horisontin taakse. Jatkan matkaani alkukesän hämärässä.
Seuraavien päivien aikana viimeinenkin erotusaitaus ja keittopaikka jäävät kauas taa. Olen syvällä erämaan sylissä. Välillä vilkaisen karttaa ja otan suuntaa kompassista, mutta enimmäkseen kuljen minne mieleni vie. Etsin reittejä vesistöjen, kallioisten vaarojen ja suopursulta tuoksuvien soiden lomassa. Kuljen pitkiä taipaleita kunnes silmäni alkavat painua umpeen. Jääkylmät virrat tarjoavat juotavaa ja ravistelevat kehoni hereille, kun peseydyn niissä. Valmistan ruokaa, nukun, herään, kuljen jälleen. Niin tunnit ja päivät seuraavat toisiaan. Vuorokaudenajat menettävät merkityksensä. Kehoni, mieleni ja ympäröivä luonto säätelevät virtausta, elämäni rytmiä. Nautin.
Aurinko valaisee suuria maita. Kulkiessani valtaisan, puuttoman vaaran etelärinnettä huomaan kiinnostavan notkelman kaukana alarinteessä, varjoisan männikön tuntumassa. Pysähdyn ja kuuntelen. En ole asiasta varma, mutta olen kuulevinani hentoa kohinaa. Sen enempiä miettimättä suuntaan kohti käppyräisiä, vanhoja petäjiä.
Lähestyessäni notkelmaa kohina voimistuu. Olin oikeassa, siellä virtaa vesi. Elättelen mielessäni toiveita täydellisestä leiripaikasta, enkä joudukaan pettymään. Vahvojen puiden lomassa maaperää halkoo puro kivi- ja hiekkapohjaisessa uomassa. Pudotan rinkan selästäni ja heittäydyn vatsalleni juomaan. Janon sammutettuani kierähdän selälleni ja katson oksiston väleistä pilkistävää taivasta. Olo on uupunut, pehmeä, tarkoituksenmukainen. Nukahdankin hetkeksi, mutta kevyt tuulenpuuska herättää minut. Päätän asettua aloilleni.
Tiedän, miksi olen täällä. Vaalin sitä tietoa mielessäni kuin aarretta.
Pystytän mainion laavun ja laadin nuotiopaikan. Kovin suuria tulia en silti viritä, ettei savu paljastaisi olinpaikkaani mahdollisille ohikulkijoille. Nukkumisen ja ruokailun lomassa alan tehdä laajoja kierroksia ympäristöön. Liikun useamman tunnin kerrallaan piirtäen mieleeni karttaa maastosta kilometrien säteellä. Näin kulutan useamman vuorokauden. Etsin. Etsin kuumeisesti, määrätietoisesti.
Bussi on pysähtynyt huoltoaseman edustalle. Kaukana siintävät tunturit ja rajantakaiset, lumipeitteiset vuoret. En jää ihmettelemään, vaan nostan rinkan selkääni ja suuntaan kohti muutaman sadan metrin päähän pystytettyä tienviittaa. Hiekkatien päässä oleva kyltti ilmoittaa lähteestä, joka sijaitsee kilometrin päässä. Jalkaa toisen eteen.
Aurinko on korkealla ja valaisee mieleni. Väistyneen talven viileys tuntuu vielä ilmassa, mutta shortseissa ja lyhythihaisessa paidassa on miellyttävää edetä. Hyttysetkään eivät vielä ole heränneet. Pidän yllä hyvää tahtia ja tavoitan pian lähteen, jonka kimaltelevalla vedellä täytän kaksi pulloa.
Tie muuttuu asteittain kapeammaksi. Lopulta jäljellä on vain poroaidan vierustalla kulkeva polku, joka sekin häviää jalkojeni alta auringon painuessa hetkeksi horisontin taakse. Jatkan matkaani alkukesän hämärässä.
Seuraavien päivien aikana viimeinenkin erotusaitaus ja keittopaikka jäävät kauas taa. Olen syvällä erämaan sylissä. Välillä vilkaisen karttaa ja otan suuntaa kompassista, mutta enimmäkseen kuljen minne mieleni vie. Etsin reittejä vesistöjen, kallioisten vaarojen ja suopursulta tuoksuvien soiden lomassa. Kuljen pitkiä taipaleita kunnes silmäni alkavat painua umpeen. Jääkylmät virrat tarjoavat juotavaa ja ravistelevat kehoni hereille, kun peseydyn niissä. Valmistan ruokaa, nukun, herään, kuljen jälleen. Niin tunnit ja päivät seuraavat toisiaan. Vuorokaudenajat menettävät merkityksensä. Kehoni, mieleni ja ympäröivä luonto säätelevät virtausta, elämäni rytmiä. Nautin.
Aurinko valaisee suuria maita. Kulkiessani valtaisan, puuttoman vaaran etelärinnettä huomaan kiinnostavan notkelman kaukana alarinteessä, varjoisan männikön tuntumassa. Pysähdyn ja kuuntelen. En ole asiasta varma, mutta olen kuulevinani hentoa kohinaa. Sen enempiä miettimättä suuntaan kohti käppyräisiä, vanhoja petäjiä.
Lähestyessäni notkelmaa kohina voimistuu. Olin oikeassa, siellä virtaa vesi. Elättelen mielessäni toiveita täydellisestä leiripaikasta, enkä joudukaan pettymään. Vahvojen puiden lomassa maaperää halkoo puro kivi- ja hiekkapohjaisessa uomassa. Pudotan rinkan selästäni ja heittäydyn vatsalleni juomaan. Janon sammutettuani kierähdän selälleni ja katson oksiston väleistä pilkistävää taivasta. Olo on uupunut, pehmeä, tarkoituksenmukainen. Nukahdankin hetkeksi, mutta kevyt tuulenpuuska herättää minut. Päätän asettua aloilleni.
Tiedän, miksi olen täällä. Vaalin sitä tietoa mielessäni kuin aarretta.
Pystytän mainion laavun ja laadin nuotiopaikan. Kovin suuria tulia en silti viritä, ettei savu paljastaisi olinpaikkaani mahdollisille ohikulkijoille. Nukkumisen ja ruokailun lomassa alan tehdä laajoja kierroksia ympäristöön. Liikun useamman tunnin kerrallaan piirtäen mieleeni karttaa maastosta kilometrien säteellä. Näin kulutan useamman vuorokauden. Etsin. Etsin kuumeisesti, määrätietoisesti.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.