Nyt on kulunut viikko ja kaikki on valmista. Olen kierrellyt, kaarrellut, välillä edennyt vaarallisen lähelle. Kertaakaan en ole kuitenkaan paljastunut. Tunnen noiden kolmen kalastajan tavat, tottumukset, päivärutiinit. Tiedän, mitä he syövät, miten peseytyvät, miten nukkuvat. Tiedän, että kaksi kovaäänisintä siemailevat usein taskumateistaan kalastuksen lomassa ja rehentelevät naisseikkailuillaan. Kolmas vaikuttaa niissä tilanteissa melko vaivautuneelta. Usein käy niin, että rehvakas kaksikko sammuu telttaan. Silloin kolmas on valveilla ja tähyilee järvelle laavultaan.
Kolmas poika. Sellaiseksi häntä kutsun. Ei ensimmäinen, ei edes toinen. Kolmas. Hiljaisen oloinen, jäntevänhontelo, nuori poika. Vain parisen vuotta minua vanhempi, ehkä. Huolestuneet, nuoruudestaan huolimatta paljon nähneet kasvot. Kaunis, syrjäänvetäytyneestä kehonkielestä huolimatta aikaansaava, toimintaan valmis vartalo. Useita kertoja olen jo seuraillut hänen rauhallista, tasaisesti etenevää askellustaan pitkin rantaviivaa. Tumma, korville kihartuva tukka, leukaa verhoava karkea sänki. Kulmien alta katselevat haaveilemaan unohtuneet silmät.
Olen tehnyt valintani ja nyt odotan. Tiedän heidän lähiaikojen suunnitelmansa. Odotan, odotan, kärsivällisemmin kuin koskaan. Viimeiset kaksi vuorokautta olen viettänyt enimmäkseen aloillani, vain tähystyspaikkaani välillä vaihtaen, välillä vetäytyen johonkin kilometrin säteelle piiloon nukkumaan hetkeksi. Juon vettä notkelman purosta. Edes tilanteesta aiheutunut paasto ei väsytä minua, olen niin virittynyt tulevaan. Hengitys kulkee sieraimissani voimakkaana, lämpimänä. Silmäni tarkkailevat kalastusleirin tapahtumia, aivoni tallentavat jokaisen havainnon. Miten kiivaasti odotankaan.
Ja miten vuolaasti valunkaan.
Olen huumaantunut pakahduttavasta tunteesta, joka ihme kyllä ei syrjäytä kärsivällisyyttäni, tarkkuuttani. Pilluni on litimärkä, sen huulet tuntuvat pehmeiltä, pulleilta. Kuuma, sykkivä tunne leviää pulsseina vaostani kaikkialle vartaloon. Haluan enemmän kuin koskaan. Minun täytyy ankarasti käskeä itseäni, etten repisi housuja jalastani ja upottaisi sormiani liukkaaksi käyneeseen, lämpimään, tiukkaan aukkoon. En salli sitä. Tahdon odottaa.
Lopulta hetki on käsillä. Kaukaa selältä lähestyy moottorivene, joka kaartaa, hidastaa ja pysähtyy matalaan rantaveteen. Kuljettaja heilauttaa kättään tervehdykseksi ja kaksi rehvakasta kahlaavat kompuroiden veneeseen. Seuraavassa hetkessä nopea vene on kadonnut horisontissa siintävien saarten välistä. Moottorin ääni ei enää kuulu.
Kolmas poika on jäänyt yksin. Se ei tunnu häntä vaivaavan, päinvastoin. Hän käyskentelee huomattavasti rentoutuneemman oloisena leirissä, kohentelee tulta, valmistelee laavuaan yötä varten. Aurinko on painumassa mailleen. Keskikesään on vielä aikaa ja niinpä lempeä, utuinen hämärä verhoaa öisen maiseman. Lähden liikkeelle.
En ajattele, se ei enää ole tarpeen. Suunnitelmani mukaan otan taskustani säkin ja alan kerätä siihen maata kulkiessani. Sitkeää savea, mutaa, multaa, talven yli lojuneita lehtiä. Käytän hyvän aikaa kiertääkseni järven itärannalle, suolle. Siellä lasken säkin maahan.
Riisuudun.
Pysyttelen matalana. Kolmas poika on varmasti jo unessa, mutta olen varovainen. Alaston vartaloni näkyisi maisemassa selvästi, jos hän sattuisi vilkaisemaan suolle. Mättään takana, rahkasammaleen syleilyssä, tummavetisen suonsilmäkkeen äärellä aloitan pitkän matkani merkittävimmän vaiheen. Kaivan puseroni taskusta esiin pienen foliopakkauksen. Otan myös ilmastointiteippirullan, josta repäisen hampaillani pätkän ja teippaan kortsun olkavarteeni. Sen jälkeen peseydyn silmäkkeessä ja alan maalata vartaloani savella, mudalla ja viime yönä kalastajien nuotiosta kähveltämälläni hiilellä.
Naamioitumiseni kestää hyvinkin puoli tuntia. Katsahdan silmäkkeen pinnasta heijastuvaa kuvajaista. Olen korvista varpaisiin harmaan ja mustan maa-aineksen värittämä. Siellä täällä ihooni on liimautunut sammalta, lehtiä. Hiukseni ovat myös mudan kyllästämät, täynnä lehtiä, neulasia ja ruohonkorsia. Kohottaudun pystyyn, värisen hieman yön viileydestä, mutta nautin hetkestä joka solullani. Olen tehnyt itsestäni näkymättömän. Kuljetan sormia reisilläni, lanteillani, vyötärölläni. Rintani kohoavat ohuen savipeitteen alla, nännit innokkaasti pystyssä. Pilluni on kääntyillessäni valuttanut liukasta märkyyttään kaikkialle jalkoväliini, pyöreiden pakaroideni väliin, sisäreisille. Hengitän syvään. Tuoksun maalle, suopursulle, kiimalle. On hiljaista, vain kuikka huutaa jossain etäällä. Usva on alkanut nousta järven pinnasta.
Hihittelen ilkikurisesti, kun aloitan siirtymiseni suon läpi kohti hiljaista leiriä.
Kolmas poika. Sellaiseksi häntä kutsun. Ei ensimmäinen, ei edes toinen. Kolmas. Hiljaisen oloinen, jäntevänhontelo, nuori poika. Vain parisen vuotta minua vanhempi, ehkä. Huolestuneet, nuoruudestaan huolimatta paljon nähneet kasvot. Kaunis, syrjäänvetäytyneestä kehonkielestä huolimatta aikaansaava, toimintaan valmis vartalo. Useita kertoja olen jo seuraillut hänen rauhallista, tasaisesti etenevää askellustaan pitkin rantaviivaa. Tumma, korville kihartuva tukka, leukaa verhoava karkea sänki. Kulmien alta katselevat haaveilemaan unohtuneet silmät.
Olen tehnyt valintani ja nyt odotan. Tiedän heidän lähiaikojen suunnitelmansa. Odotan, odotan, kärsivällisemmin kuin koskaan. Viimeiset kaksi vuorokautta olen viettänyt enimmäkseen aloillani, vain tähystyspaikkaani välillä vaihtaen, välillä vetäytyen johonkin kilometrin säteelle piiloon nukkumaan hetkeksi. Juon vettä notkelman purosta. Edes tilanteesta aiheutunut paasto ei väsytä minua, olen niin virittynyt tulevaan. Hengitys kulkee sieraimissani voimakkaana, lämpimänä. Silmäni tarkkailevat kalastusleirin tapahtumia, aivoni tallentavat jokaisen havainnon. Miten kiivaasti odotankaan.
Ja miten vuolaasti valunkaan.
Olen huumaantunut pakahduttavasta tunteesta, joka ihme kyllä ei syrjäytä kärsivällisyyttäni, tarkkuuttani. Pilluni on litimärkä, sen huulet tuntuvat pehmeiltä, pulleilta. Kuuma, sykkivä tunne leviää pulsseina vaostani kaikkialle vartaloon. Haluan enemmän kuin koskaan. Minun täytyy ankarasti käskeä itseäni, etten repisi housuja jalastani ja upottaisi sormiani liukkaaksi käyneeseen, lämpimään, tiukkaan aukkoon. En salli sitä. Tahdon odottaa.
Lopulta hetki on käsillä. Kaukaa selältä lähestyy moottorivene, joka kaartaa, hidastaa ja pysähtyy matalaan rantaveteen. Kuljettaja heilauttaa kättään tervehdykseksi ja kaksi rehvakasta kahlaavat kompuroiden veneeseen. Seuraavassa hetkessä nopea vene on kadonnut horisontissa siintävien saarten välistä. Moottorin ääni ei enää kuulu.
Kolmas poika on jäänyt yksin. Se ei tunnu häntä vaivaavan, päinvastoin. Hän käyskentelee huomattavasti rentoutuneemman oloisena leirissä, kohentelee tulta, valmistelee laavuaan yötä varten. Aurinko on painumassa mailleen. Keskikesään on vielä aikaa ja niinpä lempeä, utuinen hämärä verhoaa öisen maiseman. Lähden liikkeelle.
En ajattele, se ei enää ole tarpeen. Suunnitelmani mukaan otan taskustani säkin ja alan kerätä siihen maata kulkiessani. Sitkeää savea, mutaa, multaa, talven yli lojuneita lehtiä. Käytän hyvän aikaa kiertääkseni järven itärannalle, suolle. Siellä lasken säkin maahan.
Riisuudun.
Pysyttelen matalana. Kolmas poika on varmasti jo unessa, mutta olen varovainen. Alaston vartaloni näkyisi maisemassa selvästi, jos hän sattuisi vilkaisemaan suolle. Mättään takana, rahkasammaleen syleilyssä, tummavetisen suonsilmäkkeen äärellä aloitan pitkän matkani merkittävimmän vaiheen. Kaivan puseroni taskusta esiin pienen foliopakkauksen. Otan myös ilmastointiteippirullan, josta repäisen hampaillani pätkän ja teippaan kortsun olkavarteeni. Sen jälkeen peseydyn silmäkkeessä ja alan maalata vartaloani savella, mudalla ja viime yönä kalastajien nuotiosta kähveltämälläni hiilellä.
Naamioitumiseni kestää hyvinkin puoli tuntia. Katsahdan silmäkkeen pinnasta heijastuvaa kuvajaista. Olen korvista varpaisiin harmaan ja mustan maa-aineksen värittämä. Siellä täällä ihooni on liimautunut sammalta, lehtiä. Hiukseni ovat myös mudan kyllästämät, täynnä lehtiä, neulasia ja ruohonkorsia. Kohottaudun pystyyn, värisen hieman yön viileydestä, mutta nautin hetkestä joka solullani. Olen tehnyt itsestäni näkymättömän. Kuljetan sormia reisilläni, lanteillani, vyötärölläni. Rintani kohoavat ohuen savipeitteen alla, nännit innokkaasti pystyssä. Pilluni on kääntyillessäni valuttanut liukasta märkyyttään kaikkialle jalkoväliini, pyöreiden pakaroideni väliin, sisäreisille. Hengitän syvään. Tuoksun maalle, suopursulle, kiimalle. On hiljaista, vain kuikka huutaa jossain etäällä. Usva on alkanut nousta järven pinnasta.
Hihittelen ilkikurisesti, kun aloitan siirtymiseni suon läpi kohti hiljaista leiriä.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.