En tiedä, mitä sen jälkeen leirissä tapahtui, mutta luultavasti hän havahtui paljaiden jalkojen pehmeisiin, hiipiviin juoksuaskeliin. Ehkä hän pomppasi pystyyn ja etsi minua ympärilleen tähyillen. Hän ei varmastikaan nähnyt minua, sillä olin jo pitkällä metsän suojissa. Kaarsin suolle, puin vaatteet ylleni ja aloitin hölkäten matkan kohti pohjoista.
Kilometrit taittuvat, mutta en juuri huomaa sitä. Voitonriemu, naimisen jälkeinen raukeus ja katkeransuloinen haikeus sekoittuvat humisevassa mielessäni. Nauran ääneen, silmäni vuotavat kyyneliä.
-
Maisema on valkoinen, kun laskeudun junasta. Alan kävellä kohti keskustaa pitkin lumimyrskyn autioittamia katuja. Kaupunki on minulle vieras, olen täällä ensimmäistä kertaa. Vanhaa arkkitehtuuria uusien liikehuoneistojen puristuksessa, kapeita sivukujia, kerrostaloja, lumen verhoamia puistoja.
Tuuli puhaltaa, pöllyttää uutta lunta ympäriinsä.
Saavun suurta rakennusta kiertävälle muurille ja hakeudun sen portille. Katselen pylväiden kylmässä kivessä murjottavia korkokuvia. Siinä seisoskellessani lumi alkaa hiljalleen kerääntyä myssyni päälle ja villakangastakkini hartioille. Piirtelen lumeen kuvioita kenkäni kärjellä ja kiedon kaulaliinaani tiukemmalle.
Havahdun liikkeeseen. Suuren rakennuksen ovet avautuvat ja nuoria ihmisiä alkaa virrata ulos. Puheensorinaa, askelia, hajaantuvia joukkioita. Tyttöjä, poikia, kuka minnekin matkalla. Ehkä kotiin, suojaan yhä yltyvältä myrskyltä.
Ja tuossa kolmen kaveruksen joukkio, kaksi äänessä, yksi hiljaa. Viimeksi mainittu sattuu katsahtamaan minuun ja jättää askeleensa kesken. Kaksi muuta jatkavat matkaa jutuilleen naureskellen.
Hän katsoo. Epäilee, mutta katsoo silti. Suoraan silmiin.
Kilometrit taittuvat, mutta en juuri huomaa sitä. Voitonriemu, naimisen jälkeinen raukeus ja katkeransuloinen haikeus sekoittuvat humisevassa mielessäni. Nauran ääneen, silmäni vuotavat kyyneliä.
-
Maisema on valkoinen, kun laskeudun junasta. Alan kävellä kohti keskustaa pitkin lumimyrskyn autioittamia katuja. Kaupunki on minulle vieras, olen täällä ensimmäistä kertaa. Vanhaa arkkitehtuuria uusien liikehuoneistojen puristuksessa, kapeita sivukujia, kerrostaloja, lumen verhoamia puistoja.
Tuuli puhaltaa, pöllyttää uutta lunta ympäriinsä.
Saavun suurta rakennusta kiertävälle muurille ja hakeudun sen portille. Katselen pylväiden kylmässä kivessä murjottavia korkokuvia. Siinä seisoskellessani lumi alkaa hiljalleen kerääntyä myssyni päälle ja villakangastakkini hartioille. Piirtelen lumeen kuvioita kenkäni kärjellä ja kiedon kaulaliinaani tiukemmalle.
Havahdun liikkeeseen. Suuren rakennuksen ovet avautuvat ja nuoria ihmisiä alkaa virrata ulos. Puheensorinaa, askelia, hajaantuvia joukkioita. Tyttöjä, poikia, kuka minnekin matkalla. Ehkä kotiin, suojaan yhä yltyvältä myrskyltä.
Ja tuossa kolmen kaveruksen joukkio, kaksi äänessä, yksi hiljaa. Viimeksi mainittu sattuu katsahtamaan minuun ja jättää askeleensa kesken. Kaksi muuta jatkavat matkaa jutuilleen naureskellen.
Hän katsoo. Epäilee, mutta katsoo silti. Suoraan silmiin.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.