Menen taas katsomaan ilotulitusta kaupungille ja raahustan sieltä sitten kävellen takaisin kämpille yksinäni. Kaupungilla pariskunnat kuhertelevat uuden vuoden vaihtuessa ja minä katselen kateellisena sivusta. Niin no onhan mulla mies (ei olla naimisissa), töissä toisella paikkakunnalla niinkuin on jo vuosia ollut... silti tuntuu, että olen aina yksin...ylläpidetty nainen, jolle varmasti rumempiakin nimityksiä löytyy....
Joskus mietityttää koko suhde, onko tässä mitään järkeä enää? Vuosikaudet tätä samaa...ja ihastun vähän väliä muihin, joilta tosin ei vastakaikua saa, enhän varmaan enää kelpaisikaan kenellekään, tämmöinen ruma ja lihava lehmä, siksi varmaan takerrunkin tähän nykyiseen suhteeseeni, enkä uskalla irrottautua. Toisaalta olen jo tottunutkin jollain tapaa tähän yksinolooni.
Kumpikaan ei viihdy toisen paikkakunnalla pitkään, siksi emme asu yhdessä ja tuo miehen työkin on aina tuolla muualla ja lisäksi huolehtii vanhemmistaan. Rakastaa kotipaikkaansa yli kaiken ja tiedän ettei hän tule sieltä koskaan lähtemäänkään muualle. Ehkä vain kerään voimia irtautua tästä suhteesta, en tiedä...mitä tässä oikein tekisi?
Mies on hyvätapainen, työteliäs, ei ryyppää eikä rellestä sun muuta, joten pitäisi olla tyytyväinen eikä kitistä turhasta, joten poden todella huonoa omaatuntoa jatkuvasti, mutta ainoa ongelma on tuo läsnäolon puuttuminen. Kaikissa tärkeissä asioissa olen aina ollut yksin, kun mies on muualla. Tuntuu, että olen ikuinen kakkonen tai jopa kolmonen. Työ ja vanhemmat tulevat aina ensin. Minä sitten jos jää aikaa ja jaksamista. Minä vaan en kohta enää jaksa, tunteet miestä kohtaankin tuntuvat viilenneen, en oikeastaan voi sanoa häntä enää edes rakastavani, niin ikävää kuin se onkin myöntää, sänkypuolella sujuu kyllä silloin kun sitä toimintaa sattuu meillä olemaan.
Tässä nyt vaan puran näitä ikäviä tuntojani ja ehkä ikävöin jotain sellaista joka minulta tuntuu puuttuvan, elämää kenties... Pakko vain kitistä jonnekin kun ei oikein viitsi ketään tuttuakaan asialla vaivata. Anteeksi tämä typerä kirjoitus...
Joskus mietityttää koko suhde, onko tässä mitään järkeä enää? Vuosikaudet tätä samaa...ja ihastun vähän väliä muihin, joilta tosin ei vastakaikua saa, enhän varmaan enää kelpaisikaan kenellekään, tämmöinen ruma ja lihava lehmä, siksi varmaan takerrunkin tähän nykyiseen suhteeseeni, enkä uskalla irrottautua. Toisaalta olen jo tottunutkin jollain tapaa tähän yksinolooni.
Kumpikaan ei viihdy toisen paikkakunnalla pitkään, siksi emme asu yhdessä ja tuo miehen työkin on aina tuolla muualla ja lisäksi huolehtii vanhemmistaan. Rakastaa kotipaikkaansa yli kaiken ja tiedän ettei hän tule sieltä koskaan lähtemäänkään muualle. Ehkä vain kerään voimia irtautua tästä suhteesta, en tiedä...mitä tässä oikein tekisi?
Mies on hyvätapainen, työteliäs, ei ryyppää eikä rellestä sun muuta, joten pitäisi olla tyytyväinen eikä kitistä turhasta, joten poden todella huonoa omaatuntoa jatkuvasti, mutta ainoa ongelma on tuo läsnäolon puuttuminen. Kaikissa tärkeissä asioissa olen aina ollut yksin, kun mies on muualla. Tuntuu, että olen ikuinen kakkonen tai jopa kolmonen. Työ ja vanhemmat tulevat aina ensin. Minä sitten jos jää aikaa ja jaksamista. Minä vaan en kohta enää jaksa, tunteet miestä kohtaankin tuntuvat viilenneen, en oikeastaan voi sanoa häntä enää edes rakastavani, niin ikävää kuin se onkin myöntää, sänkypuolella sujuu kyllä silloin kun sitä toimintaa sattuu meillä olemaan.
Tässä nyt vaan puran näitä ikäviä tuntojani ja ehkä ikävöin jotain sellaista joka minulta tuntuu puuttuvan, elämää kenties... Pakko vain kitistä jonnekin kun ei oikein viitsi ketään tuttuakaan asialla vaivata. Anteeksi tämä typerä kirjoitus...
Vastaukset 2
Vanhimmat
Et ole yksinäinen jos sulla on mies, vaikkakin toisella paikka kunnalla. Joten älä itke täällä. Monella ei ole ketään kaveria edes kelle puhua tai soittaa!!
Miksi olet siis tollasen kanssa joka ei ole edes sun kanssa?