Hei!
En koskaan uskonut itseäni joutuvani tähän tilanteeseen, että pitkäaikainen suhde,6 vuotta,virallinen vielä,voi päättyä näin.Olimme muiden silmissä "starcouple",kaikki näytti hyvältä, minä jopa luulin niin.
Olimme luonteiltamme erinlaisia,jota pidin rikkautena, toki meillä oli samanlaiset intressit.Aina yhdessä,joka näin jälkikäteen oli ehkä virhe,se oli kai liian tiukka symbioosi.Hän halusi vapautta enemmän.Mutta syy hänen mukaan eroon oli minun ns.kiukuttelut,huono itsetunto, mutta tiedän että syy ei voi tietenkään vain minussa.Hän oli ehdoton mielipiteissään,itsepäinen, ja aina piti sanoa se viimeinen sana,jopa tässä erossa. Nyt,kun on kulunut jo 6 viikkoa,tuntuu että hän porskuttaa eteenpäin, ja minä suren, kuihdutan itseäni.Mietin kun olen tavannut hänet muutaman kerran,olemme sopineet käytännön asioista,että mitä hänelle on tapahtunut,aivan kuin eri persoona.Kylmä,ei empatiaa,entistä vahvempi panssarikuori päällä.
Voi luoja kun sitä ajatteli että kolmekymppisenä oli vihdoin löytänyt sen elämän rakkauden, ja mitä tahansa tapahtuu,pysymme yhdessä...näin hänkin sanoi minulle muutama kuukausi sitten vannoen samalla ikuista rakkautta...
Kaikesta huolimatta,oikein hyvää kesää kaikille, ja pitäkää huoli suhteistanne!
En koskaan uskonut itseäni joutuvani tähän tilanteeseen, että pitkäaikainen suhde,6 vuotta,virallinen vielä,voi päättyä näin.Olimme muiden silmissä "starcouple",kaikki näytti hyvältä, minä jopa luulin niin.
Olimme luonteiltamme erinlaisia,jota pidin rikkautena, toki meillä oli samanlaiset intressit.Aina yhdessä,joka näin jälkikäteen oli ehkä virhe,se oli kai liian tiukka symbioosi.Hän halusi vapautta enemmän.Mutta syy hänen mukaan eroon oli minun ns.kiukuttelut,huono itsetunto, mutta tiedän että syy ei voi tietenkään vain minussa.Hän oli ehdoton mielipiteissään,itsepäinen, ja aina piti sanoa se viimeinen sana,jopa tässä erossa. Nyt,kun on kulunut jo 6 viikkoa,tuntuu että hän porskuttaa eteenpäin, ja minä suren, kuihdutan itseäni.Mietin kun olen tavannut hänet muutaman kerran,olemme sopineet käytännön asioista,että mitä hänelle on tapahtunut,aivan kuin eri persoona.Kylmä,ei empatiaa,entistä vahvempi panssarikuori päällä.
Voi luoja kun sitä ajatteli että kolmekymppisenä oli vihdoin löytänyt sen elämän rakkauden, ja mitä tahansa tapahtuu,pysymme yhdessä...näin hänkin sanoi minulle muutama kuukausi sitten vannoen samalla ikuista rakkautta...
Kaikesta huolimatta,oikein hyvää kesää kaikille, ja pitäkää huoli suhteistanne!
Vastaukset 39
Vanhimmat
kylläpäs kuulosti tutulta. itselleni kävi samoin tuossa keväällä. en tosin ole vieläkään saanut kunnollista selitystä, että mikä meni vikaan, koska kaikki kuitenkin kuulemma oli aina enemmän kuin hyvin. ja tosiaan kaikkein omituisinta siinä oli, että ihminen, jonka kuvittelin tuntevani, muuttui aivan vieraaksi eikä muistuta enää sitä tuntemaani ja rakastamaani henkilöä oikeastaan lainkaan.
mutta voimia sinulle. itse olen jo toipunut melkoisen hvyin, vaikka tunnenkin itseni edelleen melkoisen tyhjäksi. jotain sanomattoman tärkeää siinä katosi.
...kun tuntee olonsa tyhjäksi, ja petetyksi.Ja kun en ole myöskään saanut kunnon selitystä tälle kaikelle...epämääräisiä vaan.Ja tuntuu että hänen suurin huolen aiheensa on se,mitä ystävät(ne ovat tietysti yhteiset)ovat sanoneet tähän....säälittävää.Itse olen tullut siihen tulokseen että hän etsii itseään,käy jonkinlaista kolmenkympin kriisiä,mutta millä hinnalla....
Nyt tuntuu että on pudonnut tyhjän päälle, kaikki tulevaisuuden suunnitelmat ovat muuttuneet, ja mikään ei tunnut miltään...
Moni ystävä on sanonut että unohda hänet,hän ei ole sinun arvoinen, mutta pahinta on se kun vielä on tunteita....
omalla kohdallani ensimmäisten viikkojen aikana elämä tuntui aivan tyhjänpäiväselle. ajattelin, että kaikki unelmat ja toiveet ja syyt yleensä elää ja tehdä mitään, katosivat kuin tuhka tuuleen. herääminen aamuisin tuntui vastenmieliselle, kun ei ollut mitään syytä jatkaa tavallista arkea.
onnekseni sain sitten kiinni siitä ajatuksesta, että eihän ne haaveet, unelmat, suunnitelmat ja oman elämän tarkoitus olleet oikeastaan kadonneet minnekään, ainoastaan se oli muuttunut, että kenenkä kanssa ne haaveeni ja elämäni jaan. ja nyt jo jaksan uskoa, että näin sen pitikin mennä, vaikka se pahalta ajatukselta tuntuukin. se ihminen oli kuitenkin mulle niin sopiva ja on vaikea käsittää, että siitä huolimatta kaikki menikin solmuun.
älä kiirehdi tunteittesi kanssa. äläkä yritä väkisin rimpuilla irti, mutta toisaalta, älä jää väkisin roikkumaankaan.
Yli vuoden ollut myös masentunut ko.tapahtumasta.Maaliskuusta asti sairaslomalla töistä.Ei sitä pysty niin vaan unohtamaan rakkautta.Kun herää niin ajatus toisessa ,pitkin päivää ja nukkumaan mennessä.Luulin olevani vahva mutta heikoksi tunnustaudun nyt.Kai tästä joskus vielä ilo tulee.Hyvää kesää kaikille.
Voi kun pystyisi olla kovempi; sanoin hänelle voi kun pystyisin vihaamaan sinua!!Se helpottaisi...mutta kun on niin paljon muistoja,ihaniakin...mielessä aamuin,illoin,töissä...
Kai tässäkin on ajateltava että elämä opettaa, ja voi todellakin heittää turhan "sinisilmäisyyden" pois!Tiedän että tämä tulee kovettamaan minua ihmisenä; ehkä näin elämän kolhuista tulee tulevaisuudessa selviämään helpommin...
huolimatta hyvät jussit kaikille! itsekkin tässä jätettynä kohta viikon oon ollu ihan pallo hukassa.. sama tilanne kuin muilla että en tiedä mihin homma tökkäs kun luulin kaiken olevan niin hyvin...
No jätettyjä täällä riittäää.Itse tavallaan kyllä jättäjä-tunnustan.Huomasin,että Hän ei pysty antaman sitä mitä tarvitsen ja tavallaan jätin hänet.Selitin kyllä selvästi miksi.Ja sain selvät sävelet takaisin.Kaksi kuukautta kestin,vollotin ja kaipailin selittelin ja spekukoin.Tunnustin itselleni,että ilman häntä en voi elää.Soitin hänelle ja suhteemme alkoi uudestaan.Hän lupaili ystävyyttään ja suhteemme jatkoa entisellään.Minä vielä varmistelin,että todella näin on.Nyt en tiedä mitä uskoa...nainen on täysin tavoittamattomissa,ei vastaa viesteihin ei mitään kuulu.Ehkä hätäilen,ehkä en muuta tuuliajolla olen ja riepoteltavissa-näköjään.Mutta vaikea on luottaa toisen sanoihin enää.Aika varmaan näyttää....
Te, jotka olette jättäneet rakkaanne, kertokaa minulle, miksi teitte sen. Minun suhteeni rakkaimpaani on nyt katkolla. Syy jäi epäselväksi. Olimme täydellinen pari, aina yhdessä - liikaakin. Jos saisin toisen mahdollisuuden, toimisin toisin. Seurustelimme vajaat 2 vuotta, kunnes kaikki muuttui. Hän vaikutti etäiseltä. Päättelin alkuhullaannuksen olevan ohi - minulta se ei tämän naisen kohdalla varmaan koskaan menisi ohi, niin lämpöiset ovat tunteeni häntä kohtaan! Hän kuitenkin pyysi aikaa saada miettiä asioita. Suosittelikin minua tapailemaan muita, hankkimaan omia ystäviä. Minua puolestaan kuvottaa ajatus hänestä ja jostain toisesta... Te, jotka olette tämän kokeneet, kuinka hyvä ennusteeni on? Voisinko valloittaa takaisin tämän elämäni naisen? Ja hieman taustatietoa vielä. Minä olen hänen elämänsä ensirakkaus. Voisiko kyseessä olla ensimmäisen surkuhupaisa kohtalo? Olen todella maassa. Tunnen elämäni päättyvän samalla hetkellä kun hän sanoo minulle hyvästit. Tarvitsisin nyt rohkaisua.
Arvaa olenko syyttänyt itseäni...kuinka toimisin toisin jos vaan saisin tilaisuuden!!!Hän kehotti myös minua hankkimaan uusia ystäviä,mennä ja nauttia kesästä jne...
Hän on minun ensirakkaus, ja ei ole ollut todellakaan helppoa yrittää unohtaa...tämäkin juhannus oli yhtä tuskaa, oli pari kuukautta sitten aivan toiset suunnitelmat,yhdessä.Ainoa asia,joskin hiukan pinnallinen,on se että olen kuihtumisellani laihtunut, ja "puhjennut" uuteen kukoistukseen...no, eipä paljonkaan lohduta.
Niin, kertokaa "jättäjät", miltä se oikein tuntuu, vai tuntuuko miltään???
Eihän tulevaisuudesta aina tiedä, mitä se tuo tullessaan. Elämä ei pääty suhteen päättymiseen. Yhteiselämä päättyy, mutta monet voivat jatkaa ystävinä eron jälkeenkin. Se ei välttämättä ole helppoa sekään, varsinkin jos on se jätetty osapuoli. Ehkä se voi kuitenkin helpottaa, ettei tarvitse tuntea itseään täysin hylätyksi.
Minä ajattelen näin, että on hyvä, että sellaiset suhteet päättyvät, missä ei ole oikeata rakkautta. Enkä itse halua välttämättä tietää, miksen kelpaa. Jos en kelpaa yhdelle, eihän se tarkoita sitä, että kaikki muutkin ajattelisivat minusta samoin. Tosin minun tilanteeni taitaa olla se, etten kelpaa kenellekään. No, ehkä on olemassa yksi ihminen, joka välittää minusta enemmän kuin kaikki muut yhteensä. Se taidan olla minä itse. Minusta on ihan hyvä, että ihminen pitää itse itsestään. Kaikki eivät pysty siihenkään. Ensin pitää välittää itsestään, vain siten pystyy välittämään myös toisista. Liian itserakas ei saisi kuitenkaan olla. Olemme täällä myös toisiamme varten.
Toivotan sinulle voimia ja jaksamista. Rakkautta on olemassa. Usko siihen.
Itse jätin ex-rakkaani siitä syystä että en voinut enää luottaa häneen. Hän valehteli minulle, omalle rakkaalleen paljon. Jokusen vuoden olin rakkauden sokaisema, mutta pikkuhiljaa aloin nähdä asioita. Annoin hänelle anteeksi, kysymys ei ollut mistään pettämisistä vaan ihan jokapäiväisistä asioista joista hän valehteli. Anteeksiantamisen ja pitkän, pitkän, pitkän keskustelun jälkeenkin valehtelu vain jatkui, jota en enää voinut ymmärtää ja hyväksyä. (En viitsi yksityiskohtaisemmin kertoa säilyttääkseni hänen anonyymiytensä).Rakkauteni perustuu kunnioitukseen. En enää kyennyt kunnioittamaan häntä tarpeeksi jatkaakseni seurustelua. Ajattelin hänen valeiden jälkeen, etten pitkään aikaan pysty sitoutua, varsinkaan naiseen (ikään kuin koko naisväestö olisi samanlaisia) mutta toisin kävi, rakastuin, lähes ensisilmäyksellä (vaikka se ei todellakaan ole tapaistani) mutta ei sitä näköjään koskaan tiedä miten joku voi olla niin jumalattoman valloittava tapaus. Tämä nainen on jotain sellaista mitä en koskaan voinut kuvitella kenenkään olevan. Tuntuu että tämä nainen on muuttanut minut, kaiken...En silti kiellä ettenkö ikävöisi exääni. Ikävöin niitä hyviä hetkiä... En olisi hänen ikinä uskonut olevan valehtelija, hän vaikutti niin suoralta ja rehelliseltä. Ehkä minua on helppo kusettaa. Tunnen vieläkin itseni petetyksi ja typeräksi. En uskonut muita ihmisiä, tuttaviamme, mitä he yrittivät exästäni minulle viestittää. Päätin luottaa omiin vaistoihini, jotka olivat rakkaudesta ilmeisesti sekaisin. En halunnut uskoa. En hetkeäkään antanut sellaiselle ajatukselle valtaa että hän voisi valehdella minulle. Se satutti. Se satutti todella. Uhosin itselleni mielessäni että en ikinä enää tule seurustelemaan naisen kanssa. Mutta ihmettelen että enhän minä vilkaissutkaan miehiin päin...Vaikka olen täysin hullaantunut tästä naisesta, pelkään silti, että jospa satutan taas itseni. En uskalla näyttää niin satasella hänelle tunteitani, mitä oikeasti tunnen. Musta tuntuu että olen ihan sekaisin. Ihan oikeasti, ihan sekaisin.
Eli vastaus kysymykseesi: Epärehellisyys oli syy miksi juuri minä jätin exäni.
En voi tietää yhtään kertomasti perusteella ennustetta suhteesi suhteen. Mutta sellaisen ohjeen annan että ole oma itsesi ja rehellinen. Toivon sinulle voimia, kävi miten kävi. Muista rakastaa itseäsi. Itse koen että vaikka minä jätin exäni, että hän tavallaan jätti minut omalla valehtelullaan. Kannustan teitä keskustelemaan, naiset ovat hyviä siinä. On oikeudenmukaista että sinä tiedät missä mennään.
...Missä mennään. Hän haluaisi kannustaa minua "ulkomaailmaan" (tällä hetkellä maailmani on siellä, missä hänenkin), nostaa minut jaloilleni ennen niitä viimeisiä hyvästejä. Ei mulla ole enää mahdollisuuksia. Viikko sitten hän sanoi, etten ole enää sama ihminen kuin se, johon hän niin palavasti rakastui. Se on totta. Minä valitan. Minä olen heikko. Ja hän tarvitsee rinnalleen vahvan ihmisen. Miten minä haluaisinkaan olla vahva! Tunteideni vahvistuessa häntä kohtaan, olen kuitenkin muuttunut entistä vainoharhaisemmaksi, epäluuloiseksi. Kysellyt tyhmiä kysymyksiä, epäillyt häntä kuitenkin tietäen koko ajan totuuden. Olen pilannut suhteemme. Hän sanoo, ettei minussa ole vikaa, vaan että hän tarvitsee aikaa miettiäkseen, mitä hän haluaa. Mitä nainen voi haluta?! Hän pelkää jämähtämistä. Näinkin nuorella iällä. Silti tunnen itseni niin paljon vanhemmaksi! Olisin valmis sitoutumaan tähän naiseen koko nuoresta sydämestäni mielessäni ajatus isovanhempieni yli 50-vuotta kestäneestä onnellisesta avioliitosta.
Kertokaa minulle rakkaat ystävät, mitä tarkoittaa se, kun ei enää tunnu miltään. Niin minun enkelini minulle sanoi. "Kun sä sanot mua kauniiksi ja kerrot, että rakastat, se ei vaan hetkauta." Onko se nyt yksinkertaisesti niin, että vatsassa lennelleet perhoset ovat kadonneet? Saako niitä takaisin? Voinko minä antaa hänelle osan omista perhosistani?
Tässä kun ollut todellakin aikaa miettiä,pohtia tätä kaikkea, aluksi syytin itseäni kaikesta- miksi menin pilaamaan kaiken.Ehkä se on vaan niin ,että on ihmisiä jotka rakastavat rakastumisen tunnetta, kun se häviää,siis ettei enään tunne perhosia vatsassa,halutaan jotain uutta???Ei ole ihmekään ettei ihmisten suhteet kestä...
Olen yrittänyt hänelle puhua järkeä, että eikö kannattaisi kuuden vuoden jälkeen vielä yrittää,täysin uudella pohjalla,yhdessä erikseen.Ehkä tämä on vaan itseltäni yritys kieltää kaikki, elää toivossa...
Aivokirurgia on lapsenleikkiä verrattuna ihmissuhteisiin, varsinkin naisten välisiin...
Hän rakastaa rakastumista. Niin olen ymmärtänyt. Minä puolestani olen sellainen ihminen, ettei liekkini sammu milloinkaan. Ja vaikka se heikkenisi, nuotioni palaisi silti, joskin kevyemmällä tulella. Toivon niin saavani hänet takaisin. Pidämme nyt taukoa. Vihaan odottamista. Mielessäni pyörivät miljoonat ihanat hetket. Hän on niin kauniskin... Täydellinen juuri minulle. Yritimme puhua asiasta, mutta se ei jotenkaan onnistu. Hän on väsynyt puhumiseen - tahtoo vain aikaa. Mitä se aika tekee? Hänen puheestaan saattoi jo aistia lopputuloksen. Olisi varmaan ehdottanut eroa saman tien, ellen minä olisi jarruttanut. Leikkisästi hän lupasi jo joskus tulevaisuudessa palata minuun, jos ei kokisi tyydytystä tulevissa ihmissuhteissaan. Onko arkkuuni nyt lyöty viimeinen naula...?
Juuri tota minä pelkään ihmisissä. Että kun arki koittaa, kyllästytään. Ei niin saisi käydä. Olen sivusta seurannut mm. parhaan ystäväni tyyliä elää. Onko se ihmisessä itsessään se että kyllästyy, vai eikö todella sitä oikeaa vain löydy? Löytääkö jotkut sen oikean niin pian, kun joku taas kaluaa 60 ihmistä läpi? Ihmissuhteet ovat kyllä niin vaikeita juttuja, katsomatta ikään, ammattiin jne. Mutta itselleni ne ihmissuhteet ovat niitä suurimpia asioita joista saan nautintoa ; Ystävät, sukulaiset ja rakas. Joskus toivoisin että se rakas ei olisi niin rakas. Ihan vain siltä varalta jos poltan siipeni. Myönnän olevani tällä hetekellä tässä suhteessa heikko.
Tiedän juuri tuon tunnemyrskyn minkä käyt läpi;hän sanoi myös alunperin tarvitsevan vaan aikaa miettiäkseen,selvittävänsä ajatukset...
Aistin jo viikon eron jälkeen ettei paluuta enään ole, se kuuluisa naisenvaisto.Olen itse romantikko, luulin että vanhenemme yhdessä, ja mitä tahansa tapahtuu,olemme yhdessä.Itse en halua häntä nyt tavata,kuulla jne...tiedän että minun pitää yrittää keskittyä itseeni,olla vahva,vaikka se onkin vaikeata tällä hetkellä.Luulen että hän kärsii syyllisyyttä, ja haluaa siksi tavata,käydä ostoksilla,syömässä kanssani - minuun se vaan sattuu,saa myös katkeraksi.Kun ei ole helppo pyyhkiä muistia, ja unohtaa kaikki.Ja kun on niin paljon tunteita....
Mutta niin kauan kun on elämää,on toivoa:)Yritä sinä myös muistaa tämä,vaikka tiedän todellakin kuinka vaikeata sitä on tällä hetkellä uskoa....
Ehkä sinunkin pitää yrittää ottaa etäisyyttä häneen???
Jätin mun exän uuden ihastuksen takia. Kaikki nyt täydelliseltä!!! Seksi nyt koko ajan mielessä;)
Noi on nii rankkoja juttuja että mielummin jättäs käsittelemättä. Muista ettei se elämä siihen lopu vaikka siltä se saattaa nyt tuntuakkin.Meikäläinen on jätetty niin monta kertaa että olen tuhannen ..... pirstaleina ollut monesti,ja vielä tässä reippaasti porskutetaan eteenpäin.Elämä on aina elämisen arvosta vaikka nämä ihmissuhteet yrittää tietä ansoittaakkin.
Kun ihminen haluaa jättää toisen ihmisen, niin se voi johtua siitä, että luulee että se kuuluisa ruoho siellä aidan takana on vihreämpää...niin ainakin itse luulin.
Sitten kun pari (HAH) kertaa erosi ja löysi uuden, niin huomasi, että suhteessa peilautuu oma minä sen toisen kautta eikä niitä omia juttuja pääse pakoon naista vaihtamalla.
Olenkin nyt vihdoin päätynyt ratkaisuun, että en PERIAATTEESSAKAAN enää vaihda naista.
Tämä nykyinen ei ole täydellinen (kuka olisi???), mutta tunnen hänet (yhdessä n.5 v.) ja olen häneen niin tyytyväinen kuin toiseen ihmiseen kait ylipäätään ajan vieriessä olla voi.
Harmillisinta tottakai on että se viimein silaus - tulinen ihtohimo - laantuuu ajan mittaan, eikä sitä alkuhuumaa oikein saa mitenkään takaisin.
maisemaa katsoo yleensä pintapuolisesti huitaisemalla, ennakkoasenteella varustettuna. Ajelee kuin horroksessa rutiinityömatkaa. Tutkittu on, että onnettomuudet tapahtuvat juuri silloin.
Kuvataiteilija Hannu Väisänen kertoo lapsuusympäristöstään (Oulun kasarmi): "Kun on niin vähän tarjolla, katsoo kaikkea tarkkaan. Viidelle aistille on töitä." (SK 26-27/04)
En tarkoita, että kenellekään olisi "vähän" tarjolla -koskapa joku siinä rinnalla yhä viitsii elellä- vaan että omalla suhtautumistavalla, katsannollaan voi tehdä toisen läsnäolosta vähän. Mielestäni yhä enenevä tuttuus vaatii keskittymistä, uppoutumista, mielikuvitusta, viitseliäisyyttä, tietoista tahdon suuntaamista halun kipinän lisäksi.
Uuden valloitusretket sisältävät jo lähdettäessä intohimoa ja ohjauksen siihen. Löytöretket tuttuun maahan tuovat esille pikkupiirteetkin, (jotka vauhdilla porhaltaessa jäisivät huomaamatta!) jotka herättävät aivan uudenlaista intohimoa ja syventävät rakkauden ennenkokemattomaan.
kylmäksi; unelmat,toiveet,halut,tulevaisuus.
Puolen vuoden päästä erosta, on jo toipunut niin ettei rakentele tulevaisuudelle mitään,päivä kerrallaan. Olivat syyt mitkä tahansa niin suurinta voimaa käyttää tässä maailmassa Rakkaus.. Sen eteen on tehtävä töitä, välillä ilolla tai joskus mutkien kautta.
Se mikä vei minut sille tielle oli tunnistamaton halu elää, ja siltä tieltä se oma minä löytyi, rakkaus tuli kuin se (kuulu) salama kirkkaalta taivaalta.
Kuitenkin taitamattomana ihmisenä henkisellä puolella, vajaan kahden vuoden jälkeen tiemme erosivat, ja nyt hyväksyn asian että emme palaa enää yhteen.(kenties).
Neulankin löytää helpommin heinäsuovasta kuin voisi ennustaa mitä tulevaisuudessa tapahtuu...
Näin se on,mikään ei ole niin varmaa kuin epävarma.Sen kaiken jälkeen olen yhä sitä mieltä,että maailman paras asia on rakastaa toista - varsinkin ihan arjessa ja niissä pieneissä asioissa.Sen puolesta taistelen rankemmin kuin milloinkaan ennen.Päästäessään toisen ihmisen lähelleen ja elämäänsä ottaa aina riskin ja tietää,että voinee käydä raskaimmaksi kokemukseksi joutua joskus eroon ja luopumaan hänestä.Ihan sama muissakin asioissa.Mutta täytyy yrittää,ei ainakaan sitten jää harmittaan.
Juttumme lähenee todellakin loppuaan. Hän myönsi sen sittenkin johtuneen minusta. Minä olen muuttunut. Olen kohdellut häntä viime aikoina huonosti, en voi kieltää. Työ on niin rankkana painanut päälle ja olen kostanut sen väärälle ihmiselle. Nyt voin todella pahoin. Olen elämässäni pilannut sen ainoan asian, jossa olisin todella tahtonut onnistua. Hiiteen menestys. En tee sillä mitään, ellei tämä nainen seiso rinnallani. Ensi viikoksi olimme varanneet yhteisen lomamatkan. Kolme päivää Virossa - se on jo suurta meille, kun emme ole oikein koskaan saaneet aikaiseksi tehdä yhteistä matkaa. Hän haluaisi perua sen, mutta sitä ei voi enää ilmaiseksi tehdä, joten päätimme lähteä. Hän pelkää matkasta tulevan pelkkää uikutusta - minun puoleltani. ("Älä mee" etc.) Minä ajattelin yllättää hänet. Tuoda esiin taas sen puolen minussa, joka hänet aikoinaan niin suuresti hullaannutti. En voi myöntää, ettei "meitä" enää olisi. Onnelliseen loppuun uskoen haluan yrittää vielä kerran - huolimatta siitä, että hän ilmoitti tänään, ettei halua enää koskaan seurustella kanssani. Hän sanoo tuntevansa minua kohtaa väsymystä. Ymmärrän. Samalla kuitenkin aistin, etteivät ne lämpöiset tunteet ole mihinkään kadonneet. En voi uskoa sitä. Kolme päivää tuntuu kuitenkin niin lyhyeltä ajalta ja uskomattomalta tuntuu se, että suhteemme voisi korjaantua... Minä odotankin ihmettä. Vai varataanko niitä vain yksi ihmistä kohti? - Jos näin, niin sitten en voi enää voittaa, olihan tämän naisen tulo elämääni jo ihme sinänsä.
En osaa yhtään lohduttaa .....tiedän että paha olo ei poistu vähään aikaan minnekään, se sattuu ja pitkään.
Omalta kohdaltani, kuten kerroin aiemmin,syytin itseäni kaikesta, tai siis hän syytti.Itse olen aina ollut sitä mieltä että jokainen ansaitsee uuden mahdollisuuden, sille ei tietysti mahda mitään jos toinen osapuoli ajattelee toisin...Se että on erossa tällä hetkellä todellakin kasvattaa ihmisenä, ja olen myös omalla kohdalla katsonut tarkkaan peiliin, ja olen tunnustanut omat virheet.
Oletko varma että kestät sen yhteisen lomamatkan?Tietysti kannattaa aina yrittää olla optimisti, jos vaikka vielä palaatte yhteen.Ole oma itsesi, se sama mihin kumppanisi aikoinaan hullaantui!:))
Paha olo ei tosiaan tästä mihinkään katoa. Yritän pitää häneen etäisyyttä nyt ennen tätä lomaa ja siellä sitten todistaa olevani yhä se sama ihminen kuin pari vuotta sitten. Hän vain tänään niin kovana ilmoitti, ettei minulla olisi häneen enää mitään mahdollisuuksia. Hän on nyt "kokenut" minut ja ilmeisesti lopulta todennut, etten ole hänelle se oikea ja nyt pitkittelemättä haluaa jättää minut taakseen. Minä puolestani olen vakuuttunut siitä, että hän olisi minulle se yksi ja ainoa. Kysympä teiltä taasen, että onko teistä kukaan koskaan vastaavanlaisessa tilanteessa todella muuttanut mieltään ja päättänyt kokeilla vielä kerran? Pitänyt ehkä hieman taukoa, mutta sitten palannut tuttuun kainaloon? Vaikka se kainalo lähtiessä tuntuikin pahalta... Onko hänen käsityksensä minusta nyt lopullisesti muuttunut (huonoksi siis) vai voiko siihen vaikuttaa?
..olen antanut kerran toisen mahdollisuuden suhteelle jossa en voinut hyvin mutta toinen kaikesta huolimatta rakasti minua. En voinut siinä olla kauaa ja oli lähdettävä uudestaan. Virhe sinänsä edes suostua yrittämään uudestaan, tulin yhdessä suhteessa jättäjäksi kahteen kertaan.
En halua maalata piruja seinille, mutta valitettavasti oman kokemukseni mukaan minkäänlaiset "uudelleenlämmittelyt" eivät yleensä onnistu.
Tuntuu, että tyttöystäväsi on kyllä miettinyt asioita ja pitkän prosessin lopputuloksena päätynyt mainitsemaasi eroratkaisuun. Hän on jo käynyt asiat läpi mielessään ja on JO eronnut sinusta.
Ihan hyvä idea tuo yhteinen matka kyllä on, joten yritä toki vielä kääntää laivanne kurssi. Onnistuminen vaan vaatisi SINULTA aika suurta muutosta, oletko oikeasti siihen valmis? Pystyykö kukaan omia "fundamenttejaan" niin paljoa muuttamaankaan!!!??? Miten kauan sitten taas arkena jaksaisit olla se uusi erilainen sinä???
Hän tuntuu hyvin pitkälti jo käyneen mielessään läpi koko eroprosessin. Yrittäessäni tivata häneltä eron syitä, hän sanoo olevansa väsynyt puhumiseen. Hän ei enää itkekään. Sanoo väsyneensä siihenkin. Minä taas en voi hallita kyyneliäni ja hän sanoo minua lapselliseksi. Hän kysyi taas tänään, miten sen matkan peruminen... Hän ei siis haluaisi lähteä. Joten hänen puoleltaan ei ole odotettavissa yrityksiä jälleenlämmittää suhdettamme. Hän saattaa myös (erittäin mahdollisesti) pelätä koko reissun menevän riitelemiseksi, eikä tästä syystä haluaisi lähteä. Sen varaan minä laskenkin. Toivon, ettei hän eropäätöksessään kuitenkaan olisi niin ehdoton, kuin hän antaa ymmärtää. Pienikin rako riittää. Olenhan minä jo valloittanut hänet kerran, miksen siis toisenkin. Yhtä epätodennäköiseltä tuntui se ensimmäinenkin kertani. Minä olen valmis muuttumaan. Hän on muuttanut minua jo niin paljon, etten edes epäröi kykyjäni sopeutua vielä enemmän hänen suloiseen maailmaansa. Se ei vaatisi edes suuria ponnisteluja, sillä kuten sanoin, minä olen ollut siinä maailmassa - syvemmällä kuin kukaan koskaan. Minä koen tietäväni, mitä hän haluaa. Silti minä en ole sitä hänelle antanut, vaikka pystyisinkin. Ja se harmittaa. Se harmittaa niin PALJON! Tästä syystä minä haluan uuden tilaisuuden. Minä haluan näyttää hänelle, että tässä minä olen. Juuri tällaisena. Ja juuri sellaisena, kuin Sinä haluat.
Muistathan sen että jos luot itsellesi kuvia siitä että ehkä pieni mahdollisuuden rako saattaisi rakastetun suhteen olla voikin sitten satuttaa sua vain entistä enemmän jos hän on juuri tuota mieltä kun sulle sanoo.
Voin vain kuvitella ajatukset ja tunteet sun sydämessä. Ei mikään varmasti ole kamalampaa kuin tulla jätetyksi juuri sen ihmisen rinnalta joka on se kaikkein tärkein ja olisi juuri se oikea vaikka loppuelämää jakamaan.
Jossain vaiheessa on vain pakko luovuttaa ja hyväksyä tosiasia jos toinen niin sanoo. Kunhan vain et satuttaisi itseäsi yhtään enempää kuin on pakko.
Mutta toivon sydämeni pohjasta että teidän kohdallanne koittaisi toinen aika ja uusi mahdollisuus.
Voimia sinulle.
..kuin olet. Olet kuitenkin parhaimmillasi omana itsenäsi. (Me kaikki olemme.) Olet oppinut yhteiselostanne ja sen tiedon kanssa voit turvallisesti olla nimenomaan oma itsesi. Ei sellainen, millainen toinen sinun haluaa olevan. Siitä ei tulisi kuitenkaan pitkän päälle mitään.
Tämän olen ainakin itse oppinut omassa elämässäni, joten luulen että se on pienoinen totuus monen muunkin elämässä.
Voimia sinulle! Kaikki käy niin kuin käy, mutta lopulta parhain päin. Kaikkea ei välttämättä huomaa tässä ja nyt, vaan vasta joskus tulevaisuudessa.
Kiitos Angie ja Jennifer, ja kaikki muutkin minua lohduttaneet. Kyllä tämä tästä varmaan vielä iloksi muuttuu, vaikka en sitä tosiaan ehkä heti huomaa (mikäli hän jättää minut). Ties vaikka tulevaisuudessa huomaisinkin, ettei hän sittenkään ollut minulle se oikea. Näiden ajatusten valossa minä alan hiljalleen valmistaa itseäni mahdollista torjuntaa varten - joka saattaa olla odotettavissa hyvinkin suurella todennäköisyydellä. En vain tiedä, mitä teen ilman häntä. Enkä tosin tiedä sitäkään, mitä teen, jos päätämme jatkaa yhdessä. Miten minun tulisi suhtautua häneen... sivuuttaa koko erossaoloaika? Unohtaa kaikki ilkeät sanat, joita hän on minulle sanonut? Tuota en kuitenkaan jaksa pohtia tämän pidemmälle. Eiköhän se selviä siinä vaiheessa, kun jälleen suljen hänet turvalliseen syliini. Mikäli niin käy. Minä todella toivon, että niin käy. Mutta mikäli ei... Minusta ei tällä palstalla varmaan kuulu vähään aikaan. :'D
On tehnyt mieli kommentoida, mutta ei minusta ole neuvojaksi. Sen sijaan yhdestä olen varma: kannattaa vielä yrittää ja kovasti. Se on tärkeää ennenkaikkea itsellesi, muuten kadut pitkään. Jos ponnistelu ei tuota tulosta, niin ei asialle voi mitään, parempi luovuttaa jossain vaiheessa.
Ei "yrittäminen" välttämättä tarkoita, että koetat vaikeasti muuttua muuksi persoonaksi kuin olet, eihän sellainen onnistu eikä ole tarpeenkaan. Mutta emmeköhän itse kukin tiedä, mikä esim. omassa käytöksessä harmittaa itseäkin ja missä määrin itse muutenkin, ilman jotain murheellista tilannetta, haluaisi reivata hieman kurssiaan? Koeta kestää. Ja kävi miten kävi, kirjoittele tännekin.
Sellasta se on,sellasta se teidän elämä on...
Ekaksi kerrottakoon, että olen itsekin eronnut, minut on myös jätetty toisen vuoksi, joten tiedän kyllä millaisia angsteja tilanne aiheuttaa. En siis aliarvioi kivun määrää. Tällainen pulputtaja kun olen, olen myös keskustellut aiheesta todella monen lepakon kanssa, joten sieltäpäinkin on jotain näkökulmaa tullut.
Minusta näiden erojuttujen suurin syy nimenomaan lesbojen kohdalla löytyy erittäin usein lauseesta: "olimme täydellinen pari ja aina yhdessä".
Muutetaan hetkessä yhteen, eletään täysin toisessa kiinni, jätetään kaverit ja omat harrastukset, hengitetään yksillä keuhkoilla. Se on käsitys täydellisestä, rikkumattomasta, elämää suuremmasta rakkaudesta. Ja se toimii jonkin aikaa. Etenkin jos ollaan nuoria mutta vanhemmillakin.
Vaan ennemmin tai myöhemmin jompikumpi (usein se itsenäisempi) alkaa tukehtua ja kaivata tilaa ympärilleen, koska on mitä todennäköisimmin niellyt jonkin (tärkeän)osan itsestään siinä symbioosin huumassa. Tai sitten oikea minä alkaa tunkea esiin, eikä olekaan ihan sitä mitä toinen on luullut. Se voi tapahtua hyvinkin lyhyessä ajassa, kun malja vain täyttyy ja hajoaa.
Ajalla on myös sellainen taipumus, että se muuttaa ja kasvattaa ihmistä ja aina kaksi ihmistä ei vain kasva samaan suuntaan. Tarpeet muuttuvat ajan kuluessa erilaisiksi. Sille ei mahda mitään.
Keljua on, jollei asiasta puhuta. En kannata jatkuvaa asioiden edestakaisin vatvomista mutta suu on hyvä saada auki silloin, kun itse tuntee olonsa epämukavaksi tai jos tuntee, ettei toinen voi hyvin. En nimittäin usko (en TODELLA usko), ettei sitä huomaisi, jos toinen kipuilee tuossa vieressä!! Ja jollei huomaa, on olemassa jo jonkinasteinen PAHA sokeus kahden ihmisen välillä ja se on jo omiaan aiheuttamaan eroja.
olla niinnii, että on ihmisiä, joille kelpaa, että itse ja kumppani huolehtivat "minun" hyvinvoinnista, mutta itse ei saa suutaan auki omalle eikä toisen asialle. Ja kumppanin ilmoittelu hyvin-/pahoinvoinnistaan kohtaa piittaamattomuuden. Mielestäni hipsii sairautta.
Viestitin tänne aikaisemminkin...vietin eilen iltaa hänen kanssaan vino rosso lasillisen äärellä.Empä olisi ikinä uskonut sitäkään enää kokevani.Kaksi kuukautta sitten rakastin,riitelin,yritin sovintoa keinolla millä hyvänsä.Rakastin aina vaan enemmän,saimme erimielisyydet sovittua.Tunnustin rakkauteni häneen ja luulin suhteen olevan ohi,mutta hän ei väistellyt tunnustusta.Haluaa vielä olla ystäväni.Jotenka jatkamme siitä mihin jäimme...Uskomatonta!
...parasta. Onnesta ja elämän hyvistä käänteistä on niin mukava lukea :)
Onnea!!:))
On kiva lukea että jotku onnistuu vielä palaamaan yhteen ja rakastumaan uudestaan.
Itse olen vakuutellut rakkauttani nolostumiseen saakka,tuloksena vain suuri,karvas pettymys.Nyt päätin hyväksyä tämän eron, ja yritän rakentaa elämääni ilman häntä.
Hyvää ja toivottavasti aurinkoista kesän jatkoa!
Todella kiitos Onnitteluista.Tän kaiken mukaan opin muutaman tosiasian.Kuuntele,siis kuuntele oikein mitä toinen sanoo ja usko siihen.Ei kannata miettiä ja puida asioita monesta näkökantista.Aiheutti ainakin omalla kohdallani suuren epävarmuuden ja sai mut itseni luulemaan kaikenlaista.Tästä lähtien kuuntelen ja uskon mitä hän sanoo!Joillakin naisilla on taipumus spekuloida ja pelata symboliikalla liiaksi.
Hyvää kesää....ja Onnea!