Pelko lapsien kuolemasta

Hei,

Olen 21 vuotias kahden lapsen etäisä. Aikanaan erosimme lapsien äidin kanssa, koska yksinkertaisesti emme tulleet toimeen. Nyt eron jälkeen välimme on ok ja voimme sopia lasten tapaamisista hyvin keskenämme. Näen lapsia nyt tällä hetkellä kerran kuussa n. 3 päivää kerrallaan, koska välimatka on yli 300 kilometriä. Myöhemmin olisi tarkoitus saada tapaamiset järjestymään joka toinen vkl.

En tiedä miten tämän tunteen selittäisin, mutta koen sisällä mieletöntä pelkoa lapsien kuolemasta. Pystyn kyllä hoitamaan lapsiani vaikka tämä tunne onkin melkeen koko ajan päällä, mutta sitten kun he lähtevät taas äitinsä luokse ajatukset hyökkäävät taas mieleeni. Tuntuu että en voi suojella heitä maailman pahuudelta ja mielessäni hautaan heitä jo. Tämä rasittaa hirveesti mun arkielämää ja laskee mielenlaatua. Olen muutenkin elänyt koko elämäni aina pelolle syyt ovat tosin elämän myötä muuttanneet muotoaan, mutta aina jatkuva pelon ja surun kanto on kropassa kiinni vaikka kuinka ajattelisin muuten.

Tilannetta pahentaa vielä se, että olen ensimäinen sukupolvi meidän suvussa, joiden vanhemmat ei ole joutunut kantaa lastaan vielä hautaan. Vaikka itsekkin olen ollut monta kertaa lähellä kuolemaa elämän tapojeni ja itsetuhoisen käytöksen vuoksi. Kunnes minulla todettiin lievä kaksisuuntainen mielialahäiriö joihin sain oikeat lääkkeet, niin elämä alkoi rullata. (Aiemmin väärät masennuslääkket sotkivat elämäni). Enoni ja setäni kuolivat toinen oman käden kautta, toinen syöpään ja sitä aiemmat sukupolvet ovat kantaneet usemmankin lapsen hautaan. Pelkään, että sama sukupolvien ketjutoistuu myös kohdallani, että joudun hautaamaan lapseni. Ehkä kuulostaa taikauskoiselta, mutta silloin kun kuolema käy lähellä ja kuviot toistuvat, niin sitä alkaa uskomaan.

Pelkään myös, että lapseni ratkeavat päihteisiin, kuolevat autoonnettomuudessa, tukehtuvat ruokaan tai joutuvat kokemaan samalaisen elämän kuin minä. Ihan mikä syy tahansa kelpaa pelättäväksi. Tämä ei ehkä näy toimissani päältä päin, mutta kelaan kaikki kauhuskenaariot päässäni päivittäin läpi. Voiko rakkaus kääntyä sellaiseksi, että se on jo niin suurta, että se muuttuu sairaudeksi?
Tiedän kyllä mitä pahaolo on, miltä kaksisuuntainen mielialahäiriö tuntuu ja olen osannut hakea niihin itse apua ja selviytynyt ja selättänyt ne, mutta kyseessä olen ollut minä, jonka osaan paremmin hallitta, mutta kun kyseessä on lapset joiden lähellä en ole päivittäin, niin pelko ja tuska on hallitsematon.
Tämä ei varmastikkaan ole mikään ok murhe jota vanhemmat miettii joskus. Tämä kai on jo osaksi sitä ongelmaa mitä olen jo lapsesta asti kokenut. Pelko alituinen ystävä :(

Tämä myös on tehnyt välillä minut vainoharjaiseksi siitä, että lapsieni äiti ja heidän isäpuoli kohtelevat lapsiani kaltoin vaikka mitään näyttöä siihen ei ole. Lisäksi joskus tulee ajatus, että pitää tehdä mahdollisimman paljon lapsia, että edes yksi selviäsi hengissä, jota minun tarvitsisi kantaan hautaan.

Onko joku muu kokenut samaa? Päässyt siitä irti? Tai mitä tahansa vastaavia tuntoja? Niin äideiltä kuin isiltä.

Toivon, että ette pidä minua hulluna. Olen pärjännyt elämässäni ihan kohtuullisesti vaikeuksista huolimatta. Yksi ammatti jo ja toista opiskelen. Ja muutenkin terveenkirjoissa olen. Näen lapsiani ja heidän äiti uskoo ne mun huomaan.