voi ei taas!

Kun itse sairastuin paniikkihäiriöön 5 vuotta sitten kävin sydänfilmit,sydänultrat yms kaikki läpi...olin jopa päivystyksessä tarkkailussa päivän. Pelästyin myös kun ruvettiin puhumaan paniikkihäiriöstä ja en uskonut pitkään aikaan että kyse voisi olla siitä. Nyt kuitenkin sinut tämän paniikin kanssa ja olen jo tuudittautunut ajatukseen että paniikit säilyy minulla läpi elämän mutta ei se minua harmita vaan otan sen ajatuksena että se on vain osa minua. Olen siis saanut 2009 terapiasta ja lääkityksestä sen tuloksen että olin ilman lääkitystä paniikiton 2 vuoden ajan. Minulla paniikin aiheuttaa elämäntilanteen muutokset. Haluan oikeasti kehoittaa kertomaan läheisille paniikeista ja sen pelosta. Kun itse hyväksyin asian, kerroin avoimesti paniikkihäiröstä sitä häpeilemättä. Sain hirmuisesti kannustusta läheisiltä, se tuntui hyvältä ja jaksoi taas puskea eteenpäin.
Olen nyt taas joutunut aloittamaan lääkityksen kun paniikit ilmenivät mutta en vaivu synkkyyteen. Elämä jatkuu lääkityksen kanssa ja kun pääsen taas lääkityksen avulla kiinni paniikittomaan elämään aion lopettaa ne. =)
Muista kukaan ei pakota sinua syömään lääkkeitä mutta jos tuntuu ettet selviä omin avuin niin suosittelen kognitiivista terapiaa ja jotain mietoa lääkitystä. Itse taistelin pitkään ilman lääkitystä koska olen sitä mieltä että lääkitys ei minua paranna kun on päässä vikaa, mutta se edesauttoi minua suuresti. =)
Voit myös kokeilla sellaista konstia että laitat hiusponkkarin (kireän) tai jonkun kuminauhan ranteen ympärille ja kun tiedät milloin paniikki alkaa alat napsutella nauhaa ranteeseen. Tässä on siis kyse siitä että yrität huijata aivoja sillä pienellä kivulla jolloin paniikki jäisi taka-alalle. =)

Tsemppiä jatkoon!!! =)

Minä sairastuin paniikkihäiriöön 17-vuotiaana, kun ensimmäinen paniikkikohtaus alkoi yhtäkkiä yöllä - luulin kanssa kuolevani, ja pyysin vanhempiani soittamaan ambulanssin. Äitini kuitenkin heti tiesi mistä oikeasti oli kyse, sillä hänkin sairastui saman ikäisenä samaan vi*tumaiseen tautiin.
No, kärsin paniikkihäiriöstä parin vuoden ajan, joskus meni ehkä kaksi viikkoa ilman kohtausta, toisinaan niitä tuli lievinä päivittäin. Kävin psykologilla juttelemassa monta kertaa, ja tein hengitysharjoituksia ym. Ne eivät oikeastaan auttaneet ainakaan tarpeeksi. Kauhea olo jatkui ja jatkui.. enkä voinut enää elää normaalisti, vaan elin jatkuvassa pelossa. Lopulta, kun sairaus vei minulta tärkeimmän elämästäni: esiintymisen ilon, hain lääkäriltä itkien apua. Hävetti oikein, kun aloin vaan solkenaan itkemään hänen vastaanotollaan. Ja sain lääkeet, masennuslääkkeet. Olin aluksi hieman epäröivä niiden suhteen, mutta ajattelin, että ei minulla enää mitään menetettävääkään ole. Ja nyt sanon puoli vuotta lääkkeitä syöneenä sanon, että paras päätös ikinä. Sain viimeksi paniikkikohtauksen..hmm kun aloitin lääkkeiden syönnin. Eka kuukausi oli kauhea, olot pahenivat, mutta se oli sen arvoista. Olen niin onnellinen, että voin elää taas tavallista elämää, olo on samanlainen kuin ennen paniikkihäiriötä! :)
Ajattelen asian samanlailla, kuin että diabeteksessä joudut "piikittämään itseäsi", koska kehosi ei pysty itse tuottamaan insuliinia, tässä SAIRAUDESSA pääsi ei pysty tuottamaan jotain ainetta, ja joudut ottamaan lääkkeen mikä auttaa aineen välittämisessä. Kannattaa kokeilla lääkkeiden aloittamista, en nyt mistään Xanorista tai diapameista tiedä, sain itsekin Xanorit aluksi, mutta en käyttänyt niitä ollenkaan, koska ne ovat kolmiolääkkeitä, ja tiesin, että ne saattavat hetkeksi auttaa mutta ei kokonaan.
Mitä nopeammin alat hoitaa sairauttasi, sen varmemmin se paraneekin loppuelämäksesi. :) Tsemppiä