Päällimmäiseksi paremmat!

Hyvin päättyi tuo runo Tummasta, Optimisti sittenkin kun laittoi päällimmäiseksi paremmat: Sillä lailla.

Niinhän mekin muistoissa seulomme, sen minkä opimme vaikeista ajoista, jää pysyvimmin mieleen.

Elämä kehittää monenmuotoista selviämistä, riippuen kyvyistä ja luonteesta.

Minusta tuntuu, että Tumma sai syntymälahjaksi tai - riesaksi hyvin voimakkaan tunne-elämän. Ei kovin vanha ole empatia-termi, mutta siis kyvyn kokea voimakkaasti toistenkin tunnetiloja. Se oli hänelle liian raskasta eikä hän kestänyt maailman kovuutta.
Jonkin vahvan opetuksen hän koki: "Itse seulot itseäsi ikävässä ainaisessa, haikeassa, vaikeassa." Hän pystyi elämän kovuuksia koettuaan vihdoin ymmärtämään itseään ja sen koettuaan hyväksymään itsensä sellaisena kuin oli..." Tuo oli tumma maammon marja syntymässä säikähtänyt..."

"Poika Tuonelta palasi,
tuli miesnä hiljaisena,
astui tuttuhun tupahan:
kohenti takassa tulta,
talon töitä toimitteli,
hymysuin hyreksi joskus
sinipiioista saloilla,
vellamoista veen vesillä...."

Mutta surullisen arkipäiväiseksi, tavalliseksi, muuttui hänen elämänsä...ei ole hyvä olla liian tunteva...."niin eli ikänsä kaiken, ei iloiten eikä surren."
Tulee myös mieleeni runon säe "En ma iloitse, en sure huokaa, mutta metsän tummuus mulle tuokaa, tuoksut Vanamon ja varjot veen, niistä elämäni laulun teen." - Ei yltiöpäisyyttä, vaan tyytymistä vähään. Ehkä sopivan sisällön löytämistä elämälleen.
Samoin Juice runoilee "En surusta itke, en ilosta itke, jos itken, niin itken muuten vaan...."

No voi minnuuki, tällaista piti tänä aamuna. Kun olen luonteeltani alati muuttuva, voi sanoa: Joka aamu on mulle päivä uus = erilaisena, erilaisessa mielentilassa herään joka aamu, ja nyt oli tällainen aamu.

lopuksi vielä....ei tunteita voi säädellä, ei esimerkiksi empatia noin vain napista painamalla häviä. Mutta jos niin on käytävä, ihminen kieltää oman itsensä, ehkä jopa estääkseen itsensä romahtamasta henkisesti. Onko kovetuttava nykyisen maailmamenon mukaisesti, se onkin surullinen juttu.

Yhä enemmän ihminen etsii helppoa elämää, jopa kiertää vaikeat paikat, nähdäkseen vain kauneutta kaikkialla. Onko sellainen täyttä elämää.

No, jopa monimutkaisiin ajatuksiin johdatteli minut Leinon Tumma.

Tuossa Leino kuitenkin ilmaisee jotakin, joka antaa aavistaa sisäisen mielikuvitusmaailman olemassaolon: tuo

hymysuin hyreksi joskus
sinipiioista saloilla,
vellamoista veen vesillä,..

hymysuin antaa ymmärtää onnellisesta sisäisestä maailmasta, askareiden lomassa.

Se antaa lohtua lukijallekin Tumman kohtalosta,...liekö Leino kokenut itseäänkin siinä,. niin voimakkaien tunteiden ilmaisija?

PS. En usko, että empaattinen ihminen pystyy kovettamaan itseään täysin, mieluimmin padot virratkoon joskus, kuin paatua kovaksi.

eiköön ne kaikki runoilijat omia tunteitaan tuo esiin ja eiköön sitä empaattisuutta löydy joka ihmisestä, kaikki ei vaan sitä täällä niin mainosta. Eiköön runoja osata lukea ilman tuota ainaista opastusta.