Minusta tuntuu kuin olisin pudonnut tyhjyyteen.Olen melkein nelikymppinen nainen,kärsinyt koko elämäni pakko-oireista,pakkoliikkeistä,pakkoajatuksista,harhoista,äänistä pään sisällä jne.Olen ollut mielisairaalassakin niiden takia vuosi sitten keväällä.Sen jälkeen olen yrittänyt päästä edes jotenkin kiinni normaaliin elämään ja yrittänyt etsiä sopivaa kuntouttavaa työtoimintaa.Minua ei kuitenkaan huolita mihinkään,noiden diagnoosieni takia.Pääsin kuitenkin viime syksynä työvoimatoimiston kurssille.Vaikka niistä ei paljoa ole hyötyä,menin sinne.Kaipasin kovasti sosiaalista elämää.Kurssi loppui kuitenkin lyhyeen saatuani sairaskohtauksen yhtenä iltana.Kuukautta myöhemmin olin jo leikkauksessa.Toipuminen oli raskasta ja pahensi masennusta.Nyt tilanne on sitten se,että minulla on edessä todennäköisesti eläkkeen hakeminen.En ole enää työnhakuvelvollinen.Olen muutenkin yksinäinen erakko eikä tämä tilanne helpota asiaa.Jumiudun lopullisesti neljän seinän sisälle ja omaan harhaiseen mielikuvitusmaailmaani.Tässä on sitten kait minun loppuelämäni.Synkkä ja pimeä.
eläkkeelle 40-vuotiaana?
häiriintynyt_erakko
5442
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
KELAn mukaan voit silti olla parhaassa työkunnossa , tämmöistä on tapahtunut paljon. Eläkehakemukseen kannattaa siis panostaa huolella ja se olisi hyvä täyttää oikeusavustajan kanssa.
VAI IN
Entäs jos menisit vaikka erilaisille kansalaisopiston kursseille. Tulee päiviin sisältöä, ja näkee muita ihmisiä. Jos sieltä vaikka ystäviäkin tulisi. Parempi ainakin kuin jäädä yksin kotiin
Eipäs synkistytä leidi! myönnä itsellesi ensinnäkin että homman nimi on se mikä se on. Asiaa ei kannata jäädä miettimään liikaa. Itse olen työkyvyttömyyseläkkeellä saman sairauden vuoksi. SE on sinun etusi että myönnät näin aluksi että näillä eväillä jatketaan ja sillä siisti.
Toiseksi, ala liikkumaan. älä jummittaudu sinne neljän seinän sisälle. se on pahinta mitä teet itsellesi. kävelylenkki saa hyvänolon hormonit liikkeelle ja nautit olostasi kunhan vaan lähdet ovesta ulos. joka päivä. niin teen itse. jos päivänkin jätän väliin, lähteminen vaikeampaa.
yritä ajatella asioita niin, että vaikka olisi harhoja niin sano itsellesi tähän tyyliin että mitäs sitten, se on se mun sairas luonne mutta toinen on terve kuten tiedät varsin hyvin. mielesi vaan tekee tepposia. tiedän tunteen.
kuuntele musiikkia , siitä saan itse välillä aina voimaa. ja mikä tärkeintä, tee niitä asioita joista nautit ennenkuin sairastuit. mulle se pyykinpesua, imurointia. se saa olla mitä vaan kunhan teet.
ja puhu ja puhu. puhuminen tässä sairaudessa on tärkeintä. mä voin tsempata sut ylös jos haluat.
t. mies vaan
Olen nyt muutaman viikon yrittänyt sopeutua tähän tilanteeseen.Ajatuksia vilisee päässä,ahdistavat unet herättävät minut.Tiedän,että minun täytyy tehdä jotain.Mutta joudun tekemään sen yksin.Kukaan ei tule minua kotoa hakemaan eikä ole juuri tukijoukkojakaan.En voi kuunnella musiikkia,sillä kappaleet alkavat soida päässä ja vääntyilevät omituisiin sanoihin ja melodioihin :(