Ensiksikin on myönnettävä etten tiedä sairastanko oikeasti masennusta.
Mutta olen jo useamman vuoden, (en osaa laskea tarkkaa ajanmäärää koska en muista koska aloin epäillä olevani masentunut koska "olotila" oli muuttunut jo ns. arkeen.)
luulisin, vähintään 4 vuotta huomannut ainakin näitä oireita:
-alakuloisuutta/surua
-toivottomuutta, seinät kaatuu päälle-tunnetta
-itsevihaa
-kaikki vihaa minua
-sos. tilanteet pelottavia (nuorena muistan olleeni melkein ylisosiaalinen)
-Syypää kaikkeen olen minä
-huono ihminen
-ruma, läski etc.
-ärsyyntyväistä
-ahdistusta
jne.jne.
lisäksi olen viillellyt (nyt jäänyt vähemmälle jo) ja hakannut itselleni mustelmia.
yleensä nämä tunteet menee tasaista paksua kulkua eteenpäin, ja tunnen ne läsnäksi mutta ne eivät merkitse kovin paljoa. Sinäänsä. Mutta sitten välillä (ja nykyisin jo useammin) tulee jaksoja jolloin en välitä mistään. Seuraavaksi välitän ja ylireagoin kaikesta... Itkukohtaukset tai raivarit...mietin kuolemaa paljon, ahdistaa hirveästi ja vihaan itseäni entistä enemmän.
Masentaa.
Niin että kun 4 vuotta on jo kulunut ja tämä ei tästä näytä hälvenytvän niin onko syytä olettaa että se itsestään lähtisi joskus?
kun yritin terkkarille puhua tuntui että hän vähättelee vaikka tekikin masennustestin josta sain kuulemma korkeat pisteet, hän painosti minua muuntelemaan vastauksiani ja rupean aina vähättelemään kun ouhun asioistani. Vnahemmille en viitsi kertoa, tai en ole koskaan kertonut heille oikein tunteistani. Minusta on inhoittavaa koska äitini painostaa ja ei ymmärtäisi ja isäni ....en usko että vain pystyisin. Minua pelottaa heidän reaktionsa, minun vähättelevä reaktio myös. Kun puhun tuntuu kuin kaikki ongelmat olisivat tipotiessään ja se muuttaa käsityksiäni mutta jälkeenpäin minulle tulee entistä kamalampi olo. terkkarikin pisti vain murrosiän piikkiin. Mutta tiedän mistä tämä ehkä lähti. ala-asteella tapahtui kaikkea....en jaksa kirjoittaa enempää-...
niin, luulen että minulla on masennus.
Olen 15v. ja en tiedä mitä tehdä.
Mutta olen jo useamman vuoden, (en osaa laskea tarkkaa ajanmäärää koska en muista koska aloin epäillä olevani masentunut koska "olotila" oli muuttunut jo ns. arkeen.)
luulisin, vähintään 4 vuotta huomannut ainakin näitä oireita:
-alakuloisuutta/surua
-toivottomuutta, seinät kaatuu päälle-tunnetta
-itsevihaa
-kaikki vihaa minua
-sos. tilanteet pelottavia (nuorena muistan olleeni melkein ylisosiaalinen)
-Syypää kaikkeen olen minä
-huono ihminen
-ruma, läski etc.
-ärsyyntyväistä
-ahdistusta
jne.jne.
lisäksi olen viillellyt (nyt jäänyt vähemmälle jo) ja hakannut itselleni mustelmia.
yleensä nämä tunteet menee tasaista paksua kulkua eteenpäin, ja tunnen ne läsnäksi mutta ne eivät merkitse kovin paljoa. Sinäänsä. Mutta sitten välillä (ja nykyisin jo useammin) tulee jaksoja jolloin en välitä mistään. Seuraavaksi välitän ja ylireagoin kaikesta... Itkukohtaukset tai raivarit...mietin kuolemaa paljon, ahdistaa hirveästi ja vihaan itseäni entistä enemmän.
Masentaa.
Niin että kun 4 vuotta on jo kulunut ja tämä ei tästä näytä hälvenytvän niin onko syytä olettaa että se itsestään lähtisi joskus?
kun yritin terkkarille puhua tuntui että hän vähättelee vaikka tekikin masennustestin josta sain kuulemma korkeat pisteet, hän painosti minua muuntelemaan vastauksiani ja rupean aina vähättelemään kun ouhun asioistani. Vnahemmille en viitsi kertoa, tai en ole koskaan kertonut heille oikein tunteistani. Minusta on inhoittavaa koska äitini painostaa ja ei ymmärtäisi ja isäni ....en usko että vain pystyisin. Minua pelottaa heidän reaktionsa, minun vähättelevä reaktio myös. Kun puhun tuntuu kuin kaikki ongelmat olisivat tipotiessään ja se muuttaa käsityksiäni mutta jälkeenpäin minulle tulee entistä kamalampi olo. terkkarikin pisti vain murrosiän piikkiin. Mutta tiedän mistä tämä ehkä lähti. ala-asteella tapahtui kaikkea....en jaksa kirjoittaa enempää-...
niin, luulen että minulla on masennus.
Olen 15v. ja en tiedä mitä tehdä.
Vastaukset 9
Vanhimmat
pyydä apua ammatilaisilta!
Hei!
Osin nuo tunteet kuuluvat murrosikäänkin, mutta jos asia askarruttaa mieltäsi niin hae ihmeessä ammattiapua. Koulun terveydenhoitaja ei ole paras ammattilainen tässä, vaan suosittelen että etsit yhdessä vanhempiesi kanssa psykologin tai psykiatrin, jonka luona voit käydä juttelemassa. Toivottavasti pystyt puhumaan vanhemmillesi asiasta, ja toivottavasti he osaavat suhtautua järkevällä tavalla.
Itse sairastin murrosiässä masennusta enkä hakenut siihen ajoissa hoitoa ja aikuisuuden kynnyksellä tilanne oli jo niin paha, etten jaksanut opiskella. Olin lukio-opinnoista käytännöllisesti katsoen vuoden poissa, koska sosiaaliset tilanteet ahdistivat kovasti ja keskittyminen oli hyvin vaikeaa. Masennusta ja ahdistuneisuutta oli siinä vaiheessa ollut jo vuosia, mutta en tajunnut puhua kellekään ja häpesin vaikeaa perhetilannettani. Nyt aikuisena toivoisin, että silloinen minä olisi uskaltanut hakea apua aiemmin.
Mulla mitään miestä ole ^^
Toivon niin kovasti, että pystyisit hakeutumaan jollekin muulle ammattilaiselle sen terveydenhoitajan sijaan. Ymmärrän hyvin, että aina vanhemmille ei vaan voi kertoa, he eivät ymmärrä/auta siinä avun hakemisessa ja häpeä saattaa sellaisten kokemusten jälkeen olla entistäkin suurempi. (Itselleni on käynyt näin. Vanhempien tarjoama "tuki" näissä asioissa rajoittui siihen, että sain olla pois koulusta silloin kun halusin vanhempien luvalla. Muuten masennuksesta ja syömishäiriöistä, edes itsariyrityksestä ei puhuttu mitään jälkikäteen. Käskettiin vain unohtaa ja jatkaa elämää.)
En sano, että oma tilanteesi olisi näin kehno, saattaa toki olla, että vanhemmat hyvin ymmärtäisivät, kun uskaltaisit ilmaista tunteesi niin voimakkaana kuin ne ovat etkä vähättelisi. Mutta, jos siihen ei riitä uskallus ja voimat, voit aina varata ajan ihan yleislääkärille terveyskeskukseen. Aikaa varatessa ei tarvitse sen kummempia alkaa selittelemään, keksi vaikka flunssa tms. syyksi, jos tuntuu vaikealta selittää tunteistaan ajanvarauksessa. Lääkärille sitten kerrot toki oikean syyn, miksi olet siellä. (Luulenpa että moni aikuinenkin tekee tuota.)
Ehkä hän osaisi määrätä eteenpäin esimerkiksi psykologille. Tsemppiä ja voimia sinulle! Itsesi takia kannattaa hakea apua ajoissa, koska tilanteesi on jatkunut nytkin jo pitkään, sitä kannattaa myös korostaa apua hakiessa, eikä missään nimessä vähätellä. Olet kaiken saamasi avun arvoinen! Varsinkin viiltelystä pitää kertoa sitten kun menet. Vaikka olisi jäänyt nyt viime aikoina, tuollaisesta käytöksestä pitäisi ammattilaiselle nyt aina tulla se kuva, että asialle on tehtävä jotakin.
että kyllähän murrosikä tuottaa monenlaista epävarmuutta ja kuohuntaa. Mutta nimenomaan siihen terveeseen kuohuntaan liittyy myös paljon niitä hyviä ja tasaisia tuntemuksia, on esimerkiksi ystäviä ja harrastuksia, jotka tuottavat vilpitöntä iloa. Normaaliin murrosikään ei kuulu ainakaan jatkuva tunne siitä, että vihaa itseään tai muut vihaavat itseä.
Tekstistäsi päätellen puhuminen jonkun ammattilaisen kanssa voisi auttaa sinua. Mielestäni sinun pitäisi hakea apua niin kauan, että varmasti saat sitä. Lääkäri voi kirjoittaa lähetteen psykologin luokse, joten suosittelisin tätä tietä.
Voit myös soittaa nuorten kriisipisteeseen (helpompi tapa aloittaa avun hakeminen.) Tai käydä ihan paikan päällä:
http://www.nuortenkriisityo.fi/?sid=6
Olen täysin samaa mieltä nimim. 17 13 kanssa. Töllössä mainokset ja ohjelmat saavat ajattelemaan niin että katsojassa olisi jotain vikaa ja että pitäisi pyrkiä täydellisyyteen. Sama homma musiikkiteollisuuden kanssa, kaikkien biisien
sanoma on sama: et osaa rakastaa, olet masentunut, elämä on peestä ja iloita voi vain baarissa. Vaikka todellisuudessa osaat varmasti rakastaa ja vain katsot
elämää negatiivisesta kuvakulmasta.. Jos kuuntelee synkkää musiikkia päivästä toiseen ja antaa sen vaikuttaa ajatusmaailmaan niin varmaan saa syödä lääkkeitä lopun ikänsä :)
Itse olin pitkän aikaa masentunut vaan olen saanut sittemmin uutta näkökulmaa asioihin. Liikunta ja kirkasvalo auttaa myös..
Pysyykö masennus läpi elämän. Itse vastaisisin että kyllä, riippumatta siitä että hankitko hoitoa vai ei. Mutta ehkä ilman hoitoa sen pysyminen on jotenkin ”takuuvarmempaa” kuin hoidon kanssa.
Okei nyt maalailen hieman liian mustia pilviä, tottakai masennukseen, liittyy aina elämäntilanne. Elämäntilanteet ja masennuksen syyt varmasti muuttuvat tavalla tai toisella elämän aikana.
Masennukseen mielestäni liittyy ikävällä tavalla myös se että se leimataan liian monesti laiskuudeksi. Ehkä tämä olisikin se asia, miksi kannattaisi ruveta suuntaamaan ammattilaisen puheille. Sillä siinä vaiheessa kun itse podet syyllisyyttä että oletkin laiska, alkaa jo se karu kiikku kalvamaan mieltä. ( se missä on vain se yksi naru) Tämä on varmaan myös se syy, miksi masennuksesta on niin vaikea puhua läheisten kanssa, kun sitä kuvaa vaan ei näe niin läheltä.
Nuorille taitaa olla noita auttavia puhelimia tai vastaavia, ja ihan oman asuinpaikkakunnan nettisivuilta pitäisi löytyä tietoja mielenterveyspalveluista. Esim. jotain akuuttityöryhmää, tai mielenterveysklinikkaa. Näihin paikkoihin voi mielestäni lähettää myös anonyymisti sähköpostia, jossa ei tietenkään voi jutella yksityiskohdista, mutta voi kysellä vaikka yleisellä tasolla, millaisia palveluita heillä on tarjolla, tai kysellä millasita hoitoa tai miten hoito tapahtuu. Jo sen epätietoisuuden voittaminen saattaa auttaa hoitoon hakeutumisessa.
vastaus. Kiitos!