Sä olet aina niin vihainen.
Älä pelkää, en mä enää haaveile sua mun poikaystäväksi. Ei sun tarvitse mua täälläkin kaikin keinoin torjua :) Joskus halusin, mutta se oli silloin joskus kun me molemmat vielä tykättiin toisistamme sillä kummallisella tavalla.
Miksi mä herätän sussa niin suuren vihan? Eikö aikaa ole kulunut jo niin paljon, että voidaan suhtautua toisiimme normaalisti. Kaikki meidän välillä on jo kuihtunut niin paljon.
Enkä mä tajua niitä sun pelkoja. Mä en ajattele, että sä kaipaisit mua. Mä ajattelen, että me ollaan niin kaukana toisistamme, että olet huomannut, että se oli vaan outoa. Ei mitään kovin oikeaa. Ajattelen joskus itse samoin. Mä en myöskään ymmärrä sitä, miksi sä ajattelet mun tunteita ja ahdistut niistä. Mä en oikeastaan enää ajattele niitä kauheasti. Ajattelen joskus hetkittäin ihan vähän lämmöllä kai. Mutta pääosin on paljon muuta ajateltavaa. Opiskelut etenee vauhdilla ja mulla olisi jo maailman ihanin työpaikkakin omalta alalta, mutta teen sen verran kuin opiskeluilta jaksan. Elän vain omaa elämääni, en ajattele meitä enää siten kuin ennen. Oikeastaan olen jopa ihastunut yhteen toiseen. Jos näitä juttuja saa kertoa. Ollaan erottu poikaystäväni kanssa, ihan sovussa, mutta siitä ei tullut mitään ja olen tapaillut yhtä kilttiä ja mukavaa poikaa. Se ei vielä ole sen kummempaa, mutta olen ihastunut siihen ja sekin muhun. Elämä on nyt mukavaa pitkästä aikaa. Mutta kyllä mä sua joskus ajattelen, vähän kaipauksella ja lämmöllä. En mitenkään sillä tavalla, että me oltaisi jotain, mutta mietin mitä sulle kuuluu. Toivottavasti kaikki on mallillaan.
En tajua miksi pelkäät mua. En mä koskaan sanoisi mitään tästä, mihinkään. Mua vähän loukkaa se, että kuvittelet niin. Ole huoleti, salaisuutesi on turvassa. En aio kertoa siitä enää edes sille pojalle, jota tapailen, kun sellaiset asiat joskus tulee puheeksi. Tää meidän tarina on tarinanakin saavuttanut elinkaarensa pään. Sun ei tarvi olla huolissasi siitä enää. Sun elämää ei uhkaa mikään.
Sinulle, joka joskus pidit sydäntäni
11
654
Vastaukset
- outo.
Aika ristiriitaisen kuvan annat tunteistasi. Ihmettelen vaan omaa kyvyttömyyttäni miten ihmiset pystyy pomppimaan suhteista ja ihmisistä toiseen. Mulla meni ainakin 4vuotta et pääsin pahimmasta pois ja aina hänet kohdattuaan mentiin takapakkia. Sen jälkeen tajusin jättäväni nämä asiat niille jotka ne osaa ikävä kyllä ihan luonnostaan.
Suhtautumisesta en tiedä, jos ainoa yhteys on tämä, niin se on silloin aivan sama.
Tämä on vain huutelua tyhjille seinille vailla mitään merkitystä.
ps. Ihastua voi helposti rakastua taas ei.- jatkan sen verran,
Että jos minulle olis sanoisin vaan, että älä masentunutta ja elämäilon menettänyttä sen liiemmin kaipaile! Elämä sen verran vaikeeta, että paikalla poljen vailla oikeasti mitään tulevaisuuden suunnitelmia.
- M......
En ole enää vihainen.
Sain mitä halusin/tarvin ja opin nauttimaan.
Nyt vaan odotan....- Niin mitä
odotat??
- M.....
Niin mitä kirjoitti:
odotat??
Odotan sitä ihmettä tapahtuvaksi, että löydän sen noin 30v naisen, joka saa perhoset pyörimään vatsanpohjassa.
- trust nobody
Jos jotain tähän taas voisin sanoa on se, että vaikka tämä olisi minulle en luota, että tämä on totta. Kerro tuo halu suhtautumisesta jossain muualla niin uskon. :(
- ap
Vastaan tähän yhteisesti.
Ehkä tuo oli vain yksi puoli niistä tunteista. Niissä on monia puolia. Mutta myös tuollainen, koska olen sen luonteinen, että mussa on sisällä joku juttu, mikä pakottaa eteenpäin. Se voi olla huonokin asia.
Miten kukaan voi ajatella noin, tuntui tosi pahalta! Enemmän se menee niin, että elämäniloisen ihmisen kaipaamisen voi jättää hyvillä mielin sisältään taka-alalle. Ja koko ihmisen hiljakseen elämästä, kun tietää ettei omat elämät sovi enää kai yhteen ja paremmin sillä menee ilman. Mutta kukaan ei todellakaan jätä masentunutta tai elämänilon menettänyttä ihmistä oman onnensa nojaan. Jos on koskaan välittänyt, niin välittää etenkin silloin ja haluaisi olla läsnä. Ja jos yhtään on tunteita jäljellä, niin kai silloin toivoisi, että voisi tapahtua vielä jotain, jos toisestakin tuntuisi siltä.
Turha masennuksissaan ajatella, että masentuneena ja elämänilottomana pääsisi ihmisistä eroon. Koska se menee juuri toisin päin.
En pompi mitään. Suhteesta toiseen pomppiessakin ne käsittelyt vaatii kuitenkin sen oman aikansa. Toisaalta eroa on voinut tehdä pitkäänkin ennen sitä varsinaista hetkeä. Tilanteet on erilaisia.
Niinhän se on, että ihastua voi helposti. Ne tunteet näkyy kyllä puntarissa selkeästi erilaisina. Mieluummin ottaisin kaiken korjattuna sellaisen ihmisen kanssa, jota olen rakastanut ja ehkä vähän vieläkin rakastan kuin yhtään mitään sen uuden ihastuksen kanssa. Mutta aina siihenkin voi ajan kanssa rakastua ja ehkä sitten se tunne painaa puntarissa enemmän.
Olen mäkin ihminen = kaipaan vaan hellyyttä ja ymmärrystä. Yhteistä aikaa ja yhteisiä hetkiä. Vaikkei ne itsessään mitään painakaan, vaan ainoastaan oikean tuntuisen ihmisen kanssa. Ei mitään suhteesta toiseen hyppimistä. Siksi ne asiat meneekin hitaasti enkä ole hypännyt yhtään mihinkään. En läheisyyteen, en mihinkään. Kunhan myönnetty molemminpuolin, että toinen on kiva ja että tykätään. Ei siitä sen kummempaa ehkä tulekaan. Voi olla, että lopetan koko tapailun ettei mitään tule liian aikaisin ennen kuin on ehtinyt selvitä vanhoista mustelmista. On siinä jokin tunne, että se on väärää ja siksi hidastelen. Mutta on myös sitä ihastusta. En ole kovin nopea muutenkaan niissä asioissa, voihan se mulle ihan normaaliakin olla. Mutta jokin outo hiipivä epäilys. En tiedä vielä pitäisikö sellaista kuunnella vai ei.
Mulla on aina ollut aika vaikeaa sen jutun kanssa. Se on jäänyt siksi tänne. En täysin usko, että saan sitä enää tuosta vain pois täältä. Se on vaikeaa. Ehkä haluaisin sitä enemmän kuin mitään muuta, mutta ajattelen että se tuntuu liian vaikealta. En enää tiedä miten koko asiaan pitäisi suhtautua. Haluaisin, mutta en osaa enkä usko, että toinen haluaa aina. Ehkä ajoittain. Kaikki usko ja luottamus on mennyt (molemminpuolisesti varmaan) heikkoon tilaan. Liikaa hiljaisuutta välissä. Asiat on menneet niin sekaisin ja erilaisiksi, että ei enää uskalla luottaa ajatuksiin toisen ajatuksista. Ja kun on pelkkää hiljaisuutta välissä niin ei koskaan kuule sen ajatuksia. Eikä koskaan osaa sanoa, että olisiko se mahdollisuus kuitenkin olemassa ja pitäisi yrittää vielä.- jotain pohdittavaa
Minäkin mielessäni kamppailen tuon luottamusasian kanssa, voisinko koskaan enää luottaa toiseen. Kuitenkin vieläkin on tunteita niin ei asiat niin yksinkertaisia silloin ole.
Minulla ja hänelläkin hiljaisuutta jo jonkin verran välissä, joten en yhtään tiedä vierailenko hänen ajatuksissaan yhä. Ja jos vierailen, niin millä mielellä ajattelee. Tilanteet ei tosiaan aina ole helppoja. - ap.
jotain pohdittavaa kirjoitti:
Minäkin mielessäni kamppailen tuon luottamusasian kanssa, voisinko koskaan enää luottaa toiseen. Kuitenkin vieläkin on tunteita niin ei asiat niin yksinkertaisia silloin ole.
Minulla ja hänelläkin hiljaisuutta jo jonkin verran välissä, joten en yhtään tiedä vierailenko hänen ajatuksissaan yhä. Ja jos vierailen, niin millä mielellä ajattelee. Tilanteet ei tosiaan aina ole helppoja.Mulla on samanlaisia ajatuksia, että tunteitten vuoksi minkään ei voi vielä sanoa olevan kokonaan hukassa. Se luottamusjuttukin on sellainen, että se luottamuspula vaivaa tällaisena hetkenä, kun on etäistä. Ja se on kyllä inhottava tunne, kun ei uskalla luottaa toiseen. Monimutkistaa asioita. Mutta toisaalta tiedän, että pieni hetki hänen läheisyyttään, niin alan jo sulaa sisältä. Ja muutaman pienen huomioimisen ja kiltteyden osoituksen jälkeen olisin varmaan antanut päässäni uudet mahdollisuudet sille luottamukselle. Unohtanut kaiken vanhan. Kumma kyllä jonkun kohdalla se tuntuu mahdolliselta, ei kaikkien. Eri asia on tietty tulisiko yksin ollessaan jotain kohtauksia, mutta ei varmaan ikuisesti.
Ehkä ärsyttävimmältä tuntuu juuri siksi, että tietää että pystyisi jossain läheisemmässä tilanteessa antamaan luottamuksellekin uuden mahdollisuuden. Eikä pelkkänä sananhelinänä, vaan että oikeasti pystyisi avaamaan sydämensä. Mutta sinne tilanteeseen ei tunnu pääsevän sen luottamuspulan vuoksi, kun se vaikeuttaa ihan normaalia keskusteluakin jo niin paljon.
Ja sitten kun on tunteita ja on luottamuspulaa, niin sitä jotenkin lukkiutuu. Ei haluaisi antaa itsestään eikä laittaa itseään likoon. Koska ei tiedä kannattaako luotaa vai onko vaan tulossa tosi suuri isku niihin herkkiin tunteisiin.
Mulla jotenkin vetää sekin mielen maahan, kun en keksi ratkaisua. Olisi helpompaa edes ajatella, että toinen tekee väärin :D Mutta kun ei tee. Vaan pahimmassa tapauksessa sillä on yhtä epävarma olo. Ja tiedän, että olen itsekin pitänyt hiljaisuutta yllä enkä edes ajattele, että sillä voisi olla kovin varma olo näistä asioista. Enkä haluaisi asioiden olevan näin. Oikeasti haluaisin vaan kertoa sille kuinka paljon kaipaan ja haluan. Mutta kun en uskalla. Tuntuu aika jähmettyneeltä ja vangitulta. Teen sellaista, että päätän yhtäkkiä repäistä itseni irti ja kertoa sille ja otan vauhtia, mutta joka kerta se epävarmuuden kahle riuhtaisee takaisin ja tekee pienen mustelman. Sitten sitä miettii, että olisiko vaan täysin hiljaa paikallaan ja kuvittelisi, että ei ole kahlittu omaan epävarmuuteen. Ja sitten se hiljaisuus taas lisääntyy. - jotain pohdittavaa
ap. kirjoitti:
Mulla on samanlaisia ajatuksia, että tunteitten vuoksi minkään ei voi vielä sanoa olevan kokonaan hukassa. Se luottamusjuttukin on sellainen, että se luottamuspula vaivaa tällaisena hetkenä, kun on etäistä. Ja se on kyllä inhottava tunne, kun ei uskalla luottaa toiseen. Monimutkistaa asioita. Mutta toisaalta tiedän, että pieni hetki hänen läheisyyttään, niin alan jo sulaa sisältä. Ja muutaman pienen huomioimisen ja kiltteyden osoituksen jälkeen olisin varmaan antanut päässäni uudet mahdollisuudet sille luottamukselle. Unohtanut kaiken vanhan. Kumma kyllä jonkun kohdalla se tuntuu mahdolliselta, ei kaikkien. Eri asia on tietty tulisiko yksin ollessaan jotain kohtauksia, mutta ei varmaan ikuisesti.
Ehkä ärsyttävimmältä tuntuu juuri siksi, että tietää että pystyisi jossain läheisemmässä tilanteessa antamaan luottamuksellekin uuden mahdollisuuden. Eikä pelkkänä sananhelinänä, vaan että oikeasti pystyisi avaamaan sydämensä. Mutta sinne tilanteeseen ei tunnu pääsevän sen luottamuspulan vuoksi, kun se vaikeuttaa ihan normaalia keskusteluakin jo niin paljon.
Ja sitten kun on tunteita ja on luottamuspulaa, niin sitä jotenkin lukkiutuu. Ei haluaisi antaa itsestään eikä laittaa itseään likoon. Koska ei tiedä kannattaako luotaa vai onko vaan tulossa tosi suuri isku niihin herkkiin tunteisiin.
Mulla jotenkin vetää sekin mielen maahan, kun en keksi ratkaisua. Olisi helpompaa edes ajatella, että toinen tekee väärin :D Mutta kun ei tee. Vaan pahimmassa tapauksessa sillä on yhtä epävarma olo. Ja tiedän, että olen itsekin pitänyt hiljaisuutta yllä enkä edes ajattele, että sillä voisi olla kovin varma olo näistä asioista. Enkä haluaisi asioiden olevan näin. Oikeasti haluaisin vaan kertoa sille kuinka paljon kaipaan ja haluan. Mutta kun en uskalla. Tuntuu aika jähmettyneeltä ja vangitulta. Teen sellaista, että päätän yhtäkkiä repäistä itseni irti ja kertoa sille ja otan vauhtia, mutta joka kerta se epävarmuuden kahle riuhtaisee takaisin ja tekee pienen mustelman. Sitten sitä miettii, että olisiko vaan täysin hiljaa paikallaan ja kuvittelisi, että ei ole kahlittu omaan epävarmuuteen. Ja sitten se hiljaisuus taas lisääntyy.Kuulostaa monilta osin niin tutuilta nuo ajatukset. Olen aivan samalla tavalla ajatellut monia asioita mielessäni. Tiedän, että tuntuipa minusta nyt miltä tahansa, niin asia olisi aivan eri jos olisimme hänen kanssaan tekemisissä. Tarkoittaen sitä, että hänen seurassaan aina haluan vain olla hänen kanssaan ja hänelle kaikkea hyvää.
Kovasti pohdin mielessäni, mitähän hänelle kuuluu. Mutta en kuitenkaan ota yhteyttä ja niinpä samoin täälläkin, hiljaisuus vain lisääntyy. - ap.
jotain pohdittavaa kirjoitti:
Kuulostaa monilta osin niin tutuilta nuo ajatukset. Olen aivan samalla tavalla ajatellut monia asioita mielessäni. Tiedän, että tuntuipa minusta nyt miltä tahansa, niin asia olisi aivan eri jos olisimme hänen kanssaan tekemisissä. Tarkoittaen sitä, että hänen seurassaan aina haluan vain olla hänen kanssaan ja hänelle kaikkea hyvää.
Kovasti pohdin mielessäni, mitähän hänelle kuuluu. Mutta en kuitenkaan ota yhteyttä ja niinpä samoin täälläkin, hiljaisuus vain lisääntyy.Mua kyllä ahdistaa tosi paljon tämä tilanne juuri siksi, että tuntuu ettei itse osaa tehdä mitään.
Tunnen itseni aika hyvin ja tiedän, että yleensä mulla käy niin, että se ahdistus lisääntyy niin paljon, että se vaan pakottaa ottamaan yhteyttä. Koska sillä tavalla saa edes sen ahdistavan tunteen pois, että ei tee mitään.
Mutta tällä kertaa se on jotenkin erilaista. On niin paljon hiljaisuutta, aikaa ja kaikkea tapahtunutta välissä, että ei jotenkin tunne pystyvänsä. Ja samalla se kaikki hiljaisuus vaan lisääntyy ja vaikka ahdistuskin lisääntyy, niin se ei näköjään pääse voitolle. Oma mielikuvituskin vaan sanoo, että juuri ne syyt, miksi ei ottaisi yhteyttä on olemassa ja toinen elää omaa elämäänsä eikä edes halua mitään yhteyttä tai yhteydenottoa. Ja se aika ja hiljaisuus lisää juuri noita mielikuvia. Ja kun sellaisia asioitakin on tapahtunut, että ne mielikuvat on ennestään jo vahvoja, niin se ahdistus siitä, että jättäisi tilaisuuden käyttämättä ei oikein tunnu voittavan noita ja ei sitten pääse pakottamaan itseä yhteydenottoon.
Se on niin kumma asia se ajatus toisen seurasta. Koska mulla ei ainakaan kaikkien ihmisten kanssa ole sitä tunnetta, että ne saisi kaikkea mahdollista anteeksi niin helposti ihan sisältä lähtien. Tietty sitä on hyvin epäilevä juuri siksi ja sen ihmisen olisi pakko vaikuttaa luotettavilta, että haluaisi sitä toisen seuraa. Ihan silleen itsesuojeluvaiston takia. Koska tietää, että sulaa itse sisältä niin paljon, että ei enää edes jaksa miettiä mitään luottamuspulaa, vaan elää hetkeä ja keskittyy siihen, että yrittää avata itseään ja luottaa. On se sillä tavalla vähän pelottavaakin, jos jollain on sellainen voima itseen. Ettei sitä käytetä väärin. Oon muutenkin ehkä aika varovainen. En anna itseni mennä minkään ihastuksenkaan suhteen oikeastaan ikinä mihinkään. Lopetan ne hyvin nopeasti, ennen kuin ne menee mihinkään. Kai mua jotenkin kummasti ahdistaa. Tein taas niin, kun toinen olisi halunnut kai vähän edetä, niin päätin lopettaa koko jutun. Mulla on ehkä vähän vaikeuksia päästää ihmisiä lähelle, niin sitten toisaalta ehkä se on ihan hyväkin, että sitä sisintä heti sulaisi sen yhden läsnäollessa. Ei se heti sieltä ehkä ulos kenenkään muun nähtäväksi tule se sulaminen, mutta se minimoi sen halun mennä karkuun. Sitä ei oikeastaan sen kanssa ole sitä karkuunmenemishalua, paitsi jos tulee paha olo. Sitten on tunne, että pitää juosta ja kovaa.
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Sofia miksi soitit torstaina Stefanil ja pyysit käymään kun muka olet ahdistunut.?
Oliko asia suunniteltu, kun pyysi käymään ja varmasti tiesi et miten Stefan asiaan suhtautuu.Oliko myös Seiskan toimittaja pyydetty tarkoituksella pai1241984Stepuli itkee facessa
Haluaisin pyytää julkisesti karseaa käytöstäni anteeksi lähimmiltä, naapureilta ja etenkin Sofialta! Ei ole missään olosuhteissa hyväksyttävää käyttä1331910Martina oli sarjassaan tänään 32.
Mutta eikö pyöräily ja uinti ole vahvempia hänellä kuin juoksu? Aikaa on vielä harjoitella ennen Frankfurtin kisoja.2101804Sofia oli ainoastaan rahan takia suhteessa Stefanin ja Nikon kanssa.
Järkyttävää miten Sofia on käyttänyt hyväksi näitä molempia miehiä ja rahat loppu niin vain haukkumiset tullut kiitokseksi heille.2561470Voi kun menisi nyt Stefan katsoo tyttären uutta ponia, viettäisi aikaa hänen kanssa.
Aika parantaa kaiken ja meillä kaikilla on elämässä vastoinkäymisiä ja yli kyllä pääsee ainakin ajan kanssa.1341394Suomi teki typeryyttään Venäjästä nyt konkreettisesti vihollisen, jota se ei aiemmin ollut.
Venäjä ei ole uhannut Suomen turvallisuutta, eikä Venäjän ja Ukrainan välinen konflikti ole signaloinut minkäänlaista uhkaa Suomelle. Se "uhka" luotii5231091Minä menetän sinut kokonaan
Siksi olen paniikissa, sekaisin ja surullinen. Taitaa olla jonkinasteinen stressitila päällä. Toivottavasti sinulla on kaikki hyvin.50978Onpas Martina valinnut sopivan laulun
Storyssa kun Isben poni tulee, " älä vie lapsuuttani pois." Äiti se lähtee mieluummin panopuuksi hotelliin, kuin viettäisi senkin ajan lastensa kanssa115920Uskomatonta miten "kassatyttö Sannasta" tuli hetkessä kuoleman kauppias.
Demarit on kautta historian olleet "takinkääntäjien"mestariluokkaa kokoomuksen hihassa kiinni. Sannan arviointikyky petti täysin Naton suhteen, Brysse347889