Suuri valkoinen hai

onpä ylvästä kansaa nää rotat

Antautuneita vankeja kuoli oikeistolahtarien takia n. 14 000. Tuhansia teloitettiin oikeudettomasti. Naisia ja lapsia sadoittain. Osa kuoli nälkään. Osa sairauksiin. Kokoomuksen Svinhufvud teki asetuksen jonka perusteella valkolahtareita ei voitu asettaa syytteeseen holokaustisista teoistaan. Näin meneteltiin Suomen historiassa. Tämä on ollut pimennossa lähes 100 vuotta. Valkolahtarit voittivat Suomen Sisällissodan ja tekivät siitä mieleisensä historiikin.
Onneksi viime vuosina on valkolahtarien teot tuotu julkisuuteen. Lue esim: Suomen Sisällissodan Pikkujättiläinen. Heikki Ylikangas: Tie Tampereelle. Pekka Railo: Valkoisten Vankina. jne. Löytyy pitkälti toista sataa teosta, jotka kertovat 1918 tapahtumista. Lukekaa Suomen historian asiantuntijoiden teoksia ja tutkimuksia. Älkää menkö helppoon ja kuunnelko asioista tietämättömiä oikeistolaisia. Heille on kerrottu vain "valkolahtarien totuus" ja sitä he pitävät ainoana oikeana. Molemmin puolin tehtiin hirvittäviä veritekoja. Kumpi aloitti sodan on tänä päivänäkin asiantuntijoille arvoitus. Yleinen käsitys on, että punaiset sen aloittivat. Se on juuri sitä "voittajien totuutta." Hävinneet punaiset saivat hirvittävt rangaistukset, mutta voittajat, valkoiset päästettiin kuin koira veräjästä. Se on Suomen historian suurin häpeätahra.
Tärkeintä on kuitenkin että totuus tulee esille ja tiedoitetaan kaikille suomalaisille. Sen jälkeen on helpompi elää. Valheessa eläminen ei ole kenenkään etu. Kiitos Suomen historian tutkijoille!
Miltä tuntuisi jos Norjan presidentti säätäisi lain, jonka nojalla lähes 100 ihmistä teloittanutta terroristia ei voisi asettaa syytteeseen. Se tuntuisi varmasti mielettömältä. Suomessa päästettiin muutama tuhat teurastajaa oikeudenkäynniltä. Jatkoivat vapaina elämäänsä, kuin ennenkin. Suomella on häpeällinen historia tällä kohtaa.

Etusivu
Jutut
Kotimaa


22.12.2010 klo 17:00
Mistä historiansa tapahtumista Suomi vaikenee?

Internoitujen kohtalo on yksi lähihistoriamme tabuista. Mutta niitä on muitakin.

Oitin internointileirin lapsia kesällä 1945 2. parakin portailla. Vasemmalla seisomassa Runa Brettschneider ja Maija-Leena Szepaniak, heidän edessään maassa istuu Kaija Magnus. Alhaalla oikealla Gunvor sylissään leirin lemmikki Erkki ja heidän oikealla puolellaan Anna-Liisa von Frieling ja Magnhild Brettschneider. Kuva Gunvor Brettschneiderin albumista.



Gunvor Brettschneiderin, 77, tapaus on harvinainen. Hänellä on elossa enää viitisenkymmentä kohtalotoveria (ks. Lapsuuden loppu, SK 51-52/2010).

Gunvor oli tavallinen suomenruotsalainen tyttö, kun hänen elämänsä muuttui äkkiä lokakuussa 1944. Hänet vietiin leiriin piikkilankojen taakse. Samoin kävi hänen äidilleen ja kahdelle sisarelleen. Perheen koko omaisuus takavarikoitiin.

Puolitoista vuotta kestäneen vapaudenriiston syy oli se, että perheen isä Willi Brettschneider sattui olemaan kansalaisuudeltaan saksalainen. Neuvostoliitto pakotti välirauhansopimuksessa suomalaiset internoimaan Saksan kansalaiset. Suomi lähetti leiriin ”varmuuden vuoksi” myös saksalaisten suomalaiset puolisot ja lapset.

Sota-aikana on tavallista, että vihollismaan kansalaiset internoidaan. Siinä mielessä saksalaissiviilien kohtelua Lapin sodan alkaessa voidaan ymmärtää, vaikka heistäkin useat olivat täysin Suomeen juurtuneita ja joillakin oli jopa Suomen passi.

Sen sijaan heidän suomalaisten perheenjäsentensä internointi tuntuu räikeän epäoikeudenmukaiselta - vaikka kuinka yrittäisi välttää jälkiviisautta.

Tästä vääryydestä on alettu keskustella vasta viime aikoina. Se on ollut tabu monesta syystä. Itse internoidut perheet häpesivät kokemustaan, koska sodan jälkeen oli muutenkin vaikeaa tunnustaa puoliksi saksalainen taustansa.

Myös virallisen Suomen vaikeneminen oli ymmärrettävää. Syy oli varmaan paljolti sama: häpeä. Suomalaiset olivat noloja siitä, että he takavarikoivat saksalaisina internoitujen kansalaistensa omaisuuden ja lähettivät sen Neuvostoliittoon. Kohtelu oli jopa rankempi kuin Saksassa asuneiden saksalaisten, joiden ei tarvinnut maksaa sotakorvauksia.

Internoitujen tabusta on ollut vaikea puhua myös siksi, että siihen liittyi muitakin hävettäviä asioita kuin piikkilangan taakse eristettyjen perheiden asema.

Suomalaisten peli syksyllä 1944 oli nimittäin kaksinaamaista. Internoinnin alkaessa virallinen Suomi suojeli entisen asevelimaansa kansalaisia ja päästi moni heistä luikahtamaan rajan yli. Samoin monille saksalaisille myönnettiin viime tipassa Suomen kansalaisuus, vaikka Neuvostoliiton asettamat rauhanehdot olivat jo tiedossa.

Hyvin pian suomalaiset poliitikot kuitenkin oivalsivat, että Neuvostoliiton kanssa ei ollut leikkimistä. Valvontakomissio puristi suomalaisia tiukasti, ja enempien ongelmien välttämiseksi oli tarpeen kehitellä myönnytyksiä. Jälkeenpäin, kuten sanottu, niissäkin mentiin liiallisuuksiin. Siitä juuri lasten ja äitien internointi on hyvä esimerkki.

Näistä poliittisista valinnoista on pyritty mieluummin vaikenemaan, koska ne eivät ole erityisen kunniakkaita.

Niiden takana on kuitenkin vielä suurempi tabu: Suomen suhde Saksaan.

Kävikö Suomi natsi-Saksan rinnalla erillissotaa Neuvostoliittoa vastaan? Vai oliko Suomi Kolmannen valtakunnan liittolainen?

Useimmat tutkijat jo myöntävät, että kysymys oli liittolaisuudesta. Miksi liittosuhde on ollut niin vaikea myöntää? Eikö ole selvää, että Stalinin uhan alla Suomen oli pakko hakeutua yhteistoimintaan Saksan kanssa? Mistä muualta olisimme saaneet leipää ja aseita?

Monelle tämän asiantilan myöntäminen on edelleen tabu tietysti siksi, että natsi-Saksa oli kauhistuttava hirmuvalta, joka tuhosi miljoonia juutalaisia.

Tämäkin tabu pitää silti murskata, sillä totuus tekee vapaaksi.

Mita uutta tuossa nyt sitten on. Koko historia on suomen kohdalta takin kaatelya.

Tarkoituksenani on kertoa koulussa seuraavalla historian tunnilla yläasteikäisille lapsille että heidän ikäisiään lapsia murhattiin kansalaissodan jälkeen valkoisen osapuolen perustamilla leireillä joko nälkään, hoitamattomiin sairauksiin tai jopa teloittamalla. Mikä on teidän mielipiteenne että kestääkö lasten psyyke moista totuutta siitä mitä heidän rakkaassa isänmaassaan on joskus puuhailtu, olenko sittenkin tekemässä elämäni väärintä valintaa. Tunnen jo nyt piston sydämmessäni ajatellessani sitä kun nuo lapsoset katsovat epäuskoisina ja kauhuissaan minua sekä häntääntyneenä huutavat kyyneleet silmissä ettei tuo voi olla totta, open on pakko valehdella, miksei heille ole kerrottu tuosta koskaan kotona tai koulussa, miksi sitä on salailtu, ei täällä ole voinut tuollaista tapahtua, onko noille murhatuille, nälkään ja sairauksiin tapetuille lapsille pystytetty edes mitään muistomerkkiä, mihin nuo pienet murhatut raukat on haudattu. Epäilen jo että pystynkä katselemaan sekä kuuntelemaan itkevien ja hätääntyneiden oppilaiden tuskaa, auttakaa te ja antakaa minulle voimia jotta jaksan kertoa lapsille tämän järkyttävän vaiheen maamme historiasta.

Jos suomessa todelliseen valtaan nousisivat Halla-ahon ja Esa Tabermannin kaltaiset henkilöt niin lapsileirit avattaisiin uudelleen jo tänään.

Jokainen 50 tekijästä toimi yksin, 49 oli biologisia vanhempia ja yksi oli isäpuoli mutta sosiaalisessa vanhemmuussuhteessa uhrinsa kanssa. Äitejä oli joukossa 26 (52 %), isiä 24. Äitien keski-ikä oli 33 v (SD 8,2 v; vaihteluväli 19 - 45) ja isien 37 v (SD 8,2; 23 - 53 v). Tyttöuhreja oli 31 (47 %) ja poikauhreja 35. Uhrien keski-ikä oli 4 v 8 kk (SD 4,3 v; mediaani-ikä 3 v 8 kk; vaihteluväli 0 - 17). Vastasyntyneitä uhreja oli viisi. Tyttö- ja poikauhrien keski-iässä ei ollut merkitsevää eroa. Äitien uhrien keskimääräinen ikä oli alempi kuin isien: äitien 3 v 6 kk (SD 3,7), isien 6 v 11 kk (SD 5,2). Ero oli merkitsevä (p < 0,05). Yksi uhri oli 37 tapauksessa, kymmenessä tapauksessa uhreja oli kaksi ja kolmessa kolme. Lasten lisäksi surmattiin kymmenen aikuista samoissa tilanteissa. Heistä seitsemän oli puolisoja, kaksi sukulaisia (toinen jo aikuinen tytär) ja yksi ystävä. Kaksi tekijää surmasi myös perheen koirat.

Viisitoista vanhempaa teki itsemurhan heti surmatyön jälkeen ja yksi kuoli synnytyksen (ja surman) jälkeen. Murha-itsemurhatapauksissa tekijöistä viisi oli äitejä ja kymmenen isiä. Heidän lisäkseen yhdeksän äitiä ja kolme isää yritti itsemurhaa surmateon yhteydessä siinä onnistumatta. Itsemurhaviestin jätti seitsemän äitiä ja viisi isää. Itsetuhoisuus rikostilanteessa puuttui kokonaan 11 äidin ja 11 isän osalta (42 % ja 46 %). Eloon jäi 34 tekijää.

Äideistä kävi työssä kymmenen (38 %) ja isistä 14 (58 %). Mukaan laskettiin myös ne vanhempain- tai sairausvapaalla olevat, joilla oli työsuhde. Ketään tekijöistä ei ollut aiemmin tuomittu lapsensa surmaamisesta, mutta yhtä oli epäilty sellaisesta. Muut tekijöiden taustatiedot on esitetty Internet-oheisaineiston taulukossa1.

Viisi äitiä (19 %) ja kaksi isää (8 %) oli teon ajankohtana psykiatrisessa avohoidossa; yksi oli sairaalahoidosta lomalla. Ero tai sen uhka liittyi useimpiin tilanteisiin (77 % äideistä ja 67 % isistä). Yksi isä oli aiemmin puhunut viranomaisten kanssa tappamisajatuksistaan ja neljä äitiä ja kuusi isää jonkun ystävän tai sukulaisen kanssa. Juuri ennen tekoaan (vuorokauden kuluessa) neljä äitiä ja kaksi isää mainitsi aikeistaan jollekulle tai sukulaiselle ja he sanoivat myös suunnittelevansa itsemurhaa. Tekoa edeltäneen tilanteen piirteitä on kuvattu Internet-oheisaineiston taulukossa2.

Yksi äiti (4 %) ja kymmenen isää (42 %) olivat päihtyneinä alkoholista, yksi äiti ja kolme isää (13 %) alkoholista ja muista päihteistä sekä yksi äiti ja yksi isä vain muista päihteistä. Sukupuolten välinen ero päihtymyksen suhteen oli merkitsevä (χ2 = 15,395, df = 3, p < 0,002). Muita tekotilanteeseen liittyviä seikkoja on kuvattu Internet-oheisaineiston taulukossa3.

Eloon jäi 20 äitiä ja 14 isää, näistä 16 äitiä (80 % eloon jääneistä) ja 12 isää (86 % eloonjääneistä) määrättiin mielentilatutkimukseen. Heidän lisäkseen psykiatri tutki muutoin kaksi äitiä ja yhden isän. Tutkittujen diagnoosit ja syyntakeisuusarviot on esitetty taulukossa.

Yhden äidin ja yhden isän syytettä ei lopulta viety oikeuteen. Murhasta tuomittiin viisi äitiä (25 %) ja yhdeksän isää (64 %), tahdosta riippumattomaan hoitoon määrättiin seitsemän (37 %) äitiä ja yksi (8 %) isä. Kolme äitiä ja yksi isä sai ehdollisen tuomion. Elinkautisia tuomioita oli seitsemän. Muiden tuomioiden keskimääräinen pituus oli 7 v 4 kk (mediaani 8 v 2 kk).