Yksinäisten runoilijoiden klubi

yksinäisyys ei ole kivaa se elämän pilaa

copyright © juspu kopiointi ehdottomasti kielletty!

En haluu olla yksin
mieluumin käsityksin.

Ois kiva kun ois joku
ei kuitenkaan ihan doku.

Yhes voitas kokata
iltaisin vaik rokata

Mut yksin oon mä täällä
yöpuku vielä päällä.

Odottelen sinua,
ehkä sinäkin minua...?

Yksinäisyys, yksin, ainoa,
vailla, ilman, ulkopuolisena,
jääkylmät sanat, irrallaan, tarkoituksettomana,
parittomana, rakkaudettomana.

Odotan yhä teitä, odotan yhä sinua, odotan odotan odotan,
etsin yhä teitä, etsin yhä sinua, etsin etsin etsin,
odotatteko te minua? Odotatko sinä minua?
Etsittekö te minua? Etsitkö sinä minua?

Olisimme toisellemme
olisimme tosissamme
taivaankaaren tähtivyö
kirkas ja kaunis kuin tuhannen kuutamon yö


Emme enää pohtisi syytä,
ei olisi enää syytä,
olisi vain seuraus,
vain seuraus ja täyttymyksensä saanut kaipaus.

Kolea syysyö, kävelen yksin sateessa.
En muutakaan voi, olen kateissa.

Pettyneenä kaikkeen, harhailen hiljaisilla kaduilla.
Tunteet eivät jätä rauhaan, vaikka menisin minne tahansa.

Ahdistus saa itkemään, kaipaan aikaa mennyttä.
Köysi kiristää kaulaani, kun tiedän: en palaa sinne ikinä.

Kuvat vilisevät päässäni, mutta en näe tulevaisuuttani.
Tunnen edessäni vain sumua, jonne koen hukkuvani.

Yön edetessä, jatkan päämäärätöntä matkaani.
Turhautuneisuus kohdistaa kaikkeen vihaani.

Kaikki kaverini jäivät lapsuuden kesiin.
Olen niin yksin, haluan lämpimään syliin.

Aamu koittaa, elämä jatkuu, se saa ihmiset hereille.
Mutta minä jatkan matkaani, toivoen löytäväni perille.

Kuitenkin tiedän olevani perillä, kuljettuna matkani,
vasta, kun seitsemän porttia sulkeutuvat takanani.

Elän jo tulevaisuuttani, ajassa tulevassa.
Elän jo siinä paksussa mustassa sumussa.

K.R.S. = Kuolleiden runoilijoiden seura.

Haiku, on siinä yksinäisyyden kaiku.
Ilma, on maailma.
Talvi, kevät, kesä syksy, on samaa, kiertokulkuni tää.
Voisin täsmentää, en lohtua mä nää :(

Yksinäinen Shakespear vaeltaa kaduilla
Haamun lailla hän liikku
Ei kukaan edes huomaa

Haluaa hän olla elävien piirissä
Mutta tie sinne vaikea on
Täynnä aitoja korkeita ja muureja

Kenties hän on
Viimeinen romantiikan ajan runoilija
Joka haluaisi meille jotain kertoa
Vaan yksin hän vankilansa katosta nyt roikkuu

On elämä pelkkää leirielämää
Vain nuotio ja vaahtokarkit puuttuu
Sain sen mitä kaipasin

Mitä tehdä kun tuntuu ettei voimat riitä?
Mitä tehdä kun lamaantuu,eikä kukaan välitä?
Miksi pitäisi jatkaa kun kukaan ei huomaa,
olemassaoloani,tuskaani?
Kävelen tätä samaa tietä joka päivä,
eikä koskaan tule vastaan ketään
kuka ymmärtäisi.
Tiedän kulkevani tätä tietä vielä pitkään,
turhaan,kaivaten mennyttä.
Elämää jossa elin,enkä kulkenut sumussa,
aaveena,puoliksi kuolleena.
Ehkä jo huomenna,huomenna elämä paranee.
Tai sitten luovutan..
Koska ei ole syytä jatkaa.

En jaksa enää,
haluan luovuttaa.
En kestä ajatellakaan tulevaa.
Miksei kukaan kärsimystäni huomaa.
Tuska vaan sieluani repii,
se palasina on.
Tulevaisuuteni on toivoton.
Yritin apua pyytää,
nyt sen tiedän,
liian myöhään.
En halua enää kärsiä,
päivästä toiseen miettiä,
ei missään ole järkeä.
Hyvästi elämä.

Runoilu kyllä kannattaa, periaatteessa. Sehän voi olla hyvää terapiaa eli omien tunteiden käsittelyä. Siitä en kyllä ole niinkään varma kannattaako yksinäisyydestä kärsivän uppoutua runoilemaan nimenomaan yksinäisyydestä. Mutta voinhan yrittää iskeä runosuonta parin säkeen verran.

Kallion takana tumma kätkö öistä vierasta odottaa

Kuun alla kosteikossa katajien katveessa
Kaikkien polkujen kulkijaa

Meren ääni maan voima vieras kulkee varjoissa

Hiljaa kulkee hengen tie ikuisuuden rajalla
Hämärässä yöstä yöhön maan mustalla mullalla

Metsän läpi kuljettuaan uutta etsii aamussa

Juuri
kun kaikki näyttää
niin toivottomalta;
taivas on harmaa,
märkä räntä kastelee sinut
ja tuuli tuntuu aina olevan vastaan,
silloin voit kuulla kuinka
talitintti laulaa koivunoksalla
ylistystään elämälle
ja jaksat taas hetken
paremmin.

Olen niin yksin.
Haluan kuolla,ei elämässäni
ole mitään,ei ketään.
Valo on kadonnut,
toivoni huvennut.
En kestä enää,
haluan luovuttaa.
Kukaan ei jäisi kaipaamaan.
Jos vain saisin mahdollisuuden,
jos vain joku tulisi luokseni,
ehkä en kuitenkaan luovuttaisi.
Mutta kukaan ei tule,kukaan ei kuule
äänetöntä kutsuani,jota en
pysty sanomaan ääneen.

Elämä paskaa,en enää jaksa.
Itken päivästä toiseen,
uudestaan,uudestaan,uudestaan.
Olo on tuskainen,sitä kestä en.
Miksi kukaan ei huomaa,
vaikka tahdon vain kuolla!
Ahdistaa,pelottaa,
en uskalla ajatella tulevaa.
Pian viillän ranteeni auki,
sitten on turha yrittää pelastaa,
en elämääni voi näin jatkaa.
Anna vielä mahdollisuus,
älä jätä minua yksin.
Älä anna minun kadota,
pyydän,minut pelasta!

Joo,mut jo uhattiin viedä suljetulle osastolle vaan runojeni takia,en voi niitäkään kirjoittaa muuten kuin salaa.Painajaismainen kuntoutuskeskus,jos piirrät tai kirjoitat jotain liian synkkää niin joudut suljetulle,ei saa tunteitaan purkaa mitenkään.

Runot runo forumille ! Tämän forumin aihe on yksinäisys !

Oli, oli se lintu.
Oli se elävä lintu ja lauloi.
Vaikka puiston puut
kouristelivat kaamospakkasessa
henkitoreissaan.
Ja maailma sakeana pimeydestä
kuin hiilikellarin kohtu.
Mutta pimeän kuoleman keskellä helähti.
Se oli lintu.
Se oli elävä.
Ja lauloi.

-Tanner (?)

yksin valvon ja haaveilen
ihmiselämää mä elä en

kuljen päivästä toiseen kuin kuolema
ei avaudu mulle maailma

toista ihmistä mä vierelleni kaipaan
mikä mut tähän tilanteeseen saikaan

toivon, et vielä vierellein saavut
mut taas vain sainkin ihmisten naurut

onhan tää vaan ikävää
kun aina joku yksin jää

oon näkymätön lapsi
kadonnut virtaan
jos teoksi asti
mä nousen pintaan

parasta lopettaa riimini tähän
kun viel on jäljellä virtaakin vähän