todella surullista luettavaa tämä palsta, samoin kuin muutkin sh-palstat. :-(
Tiedän että puhun kuuroille korville, tiedän etten kenenkään päätä käännä, mutta siitä huolimatta haluan kertoa teille hieman omasta elämastäni.
Olen teihin verrattuna jo vanha nainen, 56-vuotias. Takana koko elämä enemmän tai vähemmän anoreksiaa sairastaen. Voin sanoa, että olen koko ikäni ollut sairas, ensimmäinen muistikuva on noin 3-vuotiaasta; vertasin itseäni naapurin tyttöön ja jotenkin "tajusin" että olen valtavan kokoinen, että hän on pieni ja suloinen, minä iso kömpelö liikaa tilaa vievä. Pelkkä riesa ja vaiva äidilleni.
Tämä sama tunne on seurannut minua sitten läpi elämän. Kaverit, koulutoverit, kaikki, olivat pieniä, siroja ja kauniita, minä iso kolossi siellä pikkuprinsessojen joukossa. En kelvannut. Kuitenkin kun katselen lapsuuden- ja koulukuvia, en mitenkään eroa toisista. En ollut lihava, en iso. Aivan normaali lapsi ja nuori.
Kuitenkin aloin laihduttaa jo alle 10-vuotiaana, ja painoni vaihtelikin vuosia ja vuosikymmeniä 46kg-(JOPA!!!) 63kg. Olen 168 cm pitkä.
Koskaan en ole oksentanut tai käyttänyt muita vippaskonsteja, sairaus ei sitä sallinut. Se olisi ollut heikkoutta: on oltava tahdonvoimaa olla syömättä, sanoi ääni päässäni. Näin siis jatkui kunnes olin 47-vuotias. Silloin kävin läpi repivän ja vaikean avioeron, ja sairaus riistäytyi täysin käsistä.
Painoin noihin aikoihin 50 kg, ja olin ja olen siis 168cm. aloin laihduttaa, ja nopeaan tahtiin pudotin 46 kg. Työpaikkalääkäri puuttui asiaan, ja halusi että terv.hoitaja alkaa seurata painoa. Se johti entistä rankempaan laihdutukseen, tulos 38,3 kg, jolloin jouduin sairaalaan komplikaatioitten takia.
Auttoiko se? HAH! Kun pääsin kotiin (paino ei sairaalassa noussut koska minua ei voitu pakkosyöttää koska olen täysikäinen) mutta tiukensin tahtia ja pudotin nopeasti 33kg. En tajunnut sitä itse, mutta oli kuolemaisillani. Sain vakavia sydänoireita ja jalkani turposivat valtaviksi tukeiksi, sen lisäksi aloin olla psykoottinen. Lääkärillä käynti, ja hän sai minut passitettua heti ensiapuun ja siellä lääkäri ylipuhui kriisiosastolle keskussairaalan psykiatriselle osastolle.
Siellä oli 2 kk, ja paino nousi 37,7 kiloon.
Pääni alkoi jotenkuten seljetä, ja tajusin mitä teen itselleni. Pelkäsin mielettömästi kuolemaa! (Pelkään edelleen.) Siitä sitten vähitellen sain itseni motivoitua hakemaan kunnon apua. Sitä saan nyt, onneksi olen taloudellisesti hyvässä asemassa että pystyn maksamaan asiantuntevan hoidon.
Mutta; 47 vuotta elämästäni meni, ennenkuin tajusin! Nyt taistelen, ja tämä on hirvittävän tuskallista, epäinhiillisen raskasta ja monta kertaa tuntuu etten enää jaksa hetkeäkään elää. Kuitenkin olen saanut itseni aina koottua uudelleen ja jatkanut taistelua. Minulla ei ole perhettä, ei ketään muuta kuin terapeuttini ja lääkärini. Enteiset ystävät olen karkoittanut vuosien varrella, työelämään en kykene huonon kunnon, psyykkisen ja fyysisen, takia. Tänään painoin 39,1 kg kun kävin vaakassa. En tiedä mikä on todellinen lukema, sillä olen turvoksissa syömisen johdosta.
Pakotan itseni lisäämään ruokamääriä ja laajentamaan ruokavaliota. Opettelen syömään niitä ruokia joita en vuosiin, vuosikymmeniin ole syönyt.
Voin sanoa, että tämä on kokovuorokautista työtä, ja raskasta sellaista!
Ei vakavasta syöishäiriöstä paranekaan noin vain, ja varsinkaan kun se on jatkunut vuosia!
Fyysisiä vammojakin olen saanut. Minulla on osteoporoosi, lantion luuston tieheys alentunut 25%, selkärangan 12%. En saa nostaa mitään raskasta, ja kaatumista on varottava! Olen saanut luunmurtumia, mm. molemmat nilkat, vasemman käden kämmenen luut, oikean käden pikkusormi, useita kertoja kylkiluita. Ihme kyllä sydän on ok, ilmeisesti johtuen siitä, että olin eritttäin aktiivinen urheilija, pitkänmatkan juoksija.
Hiukset harvenivat ja minulla on kaljuja läikkiä päänahassa. Kynnet hajoaa, käsissä ja varpaissa. Palelen aina. Jalkaterät on siniset, välillä kädetkin.
Lanugoa, iho kuiva ja hilseilevä, väriltään kellertävä. Ym Ym....
Mutta, kaikesta huolimatta, nyt en periksi anna! Niin kauan kun jaloillani seison, taistelen!
Nyt kun tajuan, teen kaikkeni että saisin itseni edes siedettävään kuntoon. 100%tervettä minusta ei enää saa, enkä sitä edes odota.
Siksi on kauhea, kauhea lukea miten nuoret kauniit tytöt ja naiset HALUAVAT tähän helvettiin!
En voi sitä estää, ja kukaan minua ei kuuntele. Halusin vain kerto mitä anoreksia tai muu sh voi tehdä. Miten voi tuhota kokonaisen elämän, kirjaimellisesti!
Tiedän että puhun kuuroille korville, tiedän etten kenenkään päätä käännä, mutta siitä huolimatta haluan kertoa teille hieman omasta elämastäni.
Olen teihin verrattuna jo vanha nainen, 56-vuotias. Takana koko elämä enemmän tai vähemmän anoreksiaa sairastaen. Voin sanoa, että olen koko ikäni ollut sairas, ensimmäinen muistikuva on noin 3-vuotiaasta; vertasin itseäni naapurin tyttöön ja jotenkin "tajusin" että olen valtavan kokoinen, että hän on pieni ja suloinen, minä iso kömpelö liikaa tilaa vievä. Pelkkä riesa ja vaiva äidilleni.
Tämä sama tunne on seurannut minua sitten läpi elämän. Kaverit, koulutoverit, kaikki, olivat pieniä, siroja ja kauniita, minä iso kolossi siellä pikkuprinsessojen joukossa. En kelvannut. Kuitenkin kun katselen lapsuuden- ja koulukuvia, en mitenkään eroa toisista. En ollut lihava, en iso. Aivan normaali lapsi ja nuori.
Kuitenkin aloin laihduttaa jo alle 10-vuotiaana, ja painoni vaihtelikin vuosia ja vuosikymmeniä 46kg-(JOPA!!!) 63kg. Olen 168 cm pitkä.
Koskaan en ole oksentanut tai käyttänyt muita vippaskonsteja, sairaus ei sitä sallinut. Se olisi ollut heikkoutta: on oltava tahdonvoimaa olla syömättä, sanoi ääni päässäni. Näin siis jatkui kunnes olin 47-vuotias. Silloin kävin läpi repivän ja vaikean avioeron, ja sairaus riistäytyi täysin käsistä.
Painoin noihin aikoihin 50 kg, ja olin ja olen siis 168cm. aloin laihduttaa, ja nopeaan tahtiin pudotin 46 kg. Työpaikkalääkäri puuttui asiaan, ja halusi että terv.hoitaja alkaa seurata painoa. Se johti entistä rankempaan laihdutukseen, tulos 38,3 kg, jolloin jouduin sairaalaan komplikaatioitten takia.
Auttoiko se? HAH! Kun pääsin kotiin (paino ei sairaalassa noussut koska minua ei voitu pakkosyöttää koska olen täysikäinen) mutta tiukensin tahtia ja pudotin nopeasti 33kg. En tajunnut sitä itse, mutta oli kuolemaisillani. Sain vakavia sydänoireita ja jalkani turposivat valtaviksi tukeiksi, sen lisäksi aloin olla psykoottinen. Lääkärillä käynti, ja hän sai minut passitettua heti ensiapuun ja siellä lääkäri ylipuhui kriisiosastolle keskussairaalan psykiatriselle osastolle.
Siellä oli 2 kk, ja paino nousi 37,7 kiloon.
Pääni alkoi jotenkuten seljetä, ja tajusin mitä teen itselleni. Pelkäsin mielettömästi kuolemaa! (Pelkään edelleen.) Siitä sitten vähitellen sain itseni motivoitua hakemaan kunnon apua. Sitä saan nyt, onneksi olen taloudellisesti hyvässä asemassa että pystyn maksamaan asiantuntevan hoidon.
Mutta; 47 vuotta elämästäni meni, ennenkuin tajusin! Nyt taistelen, ja tämä on hirvittävän tuskallista, epäinhiillisen raskasta ja monta kertaa tuntuu etten enää jaksa hetkeäkään elää. Kuitenkin olen saanut itseni aina koottua uudelleen ja jatkanut taistelua. Minulla ei ole perhettä, ei ketään muuta kuin terapeuttini ja lääkärini. Enteiset ystävät olen karkoittanut vuosien varrella, työelämään en kykene huonon kunnon, psyykkisen ja fyysisen, takia. Tänään painoin 39,1 kg kun kävin vaakassa. En tiedä mikä on todellinen lukema, sillä olen turvoksissa syömisen johdosta.
Pakotan itseni lisäämään ruokamääriä ja laajentamaan ruokavaliota. Opettelen syömään niitä ruokia joita en vuosiin, vuosikymmeniin ole syönyt.
Voin sanoa, että tämä on kokovuorokautista työtä, ja raskasta sellaista!
Ei vakavasta syöishäiriöstä paranekaan noin vain, ja varsinkaan kun se on jatkunut vuosia!
Fyysisiä vammojakin olen saanut. Minulla on osteoporoosi, lantion luuston tieheys alentunut 25%, selkärangan 12%. En saa nostaa mitään raskasta, ja kaatumista on varottava! Olen saanut luunmurtumia, mm. molemmat nilkat, vasemman käden kämmenen luut, oikean käden pikkusormi, useita kertoja kylkiluita. Ihme kyllä sydän on ok, ilmeisesti johtuen siitä, että olin eritttäin aktiivinen urheilija, pitkänmatkan juoksija.
Hiukset harvenivat ja minulla on kaljuja läikkiä päänahassa. Kynnet hajoaa, käsissä ja varpaissa. Palelen aina. Jalkaterät on siniset, välillä kädetkin.
Lanugoa, iho kuiva ja hilseilevä, väriltään kellertävä. Ym Ym....
Mutta, kaikesta huolimatta, nyt en periksi anna! Niin kauan kun jaloillani seison, taistelen!
Nyt kun tajuan, teen kaikkeni että saisin itseni edes siedettävään kuntoon. 100%tervettä minusta ei enää saa, enkä sitä edes odota.
Siksi on kauhea, kauhea lukea miten nuoret kauniit tytöt ja naiset HALUAVAT tähän helvettiin!
En voi sitä estää, ja kukaan minua ei kuuntele. Halusin vain kerto mitä anoreksia tai muu sh voi tehdä. Miten voi tuhota kokonaisen elämän, kirjaimellisesti!
Vastaukset 3
Vanhimmat
Kiitos että jaoit oman kokemuksesi! :) Uskon että monet hieman ymmärtäisivät ja ottaisivat opikseen.
Itselläni myös oli anoreksia, joka piinasi pitkään, jopa vieläkin välillä.
Niinhän tuo todellakin on että anoreksia jättää jälkensä.. Vaikka luuleekin olevansa laiha ja kaunis, ei sitä kuitenkaan ole.
Toivottavasti saat itsellesi painoa lisää, ja ota elämästä kaikki ilo irti! Jaksamisia! :)
Tämä teksti sai miettimään että "mitä hittoa oon tekemässä". Hienoa, että jaoit kokemuksesi ! Oli kyllä raskasta luettavaa, ja elämäsi on varmasti ollut vaikeaa/ on ehkä vieläkin.
Ihanaa että joku viitsi lukea vuodatukseni!
Kyllä, taistelu jatkuu, periksi en ole valmis antamaan vaikka yli-inhimillisen raskasta tämä on. :-( Siksi tuntuu todellla pahalle että nuoret tytöt ja naiset (ja jotkut pojatkin) haluavat tätä! En toivoisi kenenkään raunioittavan elämäänsä näin.
Tänään kävin lääkärillä neuvottelemassa tuosta osteoporoosin hoidosta. Sain motivaatiota yrittää, kun kuulin, että pyrkimällä normaalipainoon paljon voi vielä korjata! Myös punnitus tänään, ja paino noussut kilon, olen todella iloinen!
Vaatimaton nousu tosin, tämä saavutettu melkein 4 viikon työllä, mutta parempaan suuntaan kuitenkin! Ahdistus puristaa ja vaatii laihtumaan, järki sanoo jyrkästi EI.
MITÄ on edessä jos nyt annan periksi!? Hajoan ja invalidisoidun, olen pian toisten hoidettava jossain laitoksessa!? Vain koska haluan olla laiha ja "kaunis"???!!!
Voi kun joku keksisi rokotteen sh:ta vastaan, joka annettaisiin kaikille jo pikkuvauvana! Säästyttäisiin niin paljolta epäinhimilliseltä kärsimykseltä. Ja niin tarpeettomalta!