liian nuori

Kouluterkkarin kanssa kannattaa jutella. Oikeassa olet, että sinun olisi hyvä oppia myös rentoutumaan sopivasti että jaksat, nautit elämästä ja pysyt terveenä. Kyllä sinä jaksat puhua hänelle tai lääkärille, se on oikeasti tärkeää nyt.

Olisi myös kiva, jos kertoisit vanhemmillesi uupumuksestasi ja täydellisyydentavoittelustasi.

Oletko kertonut asiasta kenellekään? Omakohtaisesta kokemuksesta ja burnoutista (lukiosta) selvinneenä voin sanoa, että asiasta puhuminen auttaa. Itse kerroin vanhemmilleni asiasta ja oli jotenkin vapauttava tunne kun alettiin sitä asiaa kunnolla jauhamaan =D Eli kuten yllä edellisessä viestissä jo mainittu, kertoisit vaikka vanhemmillesi asiasta :)

k_ieraa kirjoitti: "Tiedän, että on hieman typerää kirjoittaa tänne hakeakseni apua, mutta olen niin loppu, etten enää jaksa puhua kellekkään aikuisille tai psykologeille tms. Niitä on kierrelty pienestä pitäen".

Ehkä kuitenkin kannattaisi mennä psykologin puheille. Hän varmaan voi auttaa. Me täällä emme paljoa voi tehdä... Jos liian vakavasti suhtautuu koulunkäyntiin, se voi olla merkki siitä, että myös myöhemmin työelämässä voi tulla ongelmia (työuupumus tai vaikka jokin mielenterveysongelma). Kannattaa ajoissa mennä keskustelemaan näistä asioista. Ymmärsin tuon viimeisen lainaamani lauseesi niin, että olet jo aiemminkin käynyt psykologin vastaanotolla, joten kynnys mennä psykologin kanssa keskustelemaan ei varmaankaan ole liian korkea.

En tiedä montako vuotta ihminen jaksaa noin raataa läksyjen kimpussa, kyllä siinä ennenpitkää voimat loppuu. Ja sen jälkeen on vuorossa opiskelut ja sitten vuosikymmenten työelämä. Ja jos kaikessa pitää yrittää olla virheetön ja täydellinen, niin kyllä burnout on nurkan takana vaanimassa tai sitten psyykkinen sairastuminen ja työkyvyttömyyseläke.
Jos meinaa jaksaa opiskella ja tehdä työtä, on hyväksyttävä se, ettei voi aina olla täydellinen kaikessa. Eivät muutkaan ole ja silti pärjäävät työelämässä. Tosin virheitä sitten välillä tulee, mutta kelle niitä ei tulisi?
Eli kannattaa nyt tosiaankin hakeutua ajoissa psykologin puheille.

Tiedän, että olisi tärkeää puhua asiasta ammattilaisille. Tiedän, että olen sen tarpeessa. Jotenkin olen vain niin kyllästynyt puhumaan kellekkään, koska tuntuu, että loppu peleissä vain minä voin tähän asiaan vaikuttaa ja näköjään olen tuominnut itseni tällaiseen pakonomaiseen täydellisyydenhakukierteeseen. Vanhempani tietävät asiasta, eivätkä voi muuta kuin katsoa vieressä ja toivoa, että kestän hengissä tätä rääkkiä. Välillä on tullut totaallisia purkauksia esimerkiksi alkoholin vaikutuksen alaisena yritin juosta auton alle, kun olin niin loppu. Silloin vanhempanikin joutuivat puuttumaan asiaan. Nyt tilanne on kuitenkin siinä pisteessä, että kukaan ei minua oikein voi auttaa, koska en kuuntele ketään muuta kuin sitä henkilö pääni sisällä. Toisaalta en selviä tästä taakasta yksin, mutta toisaalta kukaan henkilö ei voi minua pakottaa ottamaan rennommin. Olen siis aivan neuvoton. En tiedä miten voisin jatkaa enää eteenpäin. Kiitos vastauksistanne!

Lääke: viikon loma jossakin rennossa euroopan kaupungissa tai rantalomakohteessa, ui, syö ja katsele kuinka muun maalaiset nuoret elelee.

Tuttu tunne. Vielä peruskoulussa olin juuri samassa tilanteessa kuin sinä. KA oli 9.7 ja vain taideaineista ei ollut kymppiä. Illat vietin kotona lukien, koneella tai opiskellen. Kavereita ei ollut. Et kerro, onko sinulla, mutta he ovat voimavara, joka sinulla kannattaa hyödyntää, jos heitä on.

Lukiossa minulla kaikki muuttui. Päätin, etten pyri enää kymppiin kuin aineissa, jotka minulla oikeasti kiinnostaa. Tämä oli vaikeaa, ja jouduin suorastaan pakottamaan itseni olemaan lukematta. Siitä huolimatta KA ei ole laskenut paljonkaan, nyt se 9.1.

Samaan aikaan kun lopetin nipottamisen, tutustuin "tuttuni" kautta muutamaan muuhun ryhmäni opiskelijaan. He muuttivat elämäni täysin, enää en stressaa liikoja koulusta vaan ymmärrän pitää hauskaa välillä. Kaverini (ystäväni) tietävät millainen olin ennen ja ovat nykyään minua "parempia" oppilaita, mutten välitä siitä. Elän nyt elämäni onnelisinta aikaani lukion kakkosella.

Sama lääke voisi toimia sinullakin. Oma päätös on tärkeintä, ota vaikka tahallasi muutama huonompi numero kokeista. Pyydä vanhempiasi takavarikoimaan oppikirjat jos tuntuu ettet muuten malta. Ota rennosti, yksin tai mahdollisten kavereiden kanssa ja tutustu uusiin ihmisiin. Suosittelen yrittämään ensin tätä kautta, lääkärissä sinulle määrättäisiin vain kasa lääkkeitä, jotka eivät poista vaivaa vaan sen vaikutukset. Asia on sinusta kiinni. Joko haluat jatkaa sillä tavalla ja romahtaa, tai voit muuttua.

Hieman ennen kuin itse aloitin muutoksen, istuin monta kertaa yksin ollessani jopa tuntikausia mora kädessä miettien asioita. Ajattelin, miltä tuntuisi kuolla ja jäisikö kukaan edes kaipaamaan minua. Minulla nipottaminen oli hyväksynnän ja arvostuksen hakemista muilta, nyt kaipaan sitä muista asioista. Itsemurha ei ole mikään ratkaisu.

Osa meni hieman off-topiciksi mutta menköön. Puhun kokemuksesta. Jos tämä suosittelemani reitti ei tehoa, hae sitten ammattiapua. Kouluterkkari tai -kuraattori ensin, he laittavat pyörät pyörimään, myös siten ettei vanhemmillesi kerrota jos niin toivot (ainakaan täällä ei kerrota jos nuori niin haluaa). Onnea! =)

Täydellisyyttä ei ole olemassakaan.

Vaikka saisit joka kokeesta kympin, olisitko sittenkään tyytyväinen?

Voin kertoa, että loppujen lopuksi sillä ei ole väliä onko peruskoulun päättötokarin keskiarvo 10 vai 9.

Tee päätös. Päätäpä huomisesta eteenpäin ottaa rennosti. Olet fiksu nuori ja taatusti pärjäät elämässäsi vähemmälläkin pingottamisella! ILOITSE niistä yseistä ja kaseistakin!!!

Alkuperäiselle kirjoittajalle.

Tässä kirjoittaa toinen täydellisyyden tavoittelija, jolle on kertynyt ikää 29 vuotta. Nuorempana en ymmärtänyt olevani täydellisyydentavoittelija ja ihmettelin kun kaikki minua sellaiseksi kuvailivat. Täydellisyyden tavoittelu oli minun luonnollinen tapani toimia. Ajan myötä huomasin tämän piirteeni kuitenkin rajoittavan elämääni. Minun piti olla paras sellaisissakin asioissa, joita en ollut aiemmin edes kokellut.

Vähitellen epäonnistumisen pelko sai minut välttelemään tiettyjä tilanteita ja tekoja. Nyt jäljestä päin näen, että minulta on jäänyt paljon elämättä, koska en yksinkertaisesti uskaltanut antaa itseni olla normaali tai keskivero.

En haluaisi sinulle käyvän näin.

Jälestäpäin näen myös, ettei arvosanojen tarvitse olla huippuja; riittää kun ne ovat hyvät. Hyvillä arvosanoilla takaat itsellesi mahdollisuuden päästä haluamasi lukioon.

Tärkeintä on tasapaino. Sinun pitää opiskella, seurustella perheen kanssa, liikkua mielekkäästi, syödä terveellisesti, levätä tarpeeksi ja harrastaa jotain, mikä saa sinut unohtamaan kaiken stressin. Itselläni tämä harrastus on valokuvaus. Kamera kädessä unohdan kaikki murheeni.

Sinun on nyt tärkeää miettiä, miksi tavoittelet täydellisyyttä. Mitä tapahtuisi pahimmillaan, jos saisit jostain aineesta heikomman arvosanan? Kaataisiko se jotain tärkeää sinun elämässäsi? Tuskinpa.

Hakeudu esim koulu terkkarin kautta psykologin juttusille ja kerro huolistasi myös vanhemmillesi. Älä anna tilanteen pahentua entisestään. Sillä mitä pidemmälle jatkat, sitä vaikempi tilanne on korjata. Ihmisen, myös sinun, voimavarasi ovat rajalliset.

Voit väsyä niin, että joudut jättämään koulunkäyntisi kunnes voimasi ovat taas palautuneet.

Tiedän miltä tuntuu olla jatkuvasti stressaantunut. Se tuntuu pahalta kehossa. Ja se tekee pahaa keholle. Muuttaa hormonitasapainoa, mielialaa.

Muista, että ei se ole aina niin justiin. Höllää vähän, sillä se tekee sinulle hyvää. Niin, pidä itsesi poissa päihteistä, koska tuossa tilassasi, pahoinvoivana, voisit helposti vetää överit.

Toivon sulle kaikkea hyvää ja rennompia päiviä. Ota iisisti.

Mielestäni nimimerkki cleggstein kirjoittaa asiaa ja antaa hyviä vinkkejä.

Luultavasti on kysymys jonkin asteisesta mielialahäiriöstä, joka voi olla pelkästään ihan vain ikään liittyvää. Silti siihen kannattaa varmasti yrittää puuttua ja hankkia keskusteluapua ja mielellään ammattilaisen arviointia.

Usein saman ikäisellä voi heittää asiat ihan päinvastaiseenkin suuntaan: Kaikki muu paitsi koulutus tuntuu kiinnostavalta!

Molemmissa tapauksissa tuki ja suunnitelmallisuus velvollisuuksien ja rentoutuksen tasapainottamisessa on tarpeen.

Samanikäisten seura myös on ehdottoman "terveellistä".

Hae itsellesi ajoissa apua. Minä en hakenut. Kunnes nyt sitten kolmekymmppisenä (juuri valmistuneena lääkärinä ja vuoden ikäisen tytön äitinä) romahdin täydellisesti ja olen nyt pitkällä sairaslomalla.. Vasta äidiksi tueminen ja sen tuomat vaatimukset havahduttivat huomaamaan, että tarvitsen apua.