Psykoottinen masennus

Mulla diagnosoitiin psykoottinen masennus 10 v sitten, olin silloin 25-vuotias ja vielä työelämässä. En muista paljon tuosta ajasta, elämä oli kaoottista. Olin osastohoidossa. kirjoituksessasi oli paljon tuttua. Itselläni psykoottisuus ilmeni myös paranoidistyylisinä pelkoina. Enkä tietenkään pitänyt sitä sairauden oireena. En tunnistanut itseni ja ympäristön rajaa (osin rajatilaista, vaikken mulla oireet riitä epävakaa persoonallisuus-diagnoosiin), ja sitä "helpotti" itseni vahingoittaminen. Psykoottisimmali en myöskään kyennyt huolehtimaan normaaleista fyysisista tarpeista, en tuntenut nälkää, janoa tms.

Sain sähköhoitoa, joka vain pahensi tilannetta. Söin Efexoria, eri neuroleptejä, rauhottavia ja unilääkkeitä. Nyt mulla vain sertraliini pienellä annoksella ja olo ihan "perushyvä" kiitos pitkän terapian, joka kuitenkin loppui, kun mulla ei siihen varaa. Kela pitää mua liian sairaana psykoterapiaan, kuitenkin sain siitä parhaan avun. Loppui vain omasta mielestäni liian aikaisin.

Taustalla mullakin koulukiusaaminen, väkivaltainen lapsuudenkoti ja väkivaltainen avoliitto, joka sitten syöksi mut sinne psykoottiseen masennukseen..

Kiitos vastauksestasi :) Tutun kuuluista tekstiä. Minulla ei ole tosin ilmennyt paranoidisia harhaluuloja, vaan asetan itseni muiden, esim. osastolla hoitohenkilökunnan ja lääkärin yläpuolelle ja luulen olevani kaikkitietävä eli jonkinlainen lievä suuruusharha.

Tuttua on myös kykenemättömyys huolehtia omasta itsestä, syöminen ja juominen unohtuu. Minulla menee henkilökohtaisen hygienian hoito liiallisuuksiin ja käyn suihkussa ja pesen hampaat monta kertaa päivässä. Toisaalta taas pakkoajatukset valtaavat mielen ja voivat lamaannuttaa johonkin asentoon pitkäksikin aikaa.

Minulla on myös takana Kelan korvaama psykoterapia, se kolme vuotta mitä on mahdollista saada. Se tosin loppui keväällä 2010 ja se viisi vuotta pitäisi odotella ennen kuin sitä voisi hakea uudestaan, silloinkin sitä myönnettäisin vain todella painavin syin. Onneksi minulla on tällä hetkellä todella toimiva hoitosuhde oman paikkakuntani psykiatriselle poliklinikalle, jossa käyn kerran viikossa.

Sähköhoito kiinnostaa ja toisaalta pelottaa. Olen nähnyt kuinka se vaikuttaa esim. lyhytaikaiseen muistiin. Toisaalta tuntuu, ettei mikään tähänastinen hoito ole auttanut, koska koen, että sairauteni on näiden vuosien aikana vain pahentunut. Olemassaoloni on päivittäistä taistelua, yritän pysyä pinnalla, etten uppoisi syvemmälle.

Jos tuo on psykoottista masennusta niin olen sitten sairastanut sitä koko aikuis ikäni, mutta ei kait siinä. Itse en käytä masennuslääkkeitä,
mutta muuten kyllä menee samaa rataa ja mitä itsetutkiskeluun
tulee niin koen, että ennusteeni on huono.

Täällä ollaan taas, kolmen kuukauden osastohoidon jälkeen :) Lääkitysasiat saatiin paremmalle tolalle ja todellisuuden- ja suhteellisuudentaju ovat palanneet ennalleen. Läheisten mukaan en ole ollut näin paljon "oma" itseni vuosiin. Sähkökin oli yksi hoitovaihtoehto, mutta onneksi lääkityksen vaihto auttoi. Sähkö vaan edelleen pelottaa, vaikka siitä on kai ollut paljon positiivisia kokemuksia. Mun tapaus osoittaa jälleen kerran sen, että omin päin lääkityksiin ei saa mennä tekemään muutoksia.

Minulla on vakava masennus ja psykoottinen persoonallisuudenhäirö, mitenhän se eroaa psykoottisesta masennuksesta?
Aika vilistää nopeasti ohi eli olen hidastunut. Kommunikoin lintujen kanssa viheltelemällä. Ahdistukset iskevät aina silloin tällöin. Lääkityksenä on SNRI ja Opamox sekä metoprolol.
Itsetuhoinen en vielä ole ollut. Sairaslomaa, kuntoutustukea tai eläkettä ei myönnetä, olen työkyvytön työnhakija työkkärissä ja saan työmarkkinatukea.
Olen mennyt vähän kerrallaan huonompaan kuntoon eli masennukseni on syventynyt keskivaikeasta vakavaksi. Tosin vasta kolmas vuosi diagnoosin jälkeen menossa.
Olen 47 - vuotias mies .