Sivun ylläpitäjä?

iHANAA, Parantunut, hienoa että olet selvinnyt!
Itsellä kaikki vielä edessä, mutta yritys on kova ja tahto ja motivaatio parantua on kova. Vihdoinkin! Vuosia ja vuosia takana mullakin tämän pirun kourissa, toivottavasti pian myös todella takana, voitettu!

Tekisi minunkin sanoa vaikka mitä näille ressukoille jotka tätä haluavat, sydäntä raastaa lukea tätä palstaa! He eivät tiedä mitä on edessä jos tälle tielle lähtevät. Puhut kuuroille korville. Niin se vaan on. Mulle joskus terapeutti sanoikin, että niin julmaa kuin se onkin, joskus on vaan pakko käydä siellä täysin pohjalla ennenkuin voi nousta. :-( Ja minä todella tein sen. Kuten sinäkin.:-(

Ja jotkut ei sitten enää nouse. Ja se taistelu sieltä kuopan pohjalta, se on suoraan sanottuna epäinhimillisten tuskien takana, niin raskasta etten tiedä mitään verrattavaa. Ja kaikki tämä jonkin "ihanan kauniin laihan" kropan takia!!!!
Tämä todella ON mielisairasta!!!

Tsemppiä sulle ja nauti elämästä! :-D

Ihana kuulla miten joku on parantunut ja onnellinen! :)

Mutta: itselläni ongelma onkin, etten halua olla onnellinen. Ei minun kuulu olla onnellinen. En ansaitse sitä enkä mitään hyvää, niin paljon olen tehnyt virheitä.

Sen takia minulla ei ole syytä päästä tästä pois, vaikka toisaalta haluankin..
Minun (huom, vain minun!) kohdallani itsekkyyttä on jatkaa, mutta itsekkyyttä on myös olla jatkamatta.

Kaiken lisäksi, minulla ei ole muuta, ei ole koskaan ollutkaan. olen ollut onneton jo niin kauan. Jos pääsisin tästä eroon, jäljelle ei jäisi yhtään mitään. Ei minulla ole läheisiä, ei sosiaalisia suhteita jotka paranisivat. En olisi onnellinen, enkä ole nytkään.

Huoh.. Mutta olkaa onnellisia, ihana kuulla parantuneista! :)

Wau miten hienoja tarinoita...

Se kehoko oikeasti pysyy siinä alipainon ja normaalin rajoilla ilman himoliikuntaa ja kompensointia? Herkutellenkin?

Hmm. Itse olen siinä tilassa vielä, että toivoisin ruuan olevan viisi pilleriä päivässä, ei tarvitsisi sitäkään sen enempää ajatella. Ja että ihminen voisi elää alipainoisena :/ ristiriitaista. Toisaalta sitä haluaisi olla terve, hoikka ja urheilullinen.

Keho pysyy hyvinvointipainossaan ilman kompensointia, myös herkutellenkin. Ja hyvinvointipainossa kaikki pelaa: kuukautiset, aineenvaihdunta, aivot jne. Herkuttelulla en tarkoita 24/7 jatkuvaa mässäilyä vaan itselläni esim.herkku päivässä ja juhlissa vaikka enemmän jos maistuu. Pointti on se, ettei mulla ole enää järkyttävää himoa tai pakkomiellettä herkkuihin, koska en enää kiellä niitä itseltäni. Jos tekee mieli niin otan, jos ei niin ei. :) Tämän lisäksi syön monipuolisesti ja terveellisesti ja ennen kaikkea säännöllisesyi ja TARPEEKSI. Myös syöminen kuluttaa yllättävän paljon kaloreita ja ylläpitää aineenvaihduntaa.

Mä painan n. 10kg enemmän kuin laihimmillani. Silti kukaan ei oo tullut vihjaamaan mun lihoneen tms vaikka faktahan se on. Mutta mä pidän näistä kiloistani kiinni. Laihana olin todella löysä (okei varmaan mielikuvavääristymiin liittyy), mutta nyt olen kiinteä ja mulla on kauan kaipaamani sixpack. :) Liikun ilosta, en koska olisi pakko. Jos oon flunssassa niin lepään. Ja jaksaminen on ihen uudella tasolla.

Muo ei oo kukaan tullut sanomaan tämän painonnousun takia läskiksi. Ja enhän mä läski olekaan vaikka teistä tuollainen painonnousu kuullostaisi hirveältä. Ennen musta 0,1kg:n painonnousu oli katastrofi. Nyt oikeestaan joulun jälkeen ongelmana on ollut, että painoni on laskenut pari kiloa, joten oon nyt syönyt entistä enemmän, jotta painoni nousisi takaisin. :) Hullua, en koskaan olisi uskonut, että yritän "lihottaa" itseäni!

Ja ne, jotka kokevat etteivät ansaitse parantua... Kyllä ansaitsette. Mäkin ajattelin joskus aivan samalla tavalla: ettei mulla olisi muuta. Mutta meillä on. Meille on annettu vain yksi elämä. Nauttikaa siitä. Miettikää ihmisiä, jotka sairastavat jotain muuta vakavaa sairautta, eivätkä he voi valita. Mutta teillä rakkaat, teillä on mahdolllisuus. Teillä on aina mahdollisuus parempaan.

ihanaa että täällä on onnellisiakin tapauksia. Teidän tarinat todella rohkasee yrittämään parannusta. Oon kärsiny tästä sairaudesta ihan tarpeeks jo mutta siltikään en osaa auttaa itseäni. En tiedä mistä alottaa. Välillä päätän että nyt tää kaikki viimein loppuu ja paranen ja seuraavana päivänä kaikki on taas ennallaan. En tiedä mitä haluan. En tajua miten voi muutttaa ajatusmalliani normaaliksi. Miten te ootte parantuneet?

Ihanaa, ihanaa, ihanaa

kiitos tosi paljon vastauksesta! se oli tosi rohkaseva! Amattiavun hakeinen kyllä pelottaa. oon tosi ujo ja pelkään mennä minnekkään hakee apua. En ole kertonut kenellekkään tästä ja nyt yritän kerätä rohkeutta kertomiseen. onko mitään neuvoja siihen? en tiedä kuinka helposti saisin apua kun ei sairauteni ole mitenkään kriittisessä tilassa. onko mmahdollista parantua omin neuvoin. se on kyllä varmaan kauhean vaikeaa.