ANNA SEISOI liikkumatta kallion reunalla katsoen hiljaa alas. Hänen korviinsa kuului kaukainen huuto, joku huusi häntä. Hän ei välittänyt siitä, ei edes päätään kääntänyt. Tuuli riepotteli hänen hiuksiaan täysin mielivaltaisesti, mutta hän ei huomannut edes sitä. Oikeastaan hän ei tiennyt edes olevansa kalliolla merta katsoen. Huuto kuului jo lähempää, mutta hän ei erottanut sanoja toisistaan. Ja sitten hän antoi mennä.
HEIDI MUISTELI tätä kahden vuoden takaista traagista kuolemantapausta, kun hän seisoi tuolla samaisella kalliolla. Kyyneleet silmissä hän muisteli, kuinka oli yrittänyt huutaa ystävälleen, että tulisi pois. Liukastellessaan polkua ylös hän oli ehtinyt näkemään vain sen, kuinka hänen ystävänsä oli hävinnyt tyhjyyteen. Heidi yritti miettiä, missä hänen ystävänsä oli luullut olevansa? Tämän skitsofrenia oli pahentunut huomattavasti kahtena viimeisenä elinkuukautena. Heidän olisi pitänyt huolehtia ja vahtia häntä enemmän ja uskoa, että kyseessä on todellinen sairaus, ei mikään harhaluulo. Heidi muisteli vieläkin, kuinka oli saanut tietää ystävällään olevan jotain vialla. Se oli ollut heille kaikille vaikeaa, mutta hän ei ollut varma, oliko Anna edes ymmärtänyt sairauttaan. Asian hyväksyminen oli vienyt aikaa ja ehkä aikaa kului siksi liikaa, että Anna saatiin sairaalahoitoon. He eivät olleet enää pärjänneet hänen kanssaan.
Anna oli ollut lomalla kotonaan ja Heidi oli tullut katsomaan ystävänsä vointia. He olivat keksineet, että olisi todella hauskaa lähteä pienelle piknikille meren rannalle. Mukana oli ollut yhteensä kuusi ihmistä, eikä kukaan heistä ollut huomannut ajoissa, että Anna oli kadonnut heidän luotaan. Kauhuissaan Heidi oli katsonut, kuinka Anna oli liikkunut huolettomasti jyrkänteen reunalla vähän matkan päässä. Rinne oli jyrkkä ja hän oli liukastellut sen sateelta liukkaalla olevalla heinikolla. Pari sekuntia, niin hän olisi saanut vedettyä Annan pois sieltä turvaan.
Heidi oli nähnyt ystävänsä kasvot ennen pudotusta. Tämä oli hymyillyt, kuin kauan kadoksissa olleella rakkaalle. Heidi todella toivoi, että Anna ei ollut joutunut kokemaan tuskaa, että tämä ei ollut pudotessaan tiennyt, mitä kohta tapahtuisi. Se olisi ollut liian raadollista. Heidi oli aina toivonut ystävänsä parasta ja suri tämän elämän menetystä siitäkin huolimatta, että Anna oli useimmiten ollut onnellinen harhojen kanssa. Heidi oli muutaman kerran kuullut, kuinka Anna oli tunnustanut rakkauttaan tyhjässä huoneessa vierellään olevalle henkilölle, jonka vain hän oli nähnyt. Annalle se oli kuitenkin ollut yhtä todellinen, kuin hän Heidille.
TUULI YLTYI yhä kovemmaksi Heidin seisoessa kalliolla. Hän katsoi vaahtopäitä rannan läheisyydessä, jotka todistivat luonnon voimaa. Täällä hän pystyi itkemään niin, että kukaan ei nähnyt. Ja täällä hän tunsi Annan olevan läsnä.
Pitäisiköhän tätä jatkaa jotenkin? eihän tuossa kyllä vielä mitään juonta ole havaittavissa...
mutta mielipiteitä!
HEIDI MUISTELI tätä kahden vuoden takaista traagista kuolemantapausta, kun hän seisoi tuolla samaisella kalliolla. Kyyneleet silmissä hän muisteli, kuinka oli yrittänyt huutaa ystävälleen, että tulisi pois. Liukastellessaan polkua ylös hän oli ehtinyt näkemään vain sen, kuinka hänen ystävänsä oli hävinnyt tyhjyyteen. Heidi yritti miettiä, missä hänen ystävänsä oli luullut olevansa? Tämän skitsofrenia oli pahentunut huomattavasti kahtena viimeisenä elinkuukautena. Heidän olisi pitänyt huolehtia ja vahtia häntä enemmän ja uskoa, että kyseessä on todellinen sairaus, ei mikään harhaluulo. Heidi muisteli vieläkin, kuinka oli saanut tietää ystävällään olevan jotain vialla. Se oli ollut heille kaikille vaikeaa, mutta hän ei ollut varma, oliko Anna edes ymmärtänyt sairauttaan. Asian hyväksyminen oli vienyt aikaa ja ehkä aikaa kului siksi liikaa, että Anna saatiin sairaalahoitoon. He eivät olleet enää pärjänneet hänen kanssaan.
Anna oli ollut lomalla kotonaan ja Heidi oli tullut katsomaan ystävänsä vointia. He olivat keksineet, että olisi todella hauskaa lähteä pienelle piknikille meren rannalle. Mukana oli ollut yhteensä kuusi ihmistä, eikä kukaan heistä ollut huomannut ajoissa, että Anna oli kadonnut heidän luotaan. Kauhuissaan Heidi oli katsonut, kuinka Anna oli liikkunut huolettomasti jyrkänteen reunalla vähän matkan päässä. Rinne oli jyrkkä ja hän oli liukastellut sen sateelta liukkaalla olevalla heinikolla. Pari sekuntia, niin hän olisi saanut vedettyä Annan pois sieltä turvaan.
Heidi oli nähnyt ystävänsä kasvot ennen pudotusta. Tämä oli hymyillyt, kuin kauan kadoksissa olleella rakkaalle. Heidi todella toivoi, että Anna ei ollut joutunut kokemaan tuskaa, että tämä ei ollut pudotessaan tiennyt, mitä kohta tapahtuisi. Se olisi ollut liian raadollista. Heidi oli aina toivonut ystävänsä parasta ja suri tämän elämän menetystä siitäkin huolimatta, että Anna oli useimmiten ollut onnellinen harhojen kanssa. Heidi oli muutaman kerran kuullut, kuinka Anna oli tunnustanut rakkauttaan tyhjässä huoneessa vierellään olevalle henkilölle, jonka vain hän oli nähnyt. Annalle se oli kuitenkin ollut yhtä todellinen, kuin hän Heidille.
TUULI YLTYI yhä kovemmaksi Heidin seisoessa kalliolla. Hän katsoi vaahtopäitä rannan läheisyydessä, jotka todistivat luonnon voimaa. Täällä hän pystyi itkemään niin, että kukaan ei nähnyt. Ja täällä hän tunsi Annan olevan läsnä.
Pitäisiköhän tätä jatkaa jotenkin? eihän tuossa kyllä vielä mitään juonta ole havaittavissa...
mutta mielipiteitä!
Vastaukset 3
Vanhimmat
Toi oli oikeestaan aikas hyvä. Se oli hiukan surullinen mutta ei liian sellanen "lässyti lässyti", jos kukaan taas tajuu mitä yritän selittää...:) Jatka ihmeessä jos siltä tuntuu.
Kuinka paljon olet tutustunut skitsofreniaan, vai päätitkö vain käyttää ensimmäistä mieleen tulevaa mielisairautta? :)
Ihan hyvin kirjoitettu ja kiinnostava tarinanalku, jatka ihmeessä.
HEIDILLÄ OLI mukanaan Annan päiväkirja. Sen kullanvärinen kansi oli jo haalistunut ja sivut repeilleet, mutta se oli ainut asia, mitä Heidillä oli Annasta jäljellä pienen medaljonkin lisäksi. Anna oli pitänyt päiväkirjaansa aina kuolemaansa asti. Vaikka kirjoitukset olivat paikoin todella epäselviä eikä niiden tarkoitusta voinut ymmärtää, se antoi mullistavan kuvan Annan sielunelämästä. Siitä elämästä, mitä hän oli kaikessa rauhassa elänyt iloineen ja suruineen itselleen. Heidi avasi päiväkirjan keskiaukeaman, sieltä hän oli löytänyt kuvauksen siitä miehestä, jolle Anna oli vannonut rakkauttaan Heidin kuunnellessa kyyneleet silmissä oven toisella puolella.
Tuulen yhä voimistuessa ja ensimmäisten sadepisaroiden halkoessa ilmaa Heidi päätti lähteä autolleen. Kääntäessään selkänsä merelle hän kuuli surullisen melodian. Kääntäessään päätään hän näki, kuinka Anna soitti sävelmää istuen puun alla, hiukset avoinaisina hartioillaan. Tämä oli yhtä laihan ja kalpean näköinen, kuin silloin ennen. Anna katsoi Heidiä suoraan silmiin ja hymyili. Hän jatkoi soittamistaan silloinkin, kuinka Heidi alkoi laskeutumaan varovaisesti alas liukasta rinnettä.