Suhteen hiipuminen

Olen siis parisuhteessa elävä alle kolmekymppinen mies. Tänne päädyin kirjottelemaan, enpä olis ite ikinä uskonut. Asiat on vaan nyt jääny vaivaamaan ja tuntuu ettei oikeen koskaan saa irti keskustelemalla sitä mitä yrittää. Lähdin kirjoittelemaan aiheesta joka liittyy parisuhteeseen ja jos vastaavia löytyy niin olis ihan kiva jakaa kokemuksia/mielipiteitä.

Oon seurustellut noin puoli vuotta itseäni muutaman vuoden nuoremman naisen kanssa. Kaikki alkoi vähän vahingossa kesähuuman yhteydessä. Kumpikaan ei alussa odottanut siitä seuraavan mitään suurempaa mutt niin vain on edetty alkukesän, syksyn ja talven kautta tänne asti.
Muutamat ekat kuukaudet meni ihan toisillemme luvatessa että muihin ei kosketa ja ollaan uskollisia. Asiat eteni ja jossain vaiheessa jo seurusteltiin, Missään vaiheessa ei yhteen muutettu vaikka siitä ollaankin puhuttu jonkin verran.
Kaikki tuntui olevan hyvin ekat 3-4kk. Molemminpuolinen luottamus oli tietääkseni kunnossa. Soiteltiin päivisin, lähetettiin viestejä,oltiin sopivan mustasukkasia molemmat ja kyseltiin päivän tapahtumia muulloinkin kuin illalla nukkumaanmennessä. Arvostettiin toisiamme.
Jossain vaiheessa kaikki muuttui. Toki ihan perus parisuhderiitoja ja sopimisia on ollut alusta lähtien mutta ne on aikasemmin ollu harvassa eikä ne tietääkseni missään vaiheessa aiheuttanu katkeruutta kummankaan puolelta. Pari kertaa "erottiinkin" mutta palattiin nopeasti yhteisymmärryksessä takaisin. Itellä on ollut muutaman vuoden tauko seurusteluissa mutta en ajattele sen vaikuttavan omaan läsnäoloon ja toisen välittämiseen kovinkaan paljon, päinvastoin.
Nykyään kaikki asiat kääntyy riitelyksi, pienistäkin asioista. Kumppanilla päivät menee vuoristorataa. Ensin on täydellinen päivä ja heti seuraava on kaikkea muuta vaikka olisin kuinka kiva. Kerroin suhteen alkuajoista jolloin mietittiin yhdessä tulevaa, läheisyyttä ja lämpöä riitti niin olohuoneessa kuin makkarissakin eikä sitä pahemmin tarvinnu pyytää eli se tuntui luonnolliselta kaikinpuolin. Suurimmaksi osaksi kaikki on aikasemmin tuntunut hyvältä. Tiedän että rakastan tätä tyttöä, oon vaan tajunnu sen kai liian myöhään..?

Tän hetkinen tilanne on kaiken vastakohta. Ainoa läheisyys on nukkumaanmennessä se että kainaloon tullaan nukkumaan ja ei välttämättä edes sitä. Kaikki makuuhuoneessa tapahtunut on jääny kokonaan pois ja sitä on kestänyt parin kuukauden verran. Ruokaa ja muita perusjuttuja tehdään entiseen malliin, viestitellään ja soitellaan mutta se ei oo enää samanlaista. Lisäksi sain kuulla että tällä kyseenomaisella tapauksella on deittisivustolla profiili jossa käy aina välillä lukemassa viestejä. Se on kuulemma siltä varalta että pitää olla joku varalla jos hänet jätän. Kaikki perustuu kuulemma siihen että en ole enää samanlainen kuin alussa vaikka tiedän itse sen etten ole ihmisenä muuttunut mihinkään suuntaan.Musta alkaa pikkuhiljaa tulemaan vainoharhainen kun alan epäilemään kaikkea. Aikasemmin ei tarvinnut.
Sata kertaa oon huolissani kyselly että mitkä asiat vaikuttaa enkä itsekään oikeen voi olla enää oma itseni. Ketään muuta ei kuulemma missään vaiheessa ole ollut ja halut mua kohtaan eivät koskaan ole hävinneet minnekään.
Luottamus on tärkeää ja eihän tollanen tapahtumasarja sitä ainakaan paranna. Oliskohan kenelläkään mitää viisasta sanottavaa tällaseen probleemaan? :)