Beatlesin taitamattomuus melodioissa

ilmeinen fakta

Miksi asiaa koittavat täällä kiistää keskinkertaisuudet?

Eikös joku jo sanonut Beethovenista, että "Beethoven käytti intervalleja paljon mielikuvituksellisemmin kuin kukaan hänen jälkeensä tullut puuppari" - ja se tietysti pitää paikkaansa!

En ole koskaan kuullut esim. Beatlesilta erityisen kauniita tai mielenkiintoisesti rakennettuja melodioita, pulppuavia tai pitkälinjaisia, enkä isoja intervalleja.

Kaikki on aina liian helposti ennustettavaa.

Beatles ei koskaan käyttänyt oktaavia suurempaa hyppyä, sillä oktaavia suuremmat hypyt eivät ole alushousuystävällisiä intervalleja.

Beatlesin musiikki ei ole koskaan myöskään rikkaasti moduloivaa, koska harmonian käyttö on liian rajoittunutta. Rajoittunutta palvelemaan kuluttajan kapeaa vastaanottokykyä.

Sen sijaan jollakin Beeethovenilla on käytössä kaikki mahdolliset sävellajit ja niitten sisällä esiintyvät harmoniat. Mutta mikä vielä tärkeämpää, harmonian kehittely kudoksen sisällä on luovalla tavalla nerokasta, mitä todellakaan ei voi sanoa Beatleista tai kestään muusta poopmusan kertakäyttönimestä.

Mutta Beatlet osasi sitten jotakin muuta: He keikuttivat pyllyään lavalla siihen malliin, että kuulijoillekin tuli halu keikuttaa pyllyä, pommittaa lavaa alusvaatteilla ja kirkua kuin synnyttämässä olevat hyeenat.

Tämä valtava seikka teki Beatleista 60-luvulla suosittuja, mutta enää näin ei ole.

Kertokaa joku, miksi taidemusiikin nimet eivät unohdu samalla tavalla?

Se on useimmille itsestään selvää, mutta eikö asiaa olisi syytä pohtia myös ääneen? =)

21

84

    Vastaukset

    Anonyymi (Kirjaudu / Rekisteröidy)
    5000
    • Väärin kirjoitat

      Beatlesilla on yli oktaavin hyppyjä. Strawberry F F on hyvä esimerkkilaulu.

    • 4 + 11

      Onko yli oktaavin hyppy melodiassa jokin melodian laadun tae?

      Juuri kyky kehitellä tarttuvia melodioita oli yksi niistä syistä miksi Beatles aikoinaan ja yhä vieläkin oli ja on niin suosittu.

      Beatles ei ollut erityisen tunnettu siitä että he keikuttivat lavalla pershettään. Rolling Stones ja Mick Jagger toi sen tavan rockmusiikkiin.

      Ei yleensä ottaen ole esintyjän syytä tai vika jos yleisö innostumaan heittelemään alusasujaan lavalle.

    • hahmottaja

      Oliko kuitenkin niin, että Beatleskin yritti epätoivoisesti seurata klassisen säveltaiteen melodikkoja siinä kuitenkaan onnistumatta?

      Kompetenssi ei riittänyt alkuunkaan Mozartin, Beethovenin, Haydn'in ja Brahmsin tasolle, jolloin oli tyytyminen yksinkertaisen sulaviin popsävelmiin. Tässä he toki aika ajoin onnistuivat kuten "Elanor rigby" tai "The fool on the hill" osoittavat - tai siis McCartney onnistui. Taito se on tehdä yksinkertaisiakin sävelmiä, missä lajisssa taas useimmat popartistit (erityisesti Rolling Stones mukaan lukien) ovat merkittävästi Beatlesia heikompia.

      Yhtä kaikki klassisen säveltaiteen loputtomalle neroudelle Beatlesitkaan eivät voi käytännössä yhtään mitään. Kyse on kompetenssieroista, joihin voi vaikuttaa vain rajallisesti.

    • jdjgdgkdggsd

      Täh?

      Muistinvaraisesti: lainaus eräästä Beatlesin lehdistötilaisuudesta USA:ssa.
      K: Mitäs te pidätte Beethovenista?
      Ringo: Minä olen aina arvostanut Beethovenia, varsinkin hänen runojaan.

      http://www.youtube.com/watch?v=YOMTnLHDWRA
      -Rollarit sen sanoivat, siinä sitä kompetenssia.

      "Oliko kuitenkin niin, että Beatleskin yritti epätoivoisesti seurata klassisen säveltaiteen melodikkoja siinä kuitenkaan onnistumatta?"

      Ei ollut, vaan Beatles, ja Stones ja moni muu jos he ylipäätään yrittivät joitain muita seurailla, ne muut olivat ei Beethoven ei Mozart vaan Chuck Berry, Buddy Holly jne. Ja heidän seurailunsa ja jopa paremmaksi paneminen onnistui yhtyeiltä oikein hyvin:
      -Tässä sitä seuraillaan Berryä:
      http://www.youtube.com/watch?v=TBiLhQpaUaM
      http://www.youtube.com/watch?v=iZq4cLd348w
      -Ja tässä Hollya:
      http://www.youtube.com/watch?v=oDFGTwKH5kw
      http://www.youtube.com/watch?v=juEeau5nHVU&feature=related

      "Yhtä kaikki klassisen säveltaiteen loputtomalle neroudelle Beatlesitkaan eivät voi käytännössä yhtään mitään."

      Täh? Beatles on jo itsekkin klassista länsimaista musiikkia.
      Ei Beatles tai Stones ole mitään pois Beethovenilta tai Mozartilta. Beatlesin ja Stonesin levyjen myynnistä kertyneillä miljoonilla levy-yhtiöt ovat niitä Beethovenin ja Mozartinkin teoksien levytyskustannuksia kattaneet eikä suinkaan päinvastoin.

    • hahmottaja

      Miksi taas taloudellisia argumentteja ilmiössä, jossa vain ja ainoastaan sisällöllä on (ainakin pitäisi olla) lähtökohtaisesti merkitystä?

      Onko niin, että 1900 - ja 2000 -luvun poppi-ihmiset ovat jo perusoletustasolla sisäistäneet kaupallisten arvojen merkityksen - jopa niiden ensisijaisuuden?

      Kysehän on tietysti lopulta musiikin laadun alasajosta, mitä populaarikulttuuri on kautta aikain enemmän tai vähemmän edustanut. Musiikin sisällöstä hengittävät ihmiset tuskin juuri kuitenkaan piittaavat taloudellisista seikoista - edustaahan liiketaloudellinen maailma sivistyksen olennaisimman rappioalueen kovaa ydintä.

      Olisi kyllä aikamoista utopiaa uskotella itselleen, että popin 'parhaat' ilmiöt a´la Beatles nousisivat säveltaiteen edustajien rinnalle - ja joidenkin "näkemyksen" mukaan jopa ohikin. Noin sivumennen todeten historiassakin on pieni aikajänne-eroavaisuus: taidemusiikin reilu tuhat vuotta vastaan popin reilu viisikymppinen...

      Beatles voi edustaa klassista länsimaista POPPIA, ei klassista länsimaista (taide)musiikkia. Tässä on kyllä vissi ero; liittyyhän poppiin AINA kaupallisuus olennaisena osana. Ideologisesti näitä on siten mahdotonta rinnastaa; aivan eri asia on toki se, mistä kukin pitää.

      P.S. Useimmissa tapauksissa ainakin popin edustajat (artistit, promoottoriporras eri alaryhmineen ja rahastajineen) kahmivat kyllä fyffet lähes täysin omiin taskuihinsa - näistä rahastusgeimeistä ei taida taidemusiikille juuri köyhäinavustustakaan tihkua. Rahastuksesta kertonee jotain sekin, että kymmeniätuhansia vetäviin stadionkonsertteihinkin liput maksavat yleisesti 100 euroa tai enemmänkin. Kaikkine taustakoneistoineenkin rahastajaosapuoli saa kyllä aivan kohtuuttomia summia vaivansa palkaksi. Tämä on tietysti luonnollista, onhan popin alkujuuret kapitalismin kehdossa, jossa vain ja ainoastaan rahalla ja aineellisella hyvällä on todellista merkitystä seurauksista piittaamatta. Siinä sivussa kulttuurin sisällötkin kumartavat yleensä melko uskollisesti tälle ideologialle.

    • samaa ja eri mieltä

      Olet 99% oikeassa, klasari on SE juttu.

      Mutta melodiataito on harvinainen ilmiö ja esim. beethovenilla ei ollut mitään kaksista sellaista. Tämä tunnustetaan yleisesti, beethovenin pitkälinjaisin ja laulavin melodia on simppeli ilon hymni, joka kalpenee yesterdaylle. Kuunnelkaa viides ja seitsemän sinfonia, kuuluisat mestariteokset, ja koittakaa löytää juuri melodiseessa (ei rytmisessä) mielessä vakuuttavia pitkiä linjoja. Ei voi löytää. Beethoven on tietenkin nero mutta se nerous on motiivin kehittelyssä ja harmoniassa, ei melodiassa.

      Paul taas on luonnonlahjakkuus melodiassa, mikä tekee Beatlesista popin ehkä parhaan edustajan, muutaman kandinaatin ohella. Klassiseen musiikkiin ei komleksisuudeltaan voi beatlesin melodioita rinnastaa, mutta suureen osaan taas orgaanisuudeltaan ja kauneudeltaan voisi kuin voisikin! Näin ei vaan tehdä sillä harvalla keskustelijalla on kykyä puhua sekä brtittipopista että klassisesta musiikista uskottavasti, kuten sinulla ja minulla on. (esim. keskustelun aloittaja on täysin agressiivinen eikä lainkaan puolueeton).

      Mielestäni kyse on genren "kehityskelpoisuudesta", ei ensisijaisesti taidosta. Sanoit itsekin taannoin että Macca on mies, joka olisi voinut kehittyä päteväksi klassisellakin puolella, jos olisi saanut siihen ympäristöstä valmiudet. Mielestäni sen verran kovaa tasoa hän esitti pop-puolella hitteineen kuten Eleanor rigby, että minäkin vakaasti uskon niin. Ja olen ilahtunut Beatlesin parhaista biiseistäkin, vaikka olen klasarimies. Klasarissa juttu on kuitenkin pitkälinjainen ja rikas, nautinnollinen kehittely niin harmonisella melodisella kuin yleis-rakenteellisellakin tasolla ja sen kautta tavoitettu selvästi korkeampi taiteellinen taso, unohtamatta sitä että musiikki voi olla kontrapunktista ja että siinä on paljon rikkaampi sointi.

      • Tasav. Presidentti

        Miksi ihmeessä klasarihimofanit tulee jatkuvasti harrastamaan henkistä itsetyydytystä Beatles-sivulle?...joku kallonkutistaja vois ehkä selvittää,ja kertoa meille kaikille..................


      • hahmottaja

        Kyllä, McCartney olisi voinut toimia myös klassisella alueella - ainakin sillä melodisella sektorilla. Toisaalta voi olla parempikin, että hän on kunnostautunut juuri popin uranuurtajana - ja kriteerien asettajana. Vahinko tietysti, ettei noihin kriteereihin oikein kuitenkaan ole kyetty vastaamaan. Todellakin, McCartneyn monet muistettavimmat sävelkudokset ovat selvästi syntyneet inspiraatiosta - pakottomasti. Näin ei voi sanoa useimmista muista alan toimijoista, ei edes saman 1960 -luvun yhtyeen sisällä.

        Melodisuuden käsite on tietysti klassisella puolella kuitenkin laajempi kuin popissa. Tässä mielessä Beethovenin 'melodiattomuus' lienee myös suhteellista ja tukeutunee osaltaan selkeiden - ja kuten edellä todettua - pitkälinjaisten melodioiden suhteelliseen vähälukuisuuteen. Mozartin klassisen muotorakenteessa tiukasti pitäytyvissä (vaikka) sinfonioissa tuota "McCartney -henkeä" onkin sitten aistittavissa sitä enemmän. Persoonallisten tekijöiden ohella osaroolia ilmiössä näytellee myös ajanjakso: klassisessa ja klassisen kohti romantiikkaa etenevässä murtokaudessa on toki eroja jo henkisellä ulottuvuudellakin...Ilmeinen fakta lienee kuitenkin, että Mozartilla ja McCartneylla on selkeitä yhteyksiä, siis ainakin nyt noin henkisellä ulottuvuudella.

        Beethovenin osalta käyttäisinkin mieluummin teemojen kuin puhtaiden melodioiden käsitettä. Beethovenin tapauksessa alkaa tietysti näkyä selkeä rakenteellinen sävellystapa, mutta se ei mielestäni estä lukuisten teemojen ylivertaisuutta. Mielestäni sekä seitsemännestä että viidennestä sinfoniasta löytyy niistäkin ylittämättömiä teemoja (viides on mielestäni kutakuinkin perfekti kokonaisuus, vailla juurikaan 'heikkoja kohtia'). Nerous tulee kyllä selkeästi esiin esimerkiksi viidennen hitaassa toisessa osassa, johon en tunnu hevillä kyllästyvän. Kokonaisuutena sanoisin, että kaikki yhdeksän sinfoniaa nousevat minulla kiittäen hyväksyttäviksi, vaikka ensimmäisessä onkin selkeitä Mozart - vaikutteita (luonnollisesti). Samaa teema -painottuneisuutta löytyy myös pianokonsertoista (ja viulukonsertosta). Pianosonaateista taas kyllä irtoaa mielestäni myös jonkin verran selkeitä melodiarakenteita, mikä taas jousikvartettojen rajojenrikkoneisuudessa on lähes kokonaan sivussa.

        Rakenteellinen sävellystapa jatkui Brahmsissa, jota täällä on aika ajoin arvioitu väkinäiseksi. Brahms on itsekin tunnustanut säveltämisen tuskallisuuden, mutta siitä huolimatta mestariteoksia syntyi mielestäni niillä alueilla, joihin hän lusikkansa iski. Myönnän pianokoserttojen ajoittaisen raskassoutuisuuden, mutta tämä ei mielestäni vähennä niiden merkittävyyttä. Kamarimusiikin puolella saavutukset ovat mielestäni yhtä lailla merkittäviä. Sinfoniat ovat nekin raskaita, mutta ehdottoman nerokkaita harmonisessa rakenteessaan. Näin siitä huolimatta, että niistä kuulee tavattoman selkeästi tuon rakenteellisen sävellystyylin (ehkä sitä suorastaan alleviivataan paikoin!). Ei Brahmskaan mielestäni aina ole 'väkinäinen': sinfonioiden loistavat, lyhyet kolmannet osat ja nuo (kansanmusiikki)tanssit tuntuvat kyllä aika pakottomasti syntyneiltä.


      • Kolmannen sinfonian
        hahmottaja kirjoitti:

        Kyllä, McCartney olisi voinut toimia myös klassisella alueella - ainakin sillä melodisella sektorilla. Toisaalta voi olla parempikin, että hän on kunnostautunut juuri popin uranuurtajana - ja kriteerien asettajana. Vahinko tietysti, ettei noihin kriteereihin oikein kuitenkaan ole kyetty vastaamaan. Todellakin, McCartneyn monet muistettavimmat sävelkudokset ovat selvästi syntyneet inspiraatiosta - pakottomasti. Näin ei voi sanoa useimmista muista alan toimijoista, ei edes saman 1960 -luvun yhtyeen sisällä.

        Melodisuuden käsite on tietysti klassisella puolella kuitenkin laajempi kuin popissa. Tässä mielessä Beethovenin 'melodiattomuus' lienee myös suhteellista ja tukeutunee osaltaan selkeiden - ja kuten edellä todettua - pitkälinjaisten melodioiden suhteelliseen vähälukuisuuteen. Mozartin klassisen muotorakenteessa tiukasti pitäytyvissä (vaikka) sinfonioissa tuota "McCartney -henkeä" onkin sitten aistittavissa sitä enemmän. Persoonallisten tekijöiden ohella osaroolia ilmiössä näytellee myös ajanjakso: klassisessa ja klassisen kohti romantiikkaa etenevässä murtokaudessa on toki eroja jo henkisellä ulottuvuudellakin...Ilmeinen fakta lienee kuitenkin, että Mozartilla ja McCartneylla on selkeitä yhteyksiä, siis ainakin nyt noin henkisellä ulottuvuudella.

        Beethovenin osalta käyttäisinkin mieluummin teemojen kuin puhtaiden melodioiden käsitettä. Beethovenin tapauksessa alkaa tietysti näkyä selkeä rakenteellinen sävellystapa, mutta se ei mielestäni estä lukuisten teemojen ylivertaisuutta. Mielestäni sekä seitsemännestä että viidennestä sinfoniasta löytyy niistäkin ylittämättömiä teemoja (viides on mielestäni kutakuinkin perfekti kokonaisuus, vailla juurikaan 'heikkoja kohtia'). Nerous tulee kyllä selkeästi esiin esimerkiksi viidennen hitaassa toisessa osassa, johon en tunnu hevillä kyllästyvän. Kokonaisuutena sanoisin, että kaikki yhdeksän sinfoniaa nousevat minulla kiittäen hyväksyttäviksi, vaikka ensimmäisessä onkin selkeitä Mozart - vaikutteita (luonnollisesti). Samaa teema -painottuneisuutta löytyy myös pianokonsertoista (ja viulukonsertosta). Pianosonaateista taas kyllä irtoaa mielestäni myös jonkin verran selkeitä melodiarakenteita, mikä taas jousikvartettojen rajojenrikkoneisuudessa on lähes kokonaan sivussa.

        Rakenteellinen sävellystapa jatkui Brahmsissa, jota täällä on aika ajoin arvioitu väkinäiseksi. Brahms on itsekin tunnustanut säveltämisen tuskallisuuden, mutta siitä huolimatta mestariteoksia syntyi mielestäni niillä alueilla, joihin hän lusikkansa iski. Myönnän pianokoserttojen ajoittaisen raskassoutuisuuden, mutta tämä ei mielestäni vähennä niiden merkittävyyttä. Kamarimusiikin puolella saavutukset ovat mielestäni yhtä lailla merkittäviä. Sinfoniat ovat nekin raskaita, mutta ehdottoman nerokkaita harmonisessa rakenteessaan. Näin siitä huolimatta, että niistä kuulee tavattoman selkeästi tuon rakenteellisen sävellystyylin (ehkä sitä suorastaan alleviivataan paikoin!). Ei Brahmskaan mielestäni aina ole 'väkinäinen': sinfonioiden loistavat, lyhyet kolmannet osat ja nuo (kansanmusiikki)tanssit tuntuvat kyllä aika pakottomasti syntyneiltä.

        hidas osa on mielestäni esimerkki Brahmsin väkinäisyydestä. Verrataan hetken ajan sitä Beethovenin kohtalonsinfonian hitaaseen osaan: Brahmsin imelään molliherkkyyteen tosiaankin kyllästyy, kun taas Beethovenissa on läsnä erittäin universaali ja taivaallinen pastoraalisuus eikä kappaleeseen kyllästy. Mielestäni Beethoven on tunnetasolla Brahmsia uskomattoman paljon edellä, vaikka Brahms tuskallisesti sai aikaan yhtä hienoja harmonirakenteita (ja samalla jopa vaikeampia).

        Bach rakensi musiikkiaan polyfonisesti, mutta äärettömän matemaattisena ihmisenä sai sen kuulostamaan luonnollisesti - se oli hänelle luonnollista, kuten esim. Schubertille oli runollinen, moduloiva tekstin kääntäminen parhaaksi lied-musiikiksi.

        Haydnin huumori on ensiluokkaista.

        Brahmsille ei tuntunut olevan säveltäminen millään sektorilla yhtä helppoa kuin esim. näille nimille oli heidän omat erityistonttinsa.

        Olet muuten tietysti oikeassa: Beethovenillakin oli melodioita/teemoja runsaasti. Kuitenkin kuulisin kernaasti mielipiteesi Maccan ohella popin etevimmän melodikon, Brian Wilsonin ja toisaalta varsin pätevän pop-musan säveltäjän Stevie Wonderin meriiteistä suhteessa McCartneyyn.


      • hahmottaja
        Kolmannen sinfonian kirjoitti:

        hidas osa on mielestäni esimerkki Brahmsin väkinäisyydestä. Verrataan hetken ajan sitä Beethovenin kohtalonsinfonian hitaaseen osaan: Brahmsin imelään molliherkkyyteen tosiaankin kyllästyy, kun taas Beethovenissa on läsnä erittäin universaali ja taivaallinen pastoraalisuus eikä kappaleeseen kyllästy. Mielestäni Beethoven on tunnetasolla Brahmsia uskomattoman paljon edellä, vaikka Brahms tuskallisesti sai aikaan yhtä hienoja harmonirakenteita (ja samalla jopa vaikeampia).

        Bach rakensi musiikkiaan polyfonisesti, mutta äärettömän matemaattisena ihmisenä sai sen kuulostamaan luonnollisesti - se oli hänelle luonnollista, kuten esim. Schubertille oli runollinen, moduloiva tekstin kääntäminen parhaaksi lied-musiikiksi.

        Haydnin huumori on ensiluokkaista.

        Brahmsille ei tuntunut olevan säveltäminen millään sektorilla yhtä helppoa kuin esim. näille nimille oli heidän omat erityistonttinsa.

        Olet muuten tietysti oikeassa: Beethovenillakin oli melodioita/teemoja runsaasti. Kuitenkin kuulisin kernaasti mielipiteesi Maccan ohella popin etevimmän melodikon, Brian Wilsonin ja toisaalta varsin pätevän pop-musan säveltäjän Stevie Wonderin meriiteistä suhteessa McCartneyyn.

        Niin, täytynee huomioida se, että Brian Wilson toimi käytännössä (säveltämisessä) yksin - ja vielä mentaalisesti 'epävakaana'. Saavutukset popin saralla ovat kuitenkin silti erittäin merkittäviä: Pet sounds ylittää mielestäni kokonaisuutena Beatleslevyt, mutta muilta osin epätasaisuus leimaa tuotantoa. 1960 -luvun aikaansaannoksista löytyy lukuisia(kin) suuria onnistumisia, mutta ehkä Wilson oli jollain tavalla McCartneyta enemmän 'oman tyylinsä' kehässä. Tämä on tietysti pitkälti juuri tyylikysymys, joka ei välttämättä tarkoita myös sävellysten kaavamaisuutta samassa suhteessa. Kuitenkin pitäisin McCartneyta ainakin muuntautumiskykyisempänä lauluntekijänä. Wilsonin soolotuotannosta nostaisin myös päällimmäisenä havaintona esiin epätasaisuuden, vaikka "Smile" -albumi onkin melko kompakti kokonaisuus (sehän onkin vanhaa materiaalia).

        Stevie Wonder edustanee populaarisoulin sektorilla melko harvinaista, hyvin melodiapainotteista linjaa. Onkin aika luonnollista, että Wonderia voidaan tarkastella Wilsonin ja McCartneyn kontekstissa vaivattomasti. Melodisuuden 'päällepukkaavuudessa' lienee syy siihen, miksi hän ei nauti varauksetonta suosiota soulin ja laajemminkin kaikkien mustan musiikin harrastajien parissa (no, sama orientaatio kytkeytyy kyllä koko muinaiseen Motown -ilmiöön, enemmän tai vähemmän). Tässäkin tulee ilmi mielestäni se tosiasia, että mitä parempi laulunkirjoittaja, sitä todennäköisemmin juuri- ja rockpiirit tätä karttavat. Wonderin paras jakso 1970 -luvun alkupuolelta puolen välin jälkeen kestää mielestäni hyvin vertailun McCartneyyn. Kynä oli tuolloin varsin terävänä ja tuotti useitakin vahvoja albumikokonaisuuksia. Wonder sai myös tietyllä tapaa rytmisesti monotoonisempiinkin tekeleisiinsä melodiikkaa, mikä todistaa muuntautumiskyvystä - ominaisuus, joka useimmilta muilta populaarisoulin kentällä tuntuu puuttuvan. Hitaammissa sävellyksissä, joita popissa balladeiksikin kutsutaan, pitäisin McCartneyta kuitenkin innovatiivisempana ja melodisesti vielä parempana tekijänä.

        Lauluistaan Wonder tunnetaan, mutta sillä sektorilla mitään kovin merkittävää ei mielestäni ole syntynyt sitten 1970-1980 -lukujen vaihteen. Popin puolella ilmiö on tietysti tavallinen: Beethovenin kaltaisia, koko 'uran' ajan merkittäviä sävellyksiä luoneita tekijöitä ei popin kentässä taida oikein olla.


      • Andy Oldham
        hahmottaja kirjoitti:

        Kyllä, McCartney olisi voinut toimia myös klassisella alueella - ainakin sillä melodisella sektorilla. Toisaalta voi olla parempikin, että hän on kunnostautunut juuri popin uranuurtajana - ja kriteerien asettajana. Vahinko tietysti, ettei noihin kriteereihin oikein kuitenkaan ole kyetty vastaamaan. Todellakin, McCartneyn monet muistettavimmat sävelkudokset ovat selvästi syntyneet inspiraatiosta - pakottomasti. Näin ei voi sanoa useimmista muista alan toimijoista, ei edes saman 1960 -luvun yhtyeen sisällä.

        Melodisuuden käsite on tietysti klassisella puolella kuitenkin laajempi kuin popissa. Tässä mielessä Beethovenin 'melodiattomuus' lienee myös suhteellista ja tukeutunee osaltaan selkeiden - ja kuten edellä todettua - pitkälinjaisten melodioiden suhteelliseen vähälukuisuuteen. Mozartin klassisen muotorakenteessa tiukasti pitäytyvissä (vaikka) sinfonioissa tuota "McCartney -henkeä" onkin sitten aistittavissa sitä enemmän. Persoonallisten tekijöiden ohella osaroolia ilmiössä näytellee myös ajanjakso: klassisessa ja klassisen kohti romantiikkaa etenevässä murtokaudessa on toki eroja jo henkisellä ulottuvuudellakin...Ilmeinen fakta lienee kuitenkin, että Mozartilla ja McCartneylla on selkeitä yhteyksiä, siis ainakin nyt noin henkisellä ulottuvuudella.

        Beethovenin osalta käyttäisinkin mieluummin teemojen kuin puhtaiden melodioiden käsitettä. Beethovenin tapauksessa alkaa tietysti näkyä selkeä rakenteellinen sävellystapa, mutta se ei mielestäni estä lukuisten teemojen ylivertaisuutta. Mielestäni sekä seitsemännestä että viidennestä sinfoniasta löytyy niistäkin ylittämättömiä teemoja (viides on mielestäni kutakuinkin perfekti kokonaisuus, vailla juurikaan 'heikkoja kohtia'). Nerous tulee kyllä selkeästi esiin esimerkiksi viidennen hitaassa toisessa osassa, johon en tunnu hevillä kyllästyvän. Kokonaisuutena sanoisin, että kaikki yhdeksän sinfoniaa nousevat minulla kiittäen hyväksyttäviksi, vaikka ensimmäisessä onkin selkeitä Mozart - vaikutteita (luonnollisesti). Samaa teema -painottuneisuutta löytyy myös pianokonsertoista (ja viulukonsertosta). Pianosonaateista taas kyllä irtoaa mielestäni myös jonkin verran selkeitä melodiarakenteita, mikä taas jousikvartettojen rajojenrikkoneisuudessa on lähes kokonaan sivussa.

        Rakenteellinen sävellystapa jatkui Brahmsissa, jota täällä on aika ajoin arvioitu väkinäiseksi. Brahms on itsekin tunnustanut säveltämisen tuskallisuuden, mutta siitä huolimatta mestariteoksia syntyi mielestäni niillä alueilla, joihin hän lusikkansa iski. Myönnän pianokoserttojen ajoittaisen raskassoutuisuuden, mutta tämä ei mielestäni vähennä niiden merkittävyyttä. Kamarimusiikin puolella saavutukset ovat mielestäni yhtä lailla merkittäviä. Sinfoniat ovat nekin raskaita, mutta ehdottoman nerokkaita harmonisessa rakenteessaan. Näin siitä huolimatta, että niistä kuulee tavattoman selkeästi tuon rakenteellisen sävellystyylin (ehkä sitä suorastaan alleviivataan paikoin!). Ei Brahmskaan mielestäni aina ole 'väkinäinen': sinfonioiden loistavat, lyhyet kolmannet osat ja nuo (kansanmusiikki)tanssit tuntuvat kyllä aika pakottomasti syntyneiltä.

        Pikemminkin on niin, että Brahms soitti Beatlesissa rumpuja, mutta managerin mielestä Beethoven oli niin ruma, että basistiksi valittiin McCartney. Hän oli myös sopivan lyhyt, vain kolmasosan mittainen.


    • Tuo lause

      ei ota kantaan keskusteluihin asioihin edes köyhästi... Se on vain "lopettakaa faktojen esilletuominen" -tyyppinen pelästynyt, naamioitu kommentti.

      • F. Homma

        > Tuo lause
        26.1.2012 14:45
        0
        Sulje
        ei ota kantaan keskusteluihin asioihin edes köyhästi... Se on vain "lopettakaa faktojen esilletuominen" -tyyppinen pelästynyt, naamioitu kommentti.
        ==============================================

        Faktojen (?) esilletuominen on eri asia kuin niiden täysaikainen hokeminen. Faktojen (?) esilletuominen on eri asia kuin tommonen ihme päteminen.


    • ggsgsdg

      Sehän nyt vaan on tosiasia, että klassinen klassinen musiikki tonaalisessa muodossaan törmäsi seinään ja säveltäjät lähtivät uusille poluille,

      Kaikki nuotit oli käytetty.

      Tämä kriisi saa klasarifanit tänne valittamaan.

      Miten on mahdollista saada ihmiset innostumaan yhä uudestaan kolmen, jopa yhden soinnun varaan rakennetusta musiikista?

      Rytmi. Se on veressä.

    • Rytmimusiikki

      Mitä on rytmimusiikkia? Poppiako? Klassinen on rytmisesti vaativampaa, joten klassista tulisi kutsua rytmimusaksi, sen lisäksi että sille ainoana on varattu kontrapunktimusan titteli. Ja melodisesti klasari hakkaa popin. Entä harmonia?

      Tästä asiasta ei tarvitse keskustella tämän enempää, ellei Beatles-fanit jaksa vänkätä että heidän yhtyeensä on se maailman merkittävin juttu ylivoimaisesti. Kyse on popista, ei sentään mistään konserttomusiikista.

      Pop on yleensä "pelkkää sörsseliä musiikillisesti", kuten joku suunnilleen luonnehti Figaron häitä, siis teosta joka on laadullisesti huikea alusta loppuun ja Mozartin jopa paras sävellys, Brahmsin ylistämä jne...

      Suosittelen ottamaan pari kansanopiston (ei ollenkaan huono mesta) oppituntia musiikista, ilman rock-kontekstia. Älkää aina lukeko rockin historiankirjoista siitä miten Beatles mullisti soinnut pitkällä tukallaan. Tosiasiassa he eivät mullistaneet sointuja, vaikka kynäilivätkin pikkuläjän hyväsointuisia, sointuvia sävelmiä, kuten myös Wonder, Wilson ja muut popin pikkuihmeet onnistuivat, ennenkö pop-genre latisti heidät unohtamaan luovuutensa (joka taas klasarityyppien kohdalla on latautunut kestämään hautaan saakka elinvoimaisena).

      Mitä tulee Stevie Wonderiin, niin mielestäni hän hallitsi hyvin popmusan harmonian, isompine sointuineen, ja osasi kirjoittaa luontevan kuuloista sävellajista erkanevaa matskua ja sopivalla tavalla palata alkuun - eli luoda juuri Beatlesin tavoin kestäviä laulusävellyksiä, jotka omassa saippualiigassaan ovat nerokkaita. Sama pätee Wilsoniin, jonka harmoniat kappaleessa Lets go away for a while ovat erinomaiset, jazz-tyyliä musikaalisesti edustavat.

      Suosittelen Beatles-faneja laajentamaan kenttää edes popin pariin muuhun merkkitekijään, jos kieltäydytte kaikista parhaasta genrestä, varsinaisesta (klassisesta) musiikista.

      Beatles-CCR-kaman tunteminen on noloa.

      • Raub

        Kyllä The Beatles on minulle #1 mutta lähemmäksi klassista musiikkia meni mm. Procol Harum mutta eihän se ole tai ollut itseisarvo eli so what...

        Itse pidän molemmista (Beatles ja Procol Harum) mutta pidän myös klassisesta musiikista. Täällä mainitaan Bach (tosi bueno) ja Beethoven mutta lähelle orkkua menee Tchaikovskin simphonia nro5 ja siinä reilun 15 min Andante!!!

        Kaikkea kivaa on mukava kuunnella!!!!


      • Mutuarvio
        Raub kirjoitti:

        Kyllä The Beatles on minulle #1 mutta lähemmäksi klassista musiikkia meni mm. Procol Harum mutta eihän se ole tai ollut itseisarvo eli so what...

        Itse pidän molemmista (Beatles ja Procol Harum) mutta pidän myös klassisesta musiikista. Täällä mainitaan Bach (tosi bueno) ja Beethoven mutta lähelle orkkua menee Tchaikovskin simphonia nro5 ja siinä reilun 15 min Andante!!!

        Kaikkea kivaa on mukava kuunnella!!!!

        Tuo oli tommonen laiskan kuulijan mutuarvio. Bach on paljon enemmän kuin "tosi bueno", sun pitäis perehtyy siihen mikä musasta tekee hyvää, ja mikä on helpon musan ominaisuus (ja mikä ei).

        Palaa sitten asiaan, kun olet oppinut ettei unohtuvaa progea tai mitä lie tule ikinä mainita Beethovenin kanssa samassa yhteydessä. Floydeja sun muita etevämpi sentään on tämän palstan nimibändi eli Beatles-bändi (muuten sen saaman ihailun suuruus olisi vielä koomisempaa kuin se on) - kuitenkin en tiedä kuinka jankkaavaksi olisi mentävä että Beatles-fanit käsittäisi jotain taidemusiikin rakenteista, harmoniasta ja melodioista, siitä miten nämä arvot ovat MUSIIKKIA, eivät teoriaa? Ne soivat oikeasti klassisen musiikin teoksissa, muttei macca- saati lennon-popissa, joka on Bachiin verrattuna niin suunnattoman kevyttä ja helppoa.


      • vampyyrimuusikko
        Mutuarvio kirjoitti:

        Tuo oli tommonen laiskan kuulijan mutuarvio. Bach on paljon enemmän kuin "tosi bueno", sun pitäis perehtyy siihen mikä musasta tekee hyvää, ja mikä on helpon musan ominaisuus (ja mikä ei).

        Palaa sitten asiaan, kun olet oppinut ettei unohtuvaa progea tai mitä lie tule ikinä mainita Beethovenin kanssa samassa yhteydessä. Floydeja sun muita etevämpi sentään on tämän palstan nimibändi eli Beatles-bändi (muuten sen saaman ihailun suuruus olisi vielä koomisempaa kuin se on) - kuitenkin en tiedä kuinka jankkaavaksi olisi mentävä että Beatles-fanit käsittäisi jotain taidemusiikin rakenteista, harmoniasta ja melodioista, siitä miten nämä arvot ovat MUSIIKKIA, eivät teoriaa? Ne soivat oikeasti klassisen musiikin teoksissa, muttei macca- saati lennon-popissa, joka on Bachiin verrattuna niin suunnattoman kevyttä ja helppoa.

        mikä musasta tekee hyvää? Se, että ihmiset pitävät siitä. Se, että kriitikko pitää, ei ole minkään tae.

        Rytmimusiikki puolestaan kannustaa liikkeeseen, klassinen passiivisuuteen.

        Eikö modernilla taidemusiikilla ole mitään arvoa? Siitä voi puuttua harmonia, rytmi, sävelasteikko on outo. Rakenne samoin. Sehän syntyi tonaalisen musiikin kriisistä. Klassisessa oli kaikki tehty ja tyydytään soittamaan 200 v vanhoja nuotteja yhtä vanhoilla soittimilla. Kaunista, koskettavaakin, mutta kuka jää menneisyyteen?


      • Hyvänen aika, mies!
        vampyyrimuusikko kirjoitti:

        mikä musasta tekee hyvää? Se, että ihmiset pitävät siitä. Se, että kriitikko pitää, ei ole minkään tae.

        Rytmimusiikki puolestaan kannustaa liikkeeseen, klassinen passiivisuuteen.

        Eikö modernilla taidemusiikilla ole mitään arvoa? Siitä voi puuttua harmonia, rytmi, sävelasteikko on outo. Rakenne samoin. Sehän syntyi tonaalisen musiikin kriisistä. Klassisessa oli kaikki tehty ja tyydytään soittamaan 200 v vanhoja nuotteja yhtä vanhoilla soittimilla. Kaunista, koskettavaakin, mutta kuka jää menneisyyteen?

        Ryhdistäydy nyt, sinä se juutut kaikista pahimmin saman asian toisteluun!

        Taidemusiikki elää aina, uusi ja kestäväksi osoittautunut vanha!

        "Se että jengi pitää" on yhtä paljon musiikillinen laatukriteeri kuin äidinkielen opettajien inhoama "se kuulostaa oikealta" -pseudokielioppisääntö. Kehotan sinua nyt miettimään, miksi esim. pidät Beatlesista enemmän kuin radion novan poplistan tän hetkisistä kuumista jutuista. No, koska Beatles on parempi. Kuuntele Haydnia, niin saat vielä kevyesti parempaa kamaa. Musiikillinen laatu menee tälleen simppelisti, ainakin jos vertailukohteet, joita rinnastellaan ja joiden teoksia tarkastellaan (onko niin tehty vielä tällä palstalla?) ovat näin eritasoisia.

        Jos valita pitäisi Händelin ja Haydnin välillä, olisi se kai vaikeampaa, riippuen tyypistä.


      • vökvkb
        Hyvänen aika, mies! kirjoitti:

        Ryhdistäydy nyt, sinä se juutut kaikista pahimmin saman asian toisteluun!

        Taidemusiikki elää aina, uusi ja kestäväksi osoittautunut vanha!

        "Se että jengi pitää" on yhtä paljon musiikillinen laatukriteeri kuin äidinkielen opettajien inhoama "se kuulostaa oikealta" -pseudokielioppisääntö. Kehotan sinua nyt miettimään, miksi esim. pidät Beatlesista enemmän kuin radion novan poplistan tän hetkisistä kuumista jutuista. No, koska Beatles on parempi. Kuuntele Haydnia, niin saat vielä kevyesti parempaa kamaa. Musiikillinen laatu menee tälleen simppelisti, ainakin jos vertailukohteet, joita rinnastellaan ja joiden teoksia tarkastellaan (onko niin tehty vielä tällä palstalla?) ovat näin eritasoisia.

        Jos valita pitäisi Händelin ja Haydnin välillä, olisi se kai vaikeampaa, riippuen tyypistä.

        handeliin pitää mennä että voi kuunnella vesimusiikkia.


    Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.

    Takaisin ylös

    Luetuimmat keskustelut

    1. Sofia miksi soitit torstaina Stefanil ja pyysit käymään kun muka olet ahdistunut.?

      Oliko asia suunniteltu, kun pyysi käymään ja varmasti tiesi et miten Stefan asiaan suhtautuu.Oliko myös Seiskan toimittaja pyydetty tarkoituksella pai
      Kotimaiset julkkisjuorut
      104
      1740
    2. Martina oli sarjassaan tänään 32.

      Mutta eikö pyöräily ja uinti ole vahvempia hänellä kuin juoksu? Aikaa on vielä harjoitella ennen Frankfurtin kisoja.
      Kotimaiset julkkisjuorut
      208
      1730
    3. Stepuli itkee facessa

      Haluaisin pyytää julkisesti karseaa käytöstäni anteeksi lähimmiltä, naapureilta ja etenkin Sofialta! Ei ole missään olosuhteissa hyväksyttävää käyttä
      Kotimaiset julkkisjuorut
      105
      1650
    4. Sofia oli ainoastaan rahan takia suhteessa Stefanin ja Nikon kanssa.

      Järkyttävää miten Sofia on käyttänyt hyväksi näitä molempia miehiä ja rahat loppu niin vain haukkumiset tullut kiitokseksi heille.
      Kotimaiset julkkisjuorut
      254
      1418
    5. Voi kun menisi nyt Stefan katsoo tyttären uutta ponia, viettäisi aikaa hänen kanssa.

      Aika parantaa kaiken ja meillä kaikilla on elämässä vastoinkäymisiä ja yli kyllä pääsee ainakin ajan kanssa.
      Kotimaiset julkkisjuorut
      134
      1376
    6. Suomi teki typeryyttään Venäjästä nyt konkreettisesti vihollisen, jota se ei aiemmin ollut.

      Venäjä ei ole uhannut Suomen turvallisuutta, eikä Venäjän ja Ukrainan välinen konflikti ole signaloinut minkäänlaista uhkaa Suomelle. Se "uhka" luotii
      Maailman menoa
      477
      951
    7. Minä menetän sinut kokonaan

      Siksi olen paniikissa, sekaisin ja surullinen. Taitaa olla jonkinasteinen stressitila päällä. Toivottavasti sinulla on kaikki hyvin.
      Ikävä
      50
      941
    8. Onpas Martina valinnut sopivan laulun

      Storyssa kun Isben poni tulee, " älä vie lapsuuttani pois." Äiti se lähtee mieluummin panopuuksi hotelliin, kuin viettäisi senkin ajan lastensa kanssa
      Kotimaiset julkkisjuorut
      115
      898
    9. Veikkauksia milloin Venäjä hyökkää Suomeen?

      Veikkaan että se tapahtuu nopeasti, ehkäpä jo kesäkuussa. Suomi 5,5 miljoonan harvaan asuttu maa. Venäjä ei tarvitse suurta joukkoa Suomeen, joten kai
      Maailman menoa
      298
      877
    10. Uskomatonta miten "kassatyttö Sannasta" tuli hetkessä kuoleman kauppias.

      Demarit on kautta historian olleet "takinkääntäjien"mestariluokkaa kokoomuksen hihassa kiinni. Sannan arviointikyky petti täysin Naton suhteen, Brysse
      Maailman menoa
      347
      826
    Aihe