Yksinäinen.. kö?

Tuossa nukkumaan mennessä tulin taas muistaneeksi kuinka yksinäinen nykyään olen.Siis ainahan olen itseni tuntenut enemmän tai vähemmän yksinäiseksi mutta tämä nykyinen yksinäisyys "kierre" sai alkunsa alkusyksystä.

Olen nainen, 25vuotta.
Päätin tehdä totaalisen elämänmuutoksen ja katkasta napanuoran minun ja kotikaupunkini välillä.

En tullut tänne kuitenkaan ns yksin. Myös eräs kavereistani muutti tuohon kilometrin päähän.Ennestään löytyy muutamia ystäviä.Ihmisiä jotka ovat ihania ja todellisia silloin kun ovat paikalla.On aikoja jolloin emme kuule tai näe.Tiedän, voin soittaa tai tekstata mutta kun olen tälläinen "ei niitä kuitenkaan kiinnosta" tai "entä jos vaan häiritsen" -tyyppiä. Kotikaupunkiin jääneet kaverit ovat kunkin tahollaan tuntunut unohtavan minut täysin.Heidän negatiivinen asenteensa sai alkunsa jo kun ilmoitin muuttoaikeistani. Muutama heistä myös suuttui niin pahasti että laittoivat "välit poikki".
Osa syyllinen muuttooni oli eräs e-p, hyvin pienellä prosentilla. En siis tullut tänne e-p:n perässä, vaan elämän ja uusien kokemuksien.

Pahinta kaikessa tässä kolmessa kuukaudessa kun täällä olen asunut on ehkä siskon tyttären asenne. Hän kun ei tykänny muuttoaikeistani saatikka muutosta. (olemma aina olleet kuin paita ja peppu, vasta viime vuosina -neidin täysi ikäisyyden jälkeen- ovat välimme alkaneet rakoilla) tämä muutto kuitenkin pahensi vain asioita. Siskon tyttäreni ei pidä e-p:stä laisinkaan. Vaikka tietää miten tärkeä ihminen ja turvaverkko e-p mulle on täällä "suuressa maailmassa". Johtunee myös siitä että e-p on homo. Välillämme on siskon tyttären kanssa ollut muutama isompikin riita. Elämääni ei siis tällähetkellä ainakaan paranna edelle mainitsemani neiti.

Taisin poiketa asiasta totaalisesti. Kun nousin tuolta sängystä tiesin tarkasti mitä kirjottaisin mutta ne hävisivät päästäni sillä sekunnilla kuin aloitin. Täällä mä siis istun yksin päivät vai pitäisikö sanoa nukun yöt, nukun päivät. Tänäänkään en jaksanut lähteä ulos. Typerääkin typerämpi tekosyy - siellä sataa lunta. Mä olen aina pitänyt lumesta ja varsinkin sateesta. Nyt se on yhtä tyhjää kanssa.

Niinä hetkinä kun joku kavereista viettää mun kanssa aikaa tai tehdään jotain yhdessä olen hyvinkin sosiaalinen ja iloinen. Joku pikku ukko paholainen takaraivossani kuitenkin koputtelee ja muistuttaa siitä että pian olen taas itsekseni, neljän seinän sisällä jumissa enkä kuitenkaan jaksa mihinkään lähteä. Netissä menee sitten sekin vähäinen aika jonka olen hereillä.
Onhan mulla kissa. Mutta tosi tilanteissa sen seura ei riitä.

Olen hakenut kursseille ja työväenopistolle. Kursseille en ole päässyt, työväenopistoon kyllä. Sekin kurssi sitten peruttiin liian vähäisten osallistujien takia. Toivon todella että kevät tulisi pian. Jos edes se auringon valo tai kevät aamut sais mut heräämään. Löytäisin taas sen oikean itseni jonka olen johonkin kadottanut. Liekö jäänyt kotikaupunkiini. Ei voi tietää.

Sain tapanin päivänä mitä ilmeisemmin paniikkikohtauksen. Olin elämäni ensimmäisen kerran ambulanssissa. Verenpaine oli todella korkea mutta kun hoitaja oli lääkärin kanssa hetken tuuminut sain jäädä ystäväni huomaan yöksi. (jotta siis olisi joku joka tarkkailisi tilannetta) Tän kohtauksen jälkeen olen useasti käynyt sairaalassa. Verenpaineen, kuristus tunteen(herää yöllä tunteeseen että joku kuristaa) tästä lähtien ollut palan tunne kurkussa, tälläkin hetkellä, hengitysvaikeudet jne takia. Verenpaineeni on tarkkailussa ja kuun viimeinen päivä on seuraava lääkäri aika jolloin tutkitaan myös nielurisani jotka molemmat ovat hyvin turvoksissa, muttei testien mukaan kuulemma tulehtuneet. Heti ekalla kerralla otettiin kaikki testit sydän filmistä kilpirauhaseen, diabeteksestä munuaisiin. Kaikki arvot kohdillaan. Olen kuitenkin saanut tästä "kohtauksesta" jonkun sortin luulosairauden. Viimeksi tänään olen googlannut oireita jos jonkunmoisia. Mistä voikaan tämän hetken olotilani milloinkin johtua. Esim: palan tunnen kurkussa.

Lisätköön nyt vielä tähän sekavaan tekstiini että olen tämän kolmen kuukauden aikana harkinnut vakavasti takasin kotikaupunkiini muuttoa mutta joka kerta tullut siihen päätökseen että jos luovutan nyt olen luovuttaja aina. Aikaa on kuitenkin kulunut niin vähän "napanuoran katkaisusta".

En tiedä kävikö tämän hetkinen olotila kellekkään selväksi tämän sekavan tekstin ansiosta. Jos joku kuitenkin kysyisi nyt suoraan millainen olo mulla on tai mitä kuuluu vastaisin varmasti - Todella yksinäinen ja paha. Tunne kuin seinät kaatuisivat päälle eikä ketään kelle siitä kertoisi. Vaikka kertoisin, ymmärtäisikö vai vähättelisikö vain?