Kuinka sitä rakkaus voi sumentaa ihmisen pään...??
Olen uskonut johonkin absurdiin tunteeseen, ollut kuukausitolkussa pahassa mielenhäiriössä, uskotellut itselleni utopistisia valheita
Olen itkenyt ja olen iloinnut, rakastanut koko ajan ja uskotellut että tällä on joku suurempi merkitys
Kaipa hän on mua lempeästi välillä koettanut ohjata oikeaan suuntaan mutta eihän tässä tilassa ihminen käsitä mitään
Oon tulkinnut hänen ystävyytensä rakkaudeksi ja itse naamioinut rakkauteni ystävyydeksi.
Miten näistä naurettavista tunteista pääsis eroon...?
Olen uskonut johonkin absurdiin tunteeseen, ollut kuukausitolkussa pahassa mielenhäiriössä, uskotellut itselleni utopistisia valheita
Olen itkenyt ja olen iloinnut, rakastanut koko ajan ja uskotellut että tällä on joku suurempi merkitys
Kaipa hän on mua lempeästi välillä koettanut ohjata oikeaan suuntaan mutta eihän tässä tilassa ihminen käsitä mitään
Oon tulkinnut hänen ystävyytensä rakkaudeksi ja itse naamioinut rakkauteni ystävyydeksi.
Miten näistä naurettavista tunteista pääsis eroon...?
Vastaukset 12
Vanhimmat
Olemmeko tehneet molemmat samalla tavalla?
Melkein.. melkein :)
Mitä sitä ihastumiselleen voi. Se kasvaa ja rakkautta sekin on, jos vaikka yksipuolista, niin rakkauttahan se :)
Jaa.aa. Olet ilmeisesti romantikko, joka ihastuu helposti mutta huomaa pian, että eivät ne tunteet pitkälle kantaneetkaan. Samanlainen hupsu itse olen ollut, mutta nyt tiedän, että järki onneksi vanhemmiten osaa jo valita, eikä niin tunteiden tuuliviirinä enää heilu sinne tänne.
Tunteesi menevät ohi, kun ovat aikansa sinua riepotelleet ja saat tilalle elämääsi jotain muuta ajateltavaa. Todellisuus, se kannatta myös kohdata ihan sellaisena kuin se on ja olla rehellinen itselleen ja realistinen. Ei kannata hoivata sellaisia tunteita sisällään, joihin ei sanalla sanoen ole mitään mahdollisuutta ja nähdä oma mahdottomuutensa tuohon saavuttamattomaan.
Myönnä itsellesi olevasi romantikko, joka aina haluaa romantisoida joka ainoan tapahtuman ja ihmisen elämässään.
Kun näet edessäsi sinua tutkivan lääkärin, etkö heti mielessäsi ala tutkia hänen ulkonäköään, onko hän sievä/komea :D Sellaisia me ihmiset ja varsinkin romantikot olemme. Mistä ihminen muuten unelmoisi, ellei suuresta rakkaudesta ja sen tuomasta tunteesta omalle kohdalleen :)
Rakkaus on skitsoa romantikolle, joka elää rakkaudesta ja on aina rakkaudennälkäinen.
Ei nyt ihan noinkaan, tai siis ei sinne päinkään.
...ihastuksia nyt tulee ja menee mutta ne ei pahemmin heiluttele suuntaan tai toiseen. En rakastu helposti, enkä usein. Silloin kyllä heiluttaa.
En normaalioloissa muista edes rakkauden olemassa oloa, en romantisoi ihmisiä ja tilanteita - päin vastoin.
Saatan tarkastella ihmisten ulkonäköä mutta en ikinä ihastu ulkonäön perusteella.
rakastuneena kyllä olen varmaan yltiöromantikko, sitä en voi kieltää
sydämen asioita en tahdo edelleenkään järjellä päättää, mutta toivon tietenkin että jos sydämeni vielä jonkun valitsee että sydämenvalittuni ottaisi myös askeleen minua kohti
Päiviä, kuukausia, vuosia...naurettavat tunteet, totta tosiaan.
Naamioinut rakkauden ystävyydeksi. Mikä prkl siinä oikein on, kun ihmiset naamioituvat ja naamioivat tunteensa? Tämän kun mulle joku naamioitunut selittäisi, niin olisin tyytyväinen.
Juurihan se aloituksessa kävi selväksi. Kun tietää, että toinen ei tunne samoin, tyytyy sitten vähempään eli ystävyyteen, että saa edes jämät tuosta rakkauden heijastumasta. Naamioimalla rakkautensa ystävyyteen voi tosiaan menettää järkensä ja koko elämä voi lipua tuon toivottoman rakkauden haaveilemisen perään. Suosittelen kaikille sellaisesta irtipäästämistä, sillä se voi tuhota koko ihmisen ja jäljelle jää vain katkeruus ja viha.
Niinhän se tuli selväksi aloittajan naamioitumisen syy, mutta kun on niitä muitakin. Naamioidutaan, vaikka on varma tieto toisen tunteista. Tämä ei mene jakeluun.
Irti yritän pyristellä, mutta ei se kuule niin helppoa ole.
anteeks, minäkään en ihan täysin käsittänyt.. tarkoitatko että rakastunut ihminen naamioi tunteensa ystävyydeksi tai muuksi vaikka tietää että vastapuoli tuntee samoin...?
..tähän minäkin aikani uskoin. tai halusin uskoa. Eli uskottelin itselleni utopistia valheita.
sanotaan että itseä kohtaan olisi terveellistä luottaa siihen toisen arviointikykyyn hänen tarpeestaan naamioida tunteensa. joku syyhän siihen on oltava ja todennäköisesti painava
Mitä siinä sitten on pyristelemistä, jos molemmat tuntevat samoin, rakastavat toisiaan?
Pitääkö silloin pyristellä pois tai naamioida rakkautensa ystävyydeksi omaksi turmiokseen?
En taaskaan ymmärrä, mistä tuossa on kysymys?
Jos tunnen, tiedän ja koen olevani rakastunut ja haluan saada sen toisen omakseni ja tiedän jopa hänenkin rakastavan minua, niin eipä tulisi mieleeni yrittää pyristellä pois, vaan tekisin kaikkeni saadakseni kokea tuon yhteisen rakkauden ja onnen tunteen hänen kanssaan.....
Onneksi sinun ei tarvitsekaan ymmärtää, mistä tässä on kysymys. :)
En mäkään usko, että tän ap:n kohdalla on kysymys "jokaisen kohdalle osuvan ihmisen/tapahtuman romantisoimisesta". Sellainen tyyppi, arvelen, unohtaisikin hurahduksensa pian hurahamalla seuraavaan.
Päinvastoin juuri siksi, ettei joka tyyppiin ihastuile yhtä mittaa, onkin kelpo ihmeissään, kun jonkin harvan kerran niin käy.
Juurikin näin kuin "aito romantikko" sanoo.
tämän jälkeen en tahdo hurahtaa piiiitkään aikaan. enkä usko että edes pystyisin.