Onko moni lukenut vanhan kunnon mestarin Rex Stoutin Nero Wolfe dekkareita? Aloitin sarjan lukemisen alusta monen vuoden tauon jälkeen ja olen ihan jumissa. Onneksi on sateinen kesä, niin ehtii lukea illat pitkät! Itse Wolfe käy joskus piintyneine tapoineen hermoille, mutta apuri Archie Goodwin on aivan hervoton tyyppi.
Rex Stoutit imaisevat mukaansa
Lily
6386
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Veikkaisin kymmenen yhtä vastaan, että olen lukenut kaikki Helsingin kirjastoista löytyvät Nero Wolfe -kirjat.
Kirjojen taso on aika tasaisen tappavan hyvää, mutta ykkössuosikkejani ovat Caesar on kuollut, Parhaissakin perheissä ja Kultaiset hämähäkit. Nyt on ollut pakko siirtyä suomentamattomiin, koska suomennetut alkavat jo loppua kesken.
Rex Stoutin vannoutuneena ihailijana ja monen kirjan omistajana sanon, että paras kirja on mielestäni Ovikello soi.
Sitä lukiessa tosin auttaa paljon, jos tietää FBI:n toimintatavoista ja sen entisen johtajan Hooverin persoonasta. Hieno kirja!
Siitä äijästä joka jatkoi Stoutin työtä mestarin jo kuoltua? Itse luin yhden ja aloitin toista mutta jäi kesken siitä syystä että Archien suuhun ei vain sovi puhua Dallasista. (tv-sarja) Ei sitten ollenkaan. Suosittelen vain tosi vannoutuneelle fanille joka haluaa saada kaiken irti, välittämättä onko se hyvää vai huonoa.
Tarkottanet kaveria nimeltä Robert Goldsborough? Joo pari herran tekelettä on hyllyssä, luettu pariinkin kertaan. "Dallas-ongelma" ei välttämättä oo R.G:n vika vaan ilmenee väkisin kun hahmoa venytetään jopa seitsemälle vuosikymmenelle, niinkun tässä tapauksessa - ne alkupään jo patinoituneet tarinat tuntuvatkin paljon aidommilta - Wolfe juo salakuljetettua olutta yms, ja sit yhtäkkiä ajetaan Mersulla, Archie käyttää tietokonetta ja tapahtumat ovat muutenkin tästä päivästä. Samaa vaivaa on mun mielestä esim. Spillanen viimesessä Mike Hammerissa, aina kun puhutaan menneestä niin viitataan vaan tapahtumiin "vuosia sitten". Sotamuistelotkin viittaavat selvästi Vietnamiin, vaikkei sitä suoraan sanotakaan.
Toisaalta R.G:n tarinoissa viehättää se että Wolfe ei ole muuttunut sitten mihinkään, vaan on samanlainen huonosti ulkomaailmaan sopeutuva jäärä kuin ennenkin - ei mitään väliä vaikka muu maailma on muuttunut, sopii silti yhtä huonosti herran hipiälle. R.G kyllä turhaankin korostaa ja alleviivaa Stoutin hahmoilleen luomaa luonnetta, ikkäänkuin haluten näyttää että kyllä hän nämä hahmot tuntee - mutta ongelma on siinä että niin tuntevat lukijatkin ja teksti tuntuukin siksi kovin holhoavalta.
Nonni olishan tämän voinut tuohon toiseenkin viestiin jo kirjoittaa, mutta...
Sonnikirja Caesar on kuollut on ehottomasti Stout-osaston eliittiä mutta kyllä Fer-de-Lancekin puree - ollakseen ensimmäinen on Wolfe jo kuitenkin varsin valmis henkilö, eli Stout on selvästi kypsytellyt hahmoaan jo pitkään.
Kokoelmapuolelta löytyvä "Taimenet todistavat" on myös kiva, kun liippaa läheltä omaa harrastusta. Siinä on oikeastaan alussa vähän samaa kuin Caesarissa, mennään ns. suoraan tilanteeseen - Archie istuu metsästysmajan ison ruokapöydän äärellä toinen poski tulipunaisena, aivan liian lähellä suurta, hehkuvaa takkaa...