pakko kertoa

Elämässä on vaiheitakin ajanjaksoja ja joskus pitkiä! Tsemppiä ja päätä pystyyn vaik vaikeeta on.

Täällä on monta lukijaa, sinua ymmärtävää ja ehkä myös samoin ajattelevaa.
Tavallaan olet tienhaarassa, jossa et tiedä, mihin suunnata, koska koet jokaisen tien tyhjäksi, eikä sen päässä mielestäsi ole valon pilkahdustakaan näkyvissä.

Et kirjoittanut, minkä ikäinen olet, silläkin voi olla ratkaisevaa, miten jatkaa.

Olen joskus ehkä n. 17 vuotta sitten ollut täysin burn out, olin kulkenut sen tien loppuun, siltä tuntui. Itkin työpöytäni ääressä, olo oli täysin toivoton. Otin sanomalehden, siellä oli mainos: "Tule paratiisilomalle Naantalin kylpylään". Tilasin saman tien sieltä huoneen, vaikka rahaa ei ollut mainittavasti. Totesin itselleni; tästä helvetistä voi mennä ainoastaan paratiisiin.

Näin sinun ei välttämättä tarvitse tehdä, mutta tuo "paratiisiloma" avasi silmäni, kieleni kannat. Tapasin paljon iäkkäitä ihmisiä, itse olin nuorehko. Keskustelin paljon elämää kokeneiden myös sotainvalidienkin kanssa. Minulle nämä vanhukset olivat kuin elämän arvojen pankki, elämä on tarkoitettu myös nautittavaksi. Riisuin turhat odotukset ja laskeuduin vapaalle. Tutustuin sen matkan seurauksena uusiin ihmisiin, olinhan vapautunut ennakkoasenteistani ja -odotuksista. Se auttoi minua pahimmasta selviämään.

Muuten, menepä muillekin keskustelupalstoille. Esim. Ilta-Sanomilla on hyvät aiheet, jossa on keskustelua, ei pelkästään mielipiteiden ilmaisua. K.o. palstalla kirjoitukset myös tarkastetaan, joten siellä ei tule herjoja ja asiattomia kommentteja luettavaksi. Suosittelen! Sieltä esim. itse olen tutustunut uusiin henkilöihin. Olen käynyt k.o. palstalla yli 10 vuotta. Vaihtoehtoja on, kun ne vain oivaltaa.

Myöskin jokin uusi harrastus. Itse menin latinoja tanssimaan, siis alkeita. Johan tuli uutta ajateltavaa. Tanssi on myös terapeuttista. Suosittelen.

Rohkeesti ajan tilaus psykiatriselle sairaanhoitajalle. Jos koet tarvitsevasi sairaslomaa, niin psykiatrille. Kysy onko tämä masennusta.
Masennuksen oireita on ainakin tuo näköalattomuus, itkuisuus, mielialan lasku useamman viikon ajalla, unihäiriöt; aamuyön heräilyt tai jatkuva nukkuminen, ylipäätään väsymys joka ei johdu fyysisistä syistä , itsemurha ajatukset, kuoleman toive,,,, eristäytyminen...

Kerron vaan niitä mitkä itsekkin olen elänyt läpi. Lääkkeet ja keskusteluhoito. Jumala, Jeesus ja rukous. lepo.

En tiedä onko tästä mitään apua, että hakee voimaa ihmisiltä joita ei tunne eikä koskaan tule tuntemaan, mutta jotenkin tuntuu ihan vähän helpommalta elää kun joku huomaa minut ja ei tuomitse vaikken olekaan niin täydellinen. Kuulostaa ehkä typerältä, mutta kiitos te jotka annoitte omaa aikaanne ja vastasitte, olo on vähän rauhallisempi kun ei ole ihan ypöyksin, voi jopa kuvitella että joku välittää tai ainakin voisi välittää. En varmaankaan silti uskalla kertoa olostani kenellekään tutulle, mutta jotenkin tuntui hyvältä sanoa se edes täällä.

Et ole enää yksin. Monet lukevat kirjoitustasi. Uskon että meillä jokaisella on joskus tuollinen yksinäinen ja orpo olo. Monella on vaikka olis parisuhteessa tai ystävienkin keskellä. Itse olen paljon yksin ja mutta minulla on muutamia ystäviä. En kuitenkaan lepää ystävieni sylissä konkreettisesti. Ainakin uskon, että osittain tarve syliin on jotkain rakkuden velkaa, jos ei ole lapsena saanut olla riittävästi sylissä, on kokenut hylkäämistä. Itsellä on näin ollut. Kun olen saanut eheytettyä sisimpääni ja olen kokenut Taivaallisen Isän rakkautta ja hyväksyntää tuo sylin tarve on poistunut.
Olen tavallan päässyt sinuksi itseni kanssa ja koen olevani kotona ihan omassa itsessäni.
Ei onni löydy välttämättä jotakin ulkopuolelta: se on harmoonien tila ja sopusointu itsensä ja Jumalan kanssa. Kun on näin niin voi iloita toistenkin seurassa ilman riippumatta heissä ja nauttia elämästänsä.

Minä olen itse asiassa jo muutama vuosi sitten hakenut apua ongelmiini ja käyn tällä hetkellä terapiassa, mikä kyllä auttaa että välillä ei tunnu niin pahalta. On vain ollut aika rankat pari kuukautta ja nyt istun kotona angiinassa ja odotan tehoisiko antibioottikuuri numero kaksi, ja kun tarpeeksi kauan on yksin eikä jaksa ihan fyysisistä syistä tehdä mitään sitä jotenkin lamaantuu täysin. Ja sitten sitä huomaa olevansa taas siellä kuopan pohjalla mistä on niin monta kertaa aiemminkin onnistunut nousemaan ainakin vähäksi aikaa mutta kuten aina kun siellä makaa tuntuu mahdottomalta vetää itsensä ulos pimeydestä. Ja sitten minä ajattelin, että mitä jos sen sijaan että istun yksin itkemässä yrittäisin tehdä edes jotain joka auttaisi vähän, ja ajattelin että koska terapeutille puhuminen helpottaa oloa, ehkä tännekin kirjoittaminen helpottaa ainakin vähäksi aikaa. Ja niin se kai tekee, muuten en kirjoittaisi viestiä numero kolme. Minä olen vain niin väsynyt siihen että on niin raskasta ja että sinne kuoppaan joutuu uudestaan ja uudestaan. Mutta kiitos että yritätte auttaa, en ole tottunut kertomaan kenellekään asioista jotka liikkuvat sisimmässäni ja se että olette vastanneet niin ystävällisesti on kyllä minulle rohkaisevaa, tavallaan tämä pieni askel on sen ansiosta ollut hyvä askel ja se rohkaisee ottamaan toisen pienen askeleen.