Vaikeista ajoista selvinneitä??

Kyllä olen päässyt. Olen ollut lapsesta asti masennustaipuvainen; lapsuus oli rakkaudeton ja olin koulukiusattu. Yritin itsemurhaa 15 vuotiaana.

Opiskeluaikana masennuin syvemmin ja tuntui, etten tule saamaan opintojakaan päätökseen. Viiltelin itseä ja löin itseäni salaa. Seurusteluun en uskaltanut lähteä (itsetunto nolla) kuin vasta 24 vuotiaana (olin vielä neitsytkin) ja suhde oli rakkaudeton.

Psykoanalyyttisen psykoterapian (5v) ja lääkityksen avulla jaksoin ja sain sen verran maata jalkojeni alle, että aloin tehdä itselleni hyviä valintoja. Erosin avoliitosta (sama mies) ja uskalsin olla yksin. Valmistuin ja pääsin hyviin töihin. Uskaltauduin parempaan suhteeseen ja nyt voin sanoa olevani onnellinen. Olen pitkässä avioliitossa ja kahden ihanan lapsen äiti. Koko prosessiin on mennyt vuosia, mutta nyt voin katsella niitä taaksepäin aivan tyytyväisenä: tämä on ollut minun tieni! Olen ylpeä itsestäni ja vaikeuksista, jotka olen voittanut.

Tuo, että ei tunne isteään kokonaiseksi on todella tuttua. Muista,kun ajattelin, että minusta puuttuu jokin pala. tyntui, että toisilla on jokin elämisen taito ja kyky, mitä minulla ei ole. Anna elämälle aikaa. Pyri juuri nyt pitämään istestäsi niin hyvää huolta, kuin vain voit. Pyri tekemään hyviä valintoja! Mieti "mikä minulle juuri nyt on hyvä". Vähitellen hyvistä jutuista rakentuu hyvä elämä. Toivon sinulle sydämestäni kaikkea hyvää.

Hei ja kiitos vastauksestasi. Hienoa kuulla, että olet löytänyt hyvän elämän kaikkien vaikeuksien ja vuosien jälkeen. Voit tosiaan olla ylpeä itsestäsi: olet käynyt läpi aikamoisen koettelemuksen ja selviytynyt siitä ihan itse. Tämä tarina antoi minulle toivoa. Olen jo aloittanut hyvien valintojen tekemisen ja alkanut rakentaa elämääni siihen suuntaan, mihin toivoisin sen menevän. Ehkä tunne, joka minua kalvaa eniten, on yksinäisyys, ja sen kanssa pitäisi vielä keksiä tulemaan toimeen.

Ja tuo kun kirjoitit, että "toisilla on jokin elämisen taito ja kyky, mitä minulla ei ole" kolahti paljon. Jossain vaiheessa, varsinkin kun olin masentuneempi, hämmennyin muiden ihmisten energiamäärästä ja kyvystä selviytyä niin positiivisin mielin arjesta. Itseluottamuksesta, minkä näin ympärilläni mutten yhtään itselläni. Tunnen edelleen kateutta ihmisiä kohtaan, jotka tuntuvat saavan elää ilman näitä vaikeita tunteita, vaikka tiedostan, että kaikilla on kyllä omat arat kohtansa.

Olen myös käynyt läpi psykoterapian ja oppinut siellä tuntemaan itseäni paremmin. Terapia-aika on ollut korvaamatonta, mutta nyt on aika yrittää tehdä itsenäisesti omasta elämästä hyvää ja ehkä oivaltaa se jokin mystinen juttu. :) Kiitos kovasti kannustuksesta. Toivon myös kaikkea hyvää sinulle.

Mitä on se täysin normaali elämä? Aika nimittäin kultaa muistot, ihan oikeasti. Aina meillä on ollut murheita ja huolia. Silloinkin, kun on ollut parempi kausi.

Henkinen kehittyminen ja itseensä tutustuminen vie aikaa.

Myös minulla on ollut vaikea elämä, mutten silti vaihtaisi sitä muuhun. Olen saanut paljon voimia ja viisautta kaikesta. Eli se mikä ei tapa, se vahvistaa. Lopulta.

Olen myös masennukseen taipuvainen, herkkä. Viimeiset pari vuotta ovat olleet kuitenkin liian raskaita, ja sairastuin masennukseen. Ennen en ollut käynyt lääkärissä asian tiimoilta, vaikka olisi kai ollut aihetta. Nyt kun lääkitys on ilmeisesti kohdillaan, olen päässyt hiljalleen jaloilleni. Pelkään kuitenkin jatkuvasti, että vielä luisun siihen pahaan oloon. Se on ehkä se minun puuttuva palaseni. Epävarmuus, tieto siitä miten voi käydä. Tai ehkä se onkin sellainen ylimääräinen pala, lisäpala viisautta?

Ahdistavia ajatuksia on minullakin välillä. Pakottaudun pois niistä. Etsin väkisin positiivisia ajatuksia. Kuten jo tiedän, masennus on rinki jossa ne ikävät asiat pyörivät mielessä kohtuuttomissa määrin. Liikunta auttaa hyvän olon ja positiivisten ajatusten saavuttamisessa.

Katson, että tämä on normaalia elämää, vain vähän viisaampana kuin ennen.