lapsettomuus ja masennus

Hei!

Kysymykseni ei kai varsinaisesti liity lapsettomuushoitoihin, vaan ennemminkin niiden kylkiäisenä tulevaan suruun ja epätoivoon. Asia kuitenkin on mielessä joka hetki, joten toivoisin, että saisin siihen jonkin selvyyden.

Olemme yrittäneet lasta 4 vuoden ajan ja 3 ivf:ääkin on jo tehty. Aina laihoin tuloksin ja pakkaseenkaan ei ole ksokaan saatu mitään. Mieli on aivan maassa, on ollut jo pitkään. Tuntuu ettei elämässä ole mitään sisältöä kun lasta ei kuulu. Ympärillä ihmiset perheytyy ja me olemme jääneet yksin. Työ ei motivoi lainkaan eikä anna mitään, harrastukset ei kiinnosta kun ne eivät auta unohtamaan ja en saa niistäkään enää mitään mielihyvää, sukulaisia ei tee mieli nähdä kun kyselyt alkaa, mikään loma/juhlat/yms. ei auta unohtamaan tosiasioita. Määräaikainen työsuhdekin loppuu pian, en saa edes haetuksi uutta paikkaa. En vain jaksa sitä uuden työsuhteen alkua, tulisi olla pirtsakka, tehokas, innokas ja opetella kasapäin uusia asioita. Nyt ei voimat riitä.

Tunnen oloni masentuneeksi, mutta en uskalla hakea apua. Meille on väläytelty lainasoluhoitojen mahdollisuutta ja itse olemme myös puhuneet jo adoptioprosessin aloittamisestakin. Olen ymmärtänyt, että adoptioon vaaditaan nuhteeton ja täydellinen olemus, terveys, parisuhde, taloudellinen tilanne jne. Pelkään, että mahdollinen masennus on punainen vaate niissä piireissä ja jos siitä jää jokin merkintä jonnekin papereihin, se pilaa kaiken tulevaisuudessa. Pelkään, ettei kerran masentuneeksi todettua pidetä kykeneväisenä äidiksi ja vaikka kaikki olisikin jo kunnossa, jättää se leiman mielenterveysongelmista. Siksi en uskalla hakea apua, vaikka todella sitä tarvitsisin.

Kysyisinkin nyt, että jos esimerkiksi teillä potilas pyytää apua lapsettomuuden aiheuttamaan masennukseen ja kertakaikkisen epätoivoiseen ja huonoon oloon, annetaanko noita tietoja missään olosuhteissa eteenpäin kolmannelle taholle? Voiko se pilata adoption, jos siihen joskus päädymme? Olen potilaana väestöliitossa ja mietin,että uskallanko ottaa asian puheeksi seuraavalla vastaanottokerralla. Jotenkin vain tuntuu,etten enää jaksa yksin ja mieskään ei pysty aina olemaan olkapäänä, keinot on meillä kotona jo loppu.