Onkohan kyynisyydestä mahdollista oppia pois? Tai onko siitä edes mitään järkeä koittaa päästä eroon, sillä sehän on helvetin hauskaa? Ollakko kyyninen ja yksinäinen vaiko joku sаatanan positiivari?
Joka tapauksessa karkotan ihmiset ympäriltäni, sillä vuosikausia jatkunut masennus on tehnyt minusta äärimmäisen kyynisen mulkvistin. Luultavasti tällä palstalla aika moni muukin kokee vastaavaa.
Joka tapauksessa karkotan ihmiset ympäriltäni, sillä vuosikausia jatkunut masennus on tehnyt minusta äärimmäisen kyynisen mulkvistin. Luultavasti tällä palstalla aika moni muukin kokee vastaavaa.
Vastaukset 2
Vanhimmat
aika samoissa aatoksissa... En edes tiedä onko se niin hauskaa pidemmän päälle. Mutta en kyllä tajuakkaan miten ihmiset jaksaa noita sosiaalisia pelejä, joissa on korrektimpaa olla valehteleva positiivari kuin rehellinen mulkero. Sitten kuitenkin "selän takana" suurin osa on vaan pastaajauhavia mulkeroita...
Maailma on vaan yks iso ripulipaska, joten ei kai siinä yks mulksoni sinne tai tänne sitte niin tunnu.. Toki ei sais sanoa, että ripulipaska vaan kuin kukkakimppu ja jokaisella pilvellä on hopeareunuksensa ja paistaa se päivä risukasaankin ja diipa daapa.
Samma här.
Kyynisyyteen opin teini-iän jälkeen kun hoksasin että vanhempani käyttävät minua oman egonsa pönkittäjäna ja tavallaan varastivat iloisen nuoruuteni hirveillä vaatimuksillaan. Aikansa elin vanhempieni elämää ja katosin itse kartalta kunnes heräsin kuin Neo matrixissa.
Kyynisenä ihmisenä on tavallaan suojassa pinnalliselta ihmissuhdehömpältä ja kaikenmailman hyväksikäytöltä, ei vain jaksa mennä mukaan siihen tyhjänpäiväisyyteen.
Huonoa kyynisyydessä on että rakastuminen on tavattoman tuskallista ja siitä tunteesta pyrkiikin kaikin tavoin pois. On melkoinen dilemma kun tavallaan nauttii rakastumisesta mutta samalla inhoaa sitä henkistä kytköstä toiseen.
Kyynisyys on osa minua enkä edes enää pyri siitä pois, olen jo niin tottunut.