Kaikki alkoi muutama vuosi sitten. Sairastuin, ja pahasti. Tuli ero avovaimosta, jonka luo lapsi jäi.
Jäin kumminkin sitten sairaudestani eloon vaikka ei siihen sillon kyllä uskonut kukaan muu kuin minä. Ei lääkärit, ei hoitajat, ei edes mun vanhemmat.
Mutta samassa jupakassa talousasiat hajosi käsiin ja nykyisin oon persaukinen ja pienituloinen ja sairauteni vuoksi työkyvytön.
Sairaus on kyllä hoidossa ja vaikka oonkin työkyvytön niin lääkkeiden kanssa pystyn elämään omaa pienimuotoista elämääni.
Mutta perkules että oon yksinäinen. Ja kun ero vielä tuli puskista (siis avokkini jätti mut) ei oikein helpolla pysty kehenkään luottamaankaan enää.
Lisäksi kun en enää käy töissä tai viihteellä, en tapaakaan naisia juuri missään.
Ja mun kavereistakin suurin osa vissiin on kokenut nää sydänongelmat niin pelottavina (kun niitähän voi tulla kelle vaan ja joillain on jotain pientä ollutkin), että niidenkin kanssa yhteydenpito on jäänyt vähäiseksi.
Tätäkö tämä loppuelämä nyt sitten on ?
Yksin yksinäistä. Vailla päämäärää, kun ei työkykyäkään ole.
Se miltä tää tuntuu on että mä olen ryssinyt kaiken mahdollisen, lisäks terveys on mennyt, koko elämä on lipunut käsistä.
Vaikka mun pitäisi olla onnellinen jokaisesta päivästä, viikosta, kuukaudesta ja vuodesta jonka oon saanut jatkoaikaa.
Ja pitäisi olla onnellinen siitä että ei ole suuremmin kipuja tai muuta isompaa vaivaa. Vaan tää saaterin sydänvika.
Ja siitä pitäisi olla onnellinen että mä en ole ollut koko elämääni yksinäinen, vasta nyt.
Mutta kun ei osaa !
Eikä mua oo todellakaan luotu olemaan yksin; ei kai ketään ole.
Ei jaksaisi tällaista, tää tuntuu mielettömältä ja turhalta. Mutta minkäs teet, tämmöstä tää nyt vaan on.
No, tää kuulostaa nyt varmaan ikävältä. Ei se pelkästään sitä ole. Mä en vaan jaksa olla tässä yksinäisyyden tyhjiössä. Mun on löydettävä itelleni se parempi puolisko, täytyy vaan jakaa uskoa siihen että jokaiselle kai joku on tarkoitettu, mullekin.
Vaikka nyt just se usko kyllä on koetuksella.
Jäin kumminkin sitten sairaudestani eloon vaikka ei siihen sillon kyllä uskonut kukaan muu kuin minä. Ei lääkärit, ei hoitajat, ei edes mun vanhemmat.
Mutta samassa jupakassa talousasiat hajosi käsiin ja nykyisin oon persaukinen ja pienituloinen ja sairauteni vuoksi työkyvytön.
Sairaus on kyllä hoidossa ja vaikka oonkin työkyvytön niin lääkkeiden kanssa pystyn elämään omaa pienimuotoista elämääni.
Mutta perkules että oon yksinäinen. Ja kun ero vielä tuli puskista (siis avokkini jätti mut) ei oikein helpolla pysty kehenkään luottamaankaan enää.
Lisäksi kun en enää käy töissä tai viihteellä, en tapaakaan naisia juuri missään.
Ja mun kavereistakin suurin osa vissiin on kokenut nää sydänongelmat niin pelottavina (kun niitähän voi tulla kelle vaan ja joillain on jotain pientä ollutkin), että niidenkin kanssa yhteydenpito on jäänyt vähäiseksi.
Tätäkö tämä loppuelämä nyt sitten on ?
Yksin yksinäistä. Vailla päämäärää, kun ei työkykyäkään ole.
Se miltä tää tuntuu on että mä olen ryssinyt kaiken mahdollisen, lisäks terveys on mennyt, koko elämä on lipunut käsistä.
Vaikka mun pitäisi olla onnellinen jokaisesta päivästä, viikosta, kuukaudesta ja vuodesta jonka oon saanut jatkoaikaa.
Ja pitäisi olla onnellinen siitä että ei ole suuremmin kipuja tai muuta isompaa vaivaa. Vaan tää saaterin sydänvika.
Ja siitä pitäisi olla onnellinen että mä en ole ollut koko elämääni yksinäinen, vasta nyt.
Mutta kun ei osaa !
Eikä mua oo todellakaan luotu olemaan yksin; ei kai ketään ole.
Ei jaksaisi tällaista, tää tuntuu mielettömältä ja turhalta. Mutta minkäs teet, tämmöstä tää nyt vaan on.
No, tää kuulostaa nyt varmaan ikävältä. Ei se pelkästään sitä ole. Mä en vaan jaksa olla tässä yksinäisyyden tyhjiössä. Mun on löydettävä itelleni se parempi puolisko, täytyy vaan jakaa uskoa siihen että jokaiselle kai joku on tarkoitettu, mullekin.
Vaikka nyt just se usko kyllä on koetuksella.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Moikka!
Oletko koittanut etsiä itsellesi netistä seuralaista?
Yksinäisyys on yksi pahimpia, mitä tiedän. Erosin miesystävästäni muutama päivä sitten, olen aivan rikki. En tiedä kuinka päin olisin. Pahinta on, etten saa öisin nukuttua.
Sun pitäis etsiä täältä netistä joku ihminen, jolle voit kirjoitella ja jakaa tuntemuksiasi. Se helpottaa! Ja netissä kun voi kaiken tehdä nimettömänä, jos haluaa.
Tsemppiä!
No en ole kyllä nettideittailuun vielä lähtenyt.
Mitä olen kuullut tarinoita siellä pyörii ihan oma porukkansa. En ole erityisen vanhanaikainen, enkä sinänsä vastusta ajatusta nettideittailusta. Mutta 70-luvun puolivälissä syntyneenä uskon kyllä siihen että deittailussakin pitää olla kemiaa ja läsnäoloa, se ei taida olla vielä mahdollista tietokoneen välityksellä ;)
Nettideittailun myötä monet ovat löytäneet itsellensä oman rakkaan. Tunnen jopa omasta tuttavapiiristäni tällaisia tapauksia muutaman.
Kyllähän siellä deittisivustoilla pyörii paljon sitä epämääräisempääkin porukkaa jotka voivat olla vaikkapa ihan trollailumielessä kirjautuneita sivustoille. Mutta niinhän sitä porukkaa voi olla reaalimaailmassakin. Ja jos deittisivustoilla johonkuhun tutustuu, ainakin keskusteluyhteys on taattu ja sillähän saa eniten selville ihmisestä itsestään. Ja jos siltä tuntuu, voi edetä jopa tapaamiseen.
Kannattaa ainakin kokeilla, ei siinä vielä mitään menetä. :)