Olen sairastanut keskivaikeaa masennusta syksystä 2010 lähtien,mutta nyt viime vuoden aikana masennukseni paheni huomattavasti.Lopetin tuossa 2011 kesällä käymisen minua hoitaneen sairaanhoitajan luona,koska kaksoissiskoni sairasti samaan aikaan vaikeaa masennusta ja hän toivoi minun olevan hänen luonaan auttamassa ja piristämässä.Olin hänen luonaan useita päiviä kerrallaan,ja yhä useammin jäi sitten nuo omat juttelukäynnit välistä.Lääkkeitäkään ei sitten tullut enää syötyä kun en havainnut niistä olevan minkäänlaista hyötyä(tiedän,oli typerä päätös).
No,sitten kun olisin ollut kotona ja joutanut hyvin käymään mielenterveysneuvolassa jutustelemassa,niin eipä enää huvittanut.Siskoni psykologi oli siihen mennessä alkanut vaikuttaa niin paljon tehokkaammalta(auttoi siskoa saamaan töitä,tukia yms.oli koko ajan apuna)kuin minua hoitanut sairaanhoitaja vain tyytyi aina sanomaan,ettei hän voi auttaa minua oman elämäni päätösten kanssa.Aina kun olisi ollut sovittu aika keksin sitten jonkin syyn etten voi tulla sillä kertaa.Lopulta nainen lakkasi kyselemästä perääni.
Oloni oli sitten viime kesänä todella hyvä ja pirteä,masennus oli siirtynyt taka-alalle ja ajattelin ettei minun enää tarvitse hakea apua,kun olo on näin hyvä.Olin jopa kesätöissä pari kuukautta.Mutta syksyllä kaikki alkoi taas mennä alamäkeä;masennus palasi voimakkaampana kuin koskaan.En enää jaksanut mennä kouluun ollenkaan,olo oli saamaton,sängystä nousu vaikeaa.Minulla alkoi olla päänsärkyä joka päivä,nukuin liikaa.Mukaan tuli vielä pakko-oireita,joita teen yhä pakonomaisesti,sillä ne auttavat minua "pitämään itseni järjestyksessä".
Marraskuussa 2011 soitin epätoivoisena terveyskeskukseen,koska oloni vain paheni päivä päivältä;sain ajan lääkäriin,mutta kun olin lääkäritädin kanssa kasvokkain en saanutkaan suutani auki.Kerroin vain olevani masentuneempi kuin viime vuonna,mutta en uskaltanut häpeältäni kertoa muista oireista.Niinpä sainkin vain mukaani moitteet siitä kun olin lopettanut lääkkeiden käytön ja reseptin vahvemmille pillereille.Ja käskyn mennä uudestaan mielenterveysneuvolaan.
Ajatuskin sinne menosta ahdistaa minua suunnattomasti,tuntuu kuin palaisin taas alkuun.Tuntuu ettei sellainen hoito enää auta minua.
Minulla onkin nyt ensi viikolla jälleen aika lääkärille,mutta tälla kertaa toisen vaivan takia.Mutta voinko siellä ottaa myöskin tämän asian puheeksi,vai onko minulla vielä toivoa saada apua?Kenties minua vain moititaan siitä etten ole tehnyt niin kuin on määrätty?Pelottaa todella paljon saanko enää lainkaan apua.Haluan kovasti parantua ja olla niin kuin normaalit ihmiset.Olen kerännyt rohkeutta ja aion vihdoinkin kertoa lääkärille mikä minua vaivaa,ja tiedän todellakin että tämä on viimeinen avunhuutoni!
Tiedän että itse olen tämän kaiken aiheuttanut,olisin voinut valita toisin ja paremmin...nytpä olen ainakin ottanut opikseni.
No,sitten kun olisin ollut kotona ja joutanut hyvin käymään mielenterveysneuvolassa jutustelemassa,niin eipä enää huvittanut.Siskoni psykologi oli siihen mennessä alkanut vaikuttaa niin paljon tehokkaammalta(auttoi siskoa saamaan töitä,tukia yms.oli koko ajan apuna)kuin minua hoitanut sairaanhoitaja vain tyytyi aina sanomaan,ettei hän voi auttaa minua oman elämäni päätösten kanssa.Aina kun olisi ollut sovittu aika keksin sitten jonkin syyn etten voi tulla sillä kertaa.Lopulta nainen lakkasi kyselemästä perääni.
Oloni oli sitten viime kesänä todella hyvä ja pirteä,masennus oli siirtynyt taka-alalle ja ajattelin ettei minun enää tarvitse hakea apua,kun olo on näin hyvä.Olin jopa kesätöissä pari kuukautta.Mutta syksyllä kaikki alkoi taas mennä alamäkeä;masennus palasi voimakkaampana kuin koskaan.En enää jaksanut mennä kouluun ollenkaan,olo oli saamaton,sängystä nousu vaikeaa.Minulla alkoi olla päänsärkyä joka päivä,nukuin liikaa.Mukaan tuli vielä pakko-oireita,joita teen yhä pakonomaisesti,sillä ne auttavat minua "pitämään itseni järjestyksessä".
Marraskuussa 2011 soitin epätoivoisena terveyskeskukseen,koska oloni vain paheni päivä päivältä;sain ajan lääkäriin,mutta kun olin lääkäritädin kanssa kasvokkain en saanutkaan suutani auki.Kerroin vain olevani masentuneempi kuin viime vuonna,mutta en uskaltanut häpeältäni kertoa muista oireista.Niinpä sainkin vain mukaani moitteet siitä kun olin lopettanut lääkkeiden käytön ja reseptin vahvemmille pillereille.Ja käskyn mennä uudestaan mielenterveysneuvolaan.
Ajatuskin sinne menosta ahdistaa minua suunnattomasti,tuntuu kuin palaisin taas alkuun.Tuntuu ettei sellainen hoito enää auta minua.
Minulla onkin nyt ensi viikolla jälleen aika lääkärille,mutta tälla kertaa toisen vaivan takia.Mutta voinko siellä ottaa myöskin tämän asian puheeksi,vai onko minulla vielä toivoa saada apua?Kenties minua vain moititaan siitä etten ole tehnyt niin kuin on määrätty?Pelottaa todella paljon saanko enää lainkaan apua.Haluan kovasti parantua ja olla niin kuin normaalit ihmiset.Olen kerännyt rohkeutta ja aion vihdoinkin kertoa lääkärille mikä minua vaivaa,ja tiedän todellakin että tämä on viimeinen avunhuutoni!
Tiedän että itse olen tämän kaiken aiheuttanut,olisin voinut valita toisin ja paremmin...nytpä olen ainakin ottanut opikseni.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Ei ole vielä liian myöhäistä!!! Toki hiukan haasteellisempaa se varmasti tulee olemaan, mutta kun avoimesti ja rehellisesti kerrot kaiken, niin varmasti saat apua. On hienoa, että olit siskosi tukena, ikävä kyllä nyt hiukan omalla kustannuksella. Ja pyydät sitten, kun pääset mielenterveysneuvolaan päästä psyk. sairaanhoitajan lisäksi psykologin juttusille...lääkkeet pitää muistaa syödä ja vastaanotoilla käydä, sillä ne mittaavat sitoutumisesi ja oman motivaatiosi haluun todella parantua. Ja muista, nämä asiat vievät aikaa, joten muista antaa sitä itsellesi. Toivon sinulle voimia ja aurinkoisia kevät talven päiviä :))
Kun on itse masentunut niin ei ole oikein voimia ammentaa vakastaan toiselle. Psykologilla on parempi koulutus terapeuttiseen työhön: yleensä riippuu teitenkin henkilöstäkin. Ei kaikkien kanssa synkkaa.
Ei kannata syyllistää ja harmitella, jos on laiminlyönyt hoitojaan. Menneisyys on mennyt ja ei asiantuntijat yleensä ala syyttelemään. Oman edun ja hoidon kannalta on paras pyrkiä kertomaan h-hetkellä, miltä todella tuntuu.
Toivottavasti saat hyvän terapeutin ja homma lähtee jälleen käyntiin.
Voin sanoa, että varmasti et ole ainoa, jonka hoidossa on eri vaiheita. Ei ole harviaista, että kuva omasta masennuksesta ja siitä, millaista hoitoa tuntee tarvitsevansa, vaihtuu ajan myötä ja tulee hoidosta poisjäämisiä ja takaisin paluita.
Hoitohenkilökuntaa (usein tälläkin palstalla) moititaan siitä, että he eivät ole täysillä omilla tunteillaan mukana työssään, vaan tekevät "vain" työtään. Tällaisessa tilanteessa tulee hyvin esille se, miksi se on hyvä: ammattitaitoinen hoitava ihminen ei ota henkilökohtaisena loukkauksena sitä, jos potilas ei parane, jos hän jää (hetkeksi tai kokonaan) hoidosta kesken kaiken pois tai haluaa vaihtaa hoitavaa ihmistä.
Suosittelen pitämään nyt hyvää huolta itsestä. Sinä saat olla istellesi tärkein ja hakea sitä apua, mitä tarvitset!