Pelkään. Olen pelännyt jo pienestä pitäen.
Nukuin 13-vuotiaaksi äidin ja isän sängyssä, koska pelkäsin. Asuimme isossa omakotitalossa, huoneeni oli alakerrassa hieman maantasoa alempana. Siellä olivat myös isojensiskojeni huoneet.
Eräänä sunnuntaina tulimme kotiin maalta .Olin n. 6 -vuotias. Ihmettelimme suuresti miksi kotiovemme oli auki. Kun menimme sisään huomasimme heti että kotiimme oli murtauduttu. Joka ikinen paikka oli käännetty. Muistan vieläkin kuinka laatikkojen sisällöt olivat kaadettu vanhempieni sängylle tai sen kuinka vaatekaapista oli revitty kaikki vaatteet lattialle. Kutsuimme poliisit.
Poliisit tulivat, siinä vaiheessa vanhempani käskivät minut ja siskoni naapuriin mummoni ja vaarini luokse. Meille oli murtauduttu alakerran kautta, siskoni huoneesta. Meidän huoneisiimme ei ollut muuten koskettu. Kun suljen silmäni, näen vieläkin kuinka katossa oleva kiinnityskoukku oli taittunut kattoa vasten kun ikkuna oli runnottu väkivalloin auki.
Murtautumisesta ei puhuttu. Sitä ei käyty millään tavalla läpi. Se oli vain tapahtunut, elämä jatkuisi samalla tavalla. Ei jatkunut minun elämäni.
Kuten jo aikaisemmin kerroin, nukuin äitini ja isäni sängyssä hyvin vanhaksi. En uskaltanut olla alakerrassa. En ollut siellä koskaan yksin. Aina oli jonkun tultava alakertaan mukaan jos halusin sinne mennä leikkimään tai hakemaan leikkikalujani yläkertaan. Silloin myös aloin nähdä painajaisia. Painajaiset liittyivät aina tulipaloon. Unessani paloin aina meidän puinen omakotitalo.
Murrosiässä minulle rakennettiin oma huone yläkertaan. Uskalsin nukkua jo omassa sängyssä. Sitten aloin kuulla ääniä. Naksuntaa, koputusta, tuulen ujellusta. Oli ääni mikä tahansa, niin pelkäsin. Huusin aina äidin tulemaan luokseni ja lohduttamaan. Äiti yritti aina selvittää minulle ettei ole mitään pelättävää, hetken uskoinkin siihen, mutta kun äiti oli taas poissa, pelkäsin. Tätä jatkui kauan. En vieläkään uskaltanut mennä yksin alakertaan tai ainakaan jos olin kotona yksin.
Kun olin enää ainut lapsi joka asui kotona, vanhempani muuttivat makuuhuoneensa alakertaan. Kerran kuulin pelottavia ääniä, mielikuvituksissani "näin" kuinka isäni tappoi äitini ja raahasi häntä kylpyhuoneeseen. Minun oli pakko nousta sängystäni ja tarkistaa että olihan se vain mielikuvitukseni tuotetta. Niin se oli. Äitini ja isäni nukkuivat kaikessa rauhassa alakerrassa. Kaikki oli hyvin.
Siirrytään n. 5 vuotta ajassa taaksepäin. Olin 16-vuotias. Menin syyskuisena iltana tupakalle kotitalomme etupihalle. Istuin portaille ja katselin ympärilleni. Sitten "näin", että vastapäisen talon katolla on mies joka tähtää minua kiväärillä. En uskaltanut liikkua, istuin kuin patsas portailla. Aikaa vieri varmasti yli tunti. Katsoin niin tarkkaan kuin vain kykenin, olin koko ajan varmempi että joku tähtää minua kiväärille. Pelkäsin valtavasti. Vihdoin oli pakko nousta ja juosta takaisin sisälle. Yritin voittaa pelon. Aamulla menin rappusille ja totesin että se mitä eilen näin olikin vain pelkkä puunoksa jota kuvittelin joksikin muuksi.
Minun oli pakko tavata psykiatri. keroin peloistani, mutta hän ei auttanut minua. Pureutui aivan muihin aiheisiin. Silloin oli esillä isäni mielenterveysongelmat ja äitini toinen mies. Heidän avioliitto alkoi rakoilla. Psykologini mielestä ne olivat painavempia asioita kuin pelkoni. Lopetin siellä käymisen koska turhauduin.
Vanhempani erosivat, äitini vietti aikaansa uuden miehensä kanssa. isäni "asui" mökillämme. Olin siis yksin suurimman osan ajasta isossa omakotitalossa, jossa pelkäsin. Ainoana seuranani oli koirani. Yöt nukuin olohuoneemme sohvalla, valot päällä ja nukkumaan en voinut mennä ellen kuunnellut musiikkia tai nukahtanut televisiota katselematta. Alakertaan, jossa kylpyhuoneemme oli en voinut mennä ellei ollut joku muu kotona, esim. kaveri tai äiti tai isä käymässä.
Oli öitä jolloin vain itkin ja itkin. Soitin toiselle siskolleni ja pyysin häntä tulemaan luokseni, jotta voisin nukkua. Joskus hän tuli, joskus hän yritti rauhoitella minua, mutta turhaan. Välillä soitin äidilleni ja menin hänen uuden miehensä luokse yöksi. Niin suuria olivat pelkoni. Usein pyysin myös ystäviäni yöksi luokseni.
Minun oli pakko päästä pois kodistani. En tuntenut oloani hyväksi siellä. Muutin siskoni kanssa yhteen keksikokoiseen kaksioon. luulin, että siellä saisin rauhan peloistani. En saanut. kuvittelin että siellä kummitteli. Kuvittelin että siellä kävi joku silloin kun emme olleet kotona. Löysin jopa todisteita. Uskoimme siskoni kanssa niihin. Näin jälkeen päin luulen että mielikuvitukseni teki silloinkin kepposiaan. Siinäkään asunnossa en tahtonut nukkua yksin, ellei ollut valoja päällä. Jos siskoni oli kotona en koskaan pelännyt.
Muutimme isompaan asuntoon. Siellä en pelännyt muuta kuin iltaisin. Pimeä kun tuli, en halunnut olla yksin kotona. Yritin voittaa pelkoni. Vietin aikaa yksin kotona. Nukuin yöni ilman valoa. Joskus jopa yksin.
Tapasin nykyisen avomieheni niihin aikoihin. Eräänä yönä menimme tavalliseen tapaan nukkumaan. Siskoni nukkui toisessa huoneessa, me toisessa. Heräsin yöllä siihen kun ovikellomme soi. Kello oli n. 2 yöllä. Kuuntelin sängyssä ovikellon soimista. Odotin mitä tapahtuisi. Avomieheni heräsi. Emme uskaltaneet mennä ovelle katsomaan kuka siellä ovikelloa soittaa. Tärisin ja kuulimme kuinka miehet juttelivat käytävässä. Yhtäkkiä kuulin kuinka joku työntää avaimen sisään ja avaa oven. hetken ajattelin että soitan paikalle poliisit. Rohkenin nousta sängystä ylös. laitoin housut jalkaan ja avasin huoneemme oven. Sillä hetkellä muistan kuinka ajattelin että avaanko tämän oven kenties viimeistä kertaa. Tiesin että tämä ei ole mielikuvitukseni tuotetta koska avomieheni oli todistamassa tapahtuvaa. Oven avatessani huomasin että ulko-ovellani seisoi huoltoyhtiön mies, sekä ensihoitaja nainen. Toinen ensihoitaja oli siskoni luona katsomassa miten hän voi.
kaikki oli pelkkää väärinkäsitystä. joku oli ilmoittanut että meidän asunnossa joku tarvitsee pikaista ensihoitoa. palasimme nukkumaan, mutta en saanut unta. Pelkäsin. Taas.
Nämä olivat vain esimerkkejä. Vastaavia tilanteita on ollut monia.
Tällä hetkellä olen hieman yli parikymppinen. Muutimme avomieheni kanssa yhteen. Täällä en ole pelännyt samalla tavalla kuin ennen. Välillä pelottaa. Yritän olla ajattelematta pelkoa. Jos ajattelen sitä, pelkään enemmän. Haluan että tämä asunto olisi KOTI, jossa en tarvitsisi elää pelon kanssa jatkuvasti.
Olen ajattelut hakeutuvani jonnekin hoitoon, josta saisin todella apua. Olisiko hypnoosi hyvä vaihtoehto? Luulen että olisi hyvä jos saisin palautua siihen hetkeen josta kaikki pelkoni ovat alkaneet.
Nukuin 13-vuotiaaksi äidin ja isän sängyssä, koska pelkäsin. Asuimme isossa omakotitalossa, huoneeni oli alakerrassa hieman maantasoa alempana. Siellä olivat myös isojensiskojeni huoneet.
Eräänä sunnuntaina tulimme kotiin maalta .Olin n. 6 -vuotias. Ihmettelimme suuresti miksi kotiovemme oli auki. Kun menimme sisään huomasimme heti että kotiimme oli murtauduttu. Joka ikinen paikka oli käännetty. Muistan vieläkin kuinka laatikkojen sisällöt olivat kaadettu vanhempieni sängylle tai sen kuinka vaatekaapista oli revitty kaikki vaatteet lattialle. Kutsuimme poliisit.
Poliisit tulivat, siinä vaiheessa vanhempani käskivät minut ja siskoni naapuriin mummoni ja vaarini luokse. Meille oli murtauduttu alakerran kautta, siskoni huoneesta. Meidän huoneisiimme ei ollut muuten koskettu. Kun suljen silmäni, näen vieläkin kuinka katossa oleva kiinnityskoukku oli taittunut kattoa vasten kun ikkuna oli runnottu väkivalloin auki.
Murtautumisesta ei puhuttu. Sitä ei käyty millään tavalla läpi. Se oli vain tapahtunut, elämä jatkuisi samalla tavalla. Ei jatkunut minun elämäni.
Kuten jo aikaisemmin kerroin, nukuin äitini ja isäni sängyssä hyvin vanhaksi. En uskaltanut olla alakerrassa. En ollut siellä koskaan yksin. Aina oli jonkun tultava alakertaan mukaan jos halusin sinne mennä leikkimään tai hakemaan leikkikalujani yläkertaan. Silloin myös aloin nähdä painajaisia. Painajaiset liittyivät aina tulipaloon. Unessani paloin aina meidän puinen omakotitalo.
Murrosiässä minulle rakennettiin oma huone yläkertaan. Uskalsin nukkua jo omassa sängyssä. Sitten aloin kuulla ääniä. Naksuntaa, koputusta, tuulen ujellusta. Oli ääni mikä tahansa, niin pelkäsin. Huusin aina äidin tulemaan luokseni ja lohduttamaan. Äiti yritti aina selvittää minulle ettei ole mitään pelättävää, hetken uskoinkin siihen, mutta kun äiti oli taas poissa, pelkäsin. Tätä jatkui kauan. En vieläkään uskaltanut mennä yksin alakertaan tai ainakaan jos olin kotona yksin.
Kun olin enää ainut lapsi joka asui kotona, vanhempani muuttivat makuuhuoneensa alakertaan. Kerran kuulin pelottavia ääniä, mielikuvituksissani "näin" kuinka isäni tappoi äitini ja raahasi häntä kylpyhuoneeseen. Minun oli pakko nousta sängystäni ja tarkistaa että olihan se vain mielikuvitukseni tuotetta. Niin se oli. Äitini ja isäni nukkuivat kaikessa rauhassa alakerrassa. Kaikki oli hyvin.
Siirrytään n. 5 vuotta ajassa taaksepäin. Olin 16-vuotias. Menin syyskuisena iltana tupakalle kotitalomme etupihalle. Istuin portaille ja katselin ympärilleni. Sitten "näin", että vastapäisen talon katolla on mies joka tähtää minua kiväärillä. En uskaltanut liikkua, istuin kuin patsas portailla. Aikaa vieri varmasti yli tunti. Katsoin niin tarkkaan kuin vain kykenin, olin koko ajan varmempi että joku tähtää minua kiväärille. Pelkäsin valtavasti. Vihdoin oli pakko nousta ja juosta takaisin sisälle. Yritin voittaa pelon. Aamulla menin rappusille ja totesin että se mitä eilen näin olikin vain pelkkä puunoksa jota kuvittelin joksikin muuksi.
Minun oli pakko tavata psykiatri. keroin peloistani, mutta hän ei auttanut minua. Pureutui aivan muihin aiheisiin. Silloin oli esillä isäni mielenterveysongelmat ja äitini toinen mies. Heidän avioliitto alkoi rakoilla. Psykologini mielestä ne olivat painavempia asioita kuin pelkoni. Lopetin siellä käymisen koska turhauduin.
Vanhempani erosivat, äitini vietti aikaansa uuden miehensä kanssa. isäni "asui" mökillämme. Olin siis yksin suurimman osan ajasta isossa omakotitalossa, jossa pelkäsin. Ainoana seuranani oli koirani. Yöt nukuin olohuoneemme sohvalla, valot päällä ja nukkumaan en voinut mennä ellen kuunnellut musiikkia tai nukahtanut televisiota katselematta. Alakertaan, jossa kylpyhuoneemme oli en voinut mennä ellei ollut joku muu kotona, esim. kaveri tai äiti tai isä käymässä.
Oli öitä jolloin vain itkin ja itkin. Soitin toiselle siskolleni ja pyysin häntä tulemaan luokseni, jotta voisin nukkua. Joskus hän tuli, joskus hän yritti rauhoitella minua, mutta turhaan. Välillä soitin äidilleni ja menin hänen uuden miehensä luokse yöksi. Niin suuria olivat pelkoni. Usein pyysin myös ystäviäni yöksi luokseni.
Minun oli pakko päästä pois kodistani. En tuntenut oloani hyväksi siellä. Muutin siskoni kanssa yhteen keksikokoiseen kaksioon. luulin, että siellä saisin rauhan peloistani. En saanut. kuvittelin että siellä kummitteli. Kuvittelin että siellä kävi joku silloin kun emme olleet kotona. Löysin jopa todisteita. Uskoimme siskoni kanssa niihin. Näin jälkeen päin luulen että mielikuvitukseni teki silloinkin kepposiaan. Siinäkään asunnossa en tahtonut nukkua yksin, ellei ollut valoja päällä. Jos siskoni oli kotona en koskaan pelännyt.
Muutimme isompaan asuntoon. Siellä en pelännyt muuta kuin iltaisin. Pimeä kun tuli, en halunnut olla yksin kotona. Yritin voittaa pelkoni. Vietin aikaa yksin kotona. Nukuin yöni ilman valoa. Joskus jopa yksin.
Tapasin nykyisen avomieheni niihin aikoihin. Eräänä yönä menimme tavalliseen tapaan nukkumaan. Siskoni nukkui toisessa huoneessa, me toisessa. Heräsin yöllä siihen kun ovikellomme soi. Kello oli n. 2 yöllä. Kuuntelin sängyssä ovikellon soimista. Odotin mitä tapahtuisi. Avomieheni heräsi. Emme uskaltaneet mennä ovelle katsomaan kuka siellä ovikelloa soittaa. Tärisin ja kuulimme kuinka miehet juttelivat käytävässä. Yhtäkkiä kuulin kuinka joku työntää avaimen sisään ja avaa oven. hetken ajattelin että soitan paikalle poliisit. Rohkenin nousta sängystä ylös. laitoin housut jalkaan ja avasin huoneemme oven. Sillä hetkellä muistan kuinka ajattelin että avaanko tämän oven kenties viimeistä kertaa. Tiesin että tämä ei ole mielikuvitukseni tuotetta koska avomieheni oli todistamassa tapahtuvaa. Oven avatessani huomasin että ulko-ovellani seisoi huoltoyhtiön mies, sekä ensihoitaja nainen. Toinen ensihoitaja oli siskoni luona katsomassa miten hän voi.
kaikki oli pelkkää väärinkäsitystä. joku oli ilmoittanut että meidän asunnossa joku tarvitsee pikaista ensihoitoa. palasimme nukkumaan, mutta en saanut unta. Pelkäsin. Taas.
Nämä olivat vain esimerkkejä. Vastaavia tilanteita on ollut monia.
Tällä hetkellä olen hieman yli parikymppinen. Muutimme avomieheni kanssa yhteen. Täällä en ole pelännyt samalla tavalla kuin ennen. Välillä pelottaa. Yritän olla ajattelematta pelkoa. Jos ajattelen sitä, pelkään enemmän. Haluan että tämä asunto olisi KOTI, jossa en tarvitsisi elää pelon kanssa jatkuvasti.
Olen ajattelut hakeutuvani jonnekin hoitoon, josta saisin todella apua. Olisiko hypnoosi hyvä vaihtoehto? Luulen että olisi hyvä jos saisin palautua siihen hetkeen josta kaikki pelkoni ovat alkaneet.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Luultavasti hypnoosista löytyisi apu ongelmaasi.Kannattaa ehdottomasti ottaa selvää asiasta.Tätä kehuvat hyväksi:
http://www.hypnotisoija.com/
ja täältä löydät lähimmän alan ammattilaisen:
http://www.hypnoosiliitto.fi/
hae apua ihmeessä. Psykologinen vyöhyketerapiakin saattaisi auttaa sinua.
äidin ja isän kanssa 13 vuotiaaksi asti. Eihän tässä voi ku nauraa. Kuules, meille tultiin sisälle ja isältä vietiin lompakko ja auto varastettiin. Ja kaiken lisäksi rosvot saivat myös talomme kotiavaimet. Ja arvaa milloin se tapahtui? illalla, kun me kaikki vielä olimme hereillä, ulko-ovi ei ollut lukossa, koska äiti ei ollut tullut vielä kotiin, eikä hänellä ollut avainta mukana. Rosvot olivat vain kävelleet sisään ja vieneet isän lompakon, kotiavaimet, ja auton. Olimme kaikki silloin yläkerrassa. Kuulin kun ovi aukesi, alhaalla ajattelin vain että äiti tuli. Sitten yllättäen isä juoksee parvekkeelta sisälle, ja huutaa "JOKU KÄVI NYT SISÄLLÄ" ja "SIIS MEILTÄ VIETIIN AUTO". Juoksin ikkunaan ja näin ettei auto ollut enää pihassa. Kaikki oli tapahtunut alle 20 sekunnissa. Mietin silloin miten he tajusivat tulla sisään ,ja mistä he tiesivät että ovi ei ollut lukossa.
Mutta kaikkein pelottavimmalta tuntui se että, heillä oli talon KOTIAVAIMET. Sinä yönä en heti edes yrittänyt nukkua, luin vain sängyssä. Lopulta kuitenkin sammutin valot, ja yritin nukkua. Kun olin sammuttanut valon nukahdin ihmeen nopeasti. Minua ei jostain syystä hirveesti pelottanut. Isä kyllä valvoi koko yön ikkunan ääressä. Noh, auto löytyi jostain tien varrelta kahden päivän kuluttua. Se oli kutakuinkin kunnossa. Talon lukot vaihdettiin. Kaiken kaikkiaan voin sanoa: "Minua ei pelottanut, eilä pelota".
Dude88->Olet kyllä melkoinen idiootti. Ihmiset on erilaisia. Toiset on herkkiä ja toiset ei..
todellinen PEELO! ihminen on yksilö ja kokemukset yksilöllisiä. Nicistäsi päätellen olet poika, mutta kirjoittaja on tyttö. Luulen, että siinäkin eroa...
Sinun pitää päästä terapiaan ja ns hoitoon. Soita mielenterveystoimistoon ja kerro tarinasi sinne. Älä turhaudu vaikke ihan heti mitään tapahdukkaan, ja jos ei tapahdu niin varaat ajan toiselta lääkäriltä tai sitten yksityiseltä.
Tunnistan pelkosi vaikka mulla ei niin voimakas ole ollutkaan (ainakaan näin jälkikäteen). Minusta tuntuu ettet yksin tuota asiaa pysty selvittämään ja terapia on yksi vaihtoehto. En usko että kerta hypnoosissa riittää, traumasi tuntuu syöpyneen aika syvälle.
Joten soita heti pikimmiten ja varaa jostai aika, kulut loppuun hyvin pian jos et apua saa ja se on aivan turhaan kun hoitoja on saatavilla.
Tsemppiä sinulle ja miljoonittain voimansäteitä!
Rakas ystäväiseni, kokeile EFT:tä. Siitä on lisää infoa tällä samaisella palstalla.
Minulle auttoi. En pelkää enää yhtä usein kuin ennen. Sinun tulee hakeutua ahdistavaan tilanteeseen ja kokeilla EFT:tä. Useimpiin tehoaa.