kertokaapa...

Uskoa "mainostetaan" iloisena asiana niin meillä kuin muuallakin.
Saarnoissa julistetaan: Jumalan valtakunnassa eläminen ja oleminen on iloa, rauhaa ja rakkautta.
Näillä mietteillä aloin saarnan aikana tekemään ajatustyötä. Kun samalla kuuntelen seurapuhetta, analysoin sitä mielessäni. Aina löytyy jotakin kommentoivavaa, muutakin, kuin:"Olipa hyvä puhe ja kylläpä sitä taas virvoittui!"

Kuvittelen tämän rauhanyhdistyksen seurasalin elokuvateatteriksi, johon tulemme katsomaan ja kuulemaan esitystä. Elokuva on joka kerta samanlainen ja me samat ihmiset tulemme joka viikko parikin kertaa katsomaan, mutta ennen kaikkea kuulemaan tuon saman esityksen.
Koskaan se ei muutu, mitään uutta ei nähdä eikä kuulla. Seuroihin tullaan "kuulemaan" ja tarvittaessa "tekemään" parannusta.

Tulenko minä vain "kuulemaan", vai tulenko sitä varten, että "teen" parannusta.
Parannuksen "tekeminen" on verbi, eli teonsana. Miten "teen" tuon parannuksen?
Teenkö sen ajatustyönä vai nostamalla käteni merkiksi halustani uskoa synnit anteeksi vai "tekemällä" synninpäästön.
Parannuksen "tekemisellä" ymmärretään sitä, että ihminen tulee maailmasta sisälle Jumalan valtakuntaan. Kun on kerran parannuksen "tehnyt", sen jälkeen ei tarvitse enää muuta kuin vain uskoa, uskoa ja uskoa.
Parannuksen "tekeminen" ei ole vielä sitä, että olis sisällä Jumalan valtakunnassa, vaan sinun pitää "käsittää" se parannuksen armo ennen kuin teet parannusta. Sen jälkeen alat ravata seuroissa ja siellä sun pitää aina uskoa evankeliumi omalle kohdallesi.
Saarnamies kyllä muistuttaa sua jatkuvasti siitä, että usko eppäilyksesi anteeksi.

Seurapuheet, Päivämies ja kristillisyyden julkaisut mainostaa aina sitä,kuinka onnellista on olla Jumalan lapsi.

Minä en usko mainoksiin täysin varauksettomasti.
Media muokkaa mielikuviamme ja maailmankuvaamme television ja eri tuuteista tulevien mainosten kautta. Mainoksia tulvii niin ikään postiluukusta ja nykyään myös netin kautta.
Myös tällä keskustelupalstalla näemme mainoksia.

Mainokset lupaa sulle aina hyvää ja onnea.
Kunnallisvaalimainoksia on näinä päivinä tulvinut.
Kukaan ei lupaa huonoja asioita, vaan pelkkää hyvää. Valitut Palat lehti lähettää mainoksia, kuinka sä kohta saat muhkean voiton.

Myös uskovaiselle luvataan tämän elämän jälkeen taivaassa kaikkea hyvää, kaunista. Taivaalliset asunnot ovat kultaisia ja siellä on aina hauskaa. Koskaan ei ole surua, kipua, murhetta.
Ei tarvitse edes aviopuolisoa, seksiä, ei ole nälkää eikä janoa.
Toisaalta taas niille, jotka eivät usko, luvataan joutumista kauhistuksen paikkaan.

Seurapuhetta kuunnelleelle ja parannuksen armon vastaanottaneelle luvataan iloa ja syvää rauhaa Jumalan valtakunnan asukkaiden keskellä.

Onko Jumalan lapset todella onnellisia ja vapaat kaikista kiusauksista ja ahdistuksista?
No eivät tietenkään. Jumalan lapsi joutuu kestämään paljon kaikenlaisia vaivoja ja vastuksia.
Vaivojen ja vastuksien palkintona on sitten kirkas kruunu taivaan iloissa.
Itse koen, ettei usko tuo mitään onnea, iloa tai rauhaa, vaan päinvastoin se tuo päänvaivaa, kyllästymisen tunnetta ja rauhattomuutta.

Katselen ja kuuntelen samaa näytelmää kerta toisensa jälkeen. Kaipaisin vaihtelua saarnoihin, syvempää kantaa pävämies-lehden kirjoituksiin.

Mutta mikään ei näytä muuttuvan tai muuttuu yhtä hitaasti kuin fossiili.
Ja seuroissa pitää "käydä", muuten ei olla enää uskovaisia. Jo sekin, että lähtee jo yhden puheen jälkeen pois, ei ole hyvä asia.
Mitä enemmän kuuntelee Jumalan sanaa, sitä vankemmin pysyy "uskomassa".
Uskovaisen pitää "pysyä" uskomassa, näitä teonsanan verbejä uskovaisen sanavarastossa on paljon.
Ja mikä on merkillistä, uskomassa pysyy vain istumalla seurapenkissä.
Internetin, radion, television, seuraradion, lehtien ja kirjallisuuden hengellinen anti eivät ole tae uskossa "pysymiseen", mutta ovat lisukkeena uskovaisen elämän tavoille.

Uskovainen voi helpottaa oloaan panemalla nortin palamaan, mutta pienikin tissuttelu alkoholipitoisten aineiden kohdalla on vaaran merkki uskon kieltämisestä.
Uskon kieltäminen on kans yksi kummajainen, johon uskovainen helposti sortuu.
Kun jää pois seuroista pitemmäksi aikaa tai kokonaan, hänet on sinetillä merkitty ja hänestä sanotaan, että on "kieltänyt" uskonsa.

Seurapuhe päättyy ja loppulaulu alkaa. En ole varma, olenko tällä kertaa uskonut ja mihin.
Uskonhan minä raamatun tapahtumiin ja Jumalaan, mutta se ei ilmeisesti riitä, sillä niinhän kaikki sanoo uskovansa.
Tässä Jumalan valtakunnassa pitää uskoa eri tavalla kuin kirkon julistuksessa.
Täällä pitää uskoa se oikea sanoma, oikea usko. Vain täällä Jumalan valtakunnassa, rauhanyhdistyksen toimitalossa olet sisällä Jumalan valtakunnassa.
Mutta jos jatkat eppäilemistäsi, et olekkaan Jumalan valtakunnannan sisällä, vaan suruttoman
maailman kansalainen.

Menen ulos ja pistän tupakaksi. Kohta en muista enää, mitä olin seurapenkissä miettinyt.