Aloitin joskus 14-15 vuotiaana, silloin jäi suurimmat ja rumimmat pysyvät jäljet. Meni vuosikausia etten viiltänyt kertaakaan ja nyt kolmekymppisenä taas. Enkä tiedä miksi edes teen näin! Se taas jotenkin tuli mukaan kuvioihin kun olin puoli vuotta todella masentunut, mutta nyt olo ei itseasiassa ole hullumpi. Hah, hullumpi tosiaan!:) Tiedän hyvin ettei tälläinen käytös ole hyväksyttävää eikä tässä todella ole mitään järkeä, toisaalta häpeänkin. En vain osaa lopettaa, ja jollain sairaalla tasolla tuntuu jopa hyvältä. En tee enää näkyviä jälkiä ettei herätä huomiota ja annan viiltojen parantua ennenkuin teen uusia. Tietäisimpä vain itsekin miksi...
Taas viiltelystä...
cutting idiot
9198
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
hei et ole ainut joka viiltelee kun ahdistus on niin kamala,en vain pysty lopettaa,yritän ja yritän mut aina sorrun..itse olen 25
Tämän löysin yhdeltä foorumilta, tuntuuko tutulta? Minä en onneksi vielä ole näin syvällä. Vielä.
...mitä seurauksia sillä on elämääsi.
Tulet nauttimaan siitä.
Tulet huomaamaan, että veri ja kipu addiktoivat.
Vaikka luulet voivasi tehdä vain pari pientä haavaa, jotka eivät ole syviä ja paranevat hyvin…
Niistä tulee syvempiä.
Niistä jää arpia.
Niiden paraneminen voi viedä kuukausia.
Arpien katoaminen vuosia.
Jos luulet voivasi rajoittaa viiltämisen vain yhteen alueeseen kehossasi, mietihän uudestaan.
Kun ehjä iho loppuu, sinun täytyy viiltää muualle.
Ole valmis eristäytymään muista ihmisistä ja elämään jatkuvassa häpeässä.
Vaikka olisit maailman rehellisin ihminen...
Huomaat valehtelevasi ihmisille, joita rakastat.
Vetäiset itsesi kauemmas ystävistäsi, kun he koskettavat sinua, aivan kuin heidän kätensä olisivat myrkkyä.
Sinua pelottaa, että he tuntevat jotain paidan kankaasi läpi, tai koskettaminen yksinkertaisesti sattuu niin paljon.
Ole valmis menettämään hallinta niin täysin, että pelkäät seuraavaa viiltoa, koska et tiedä kuinka paha siitä tulee.
Odota vain, kymmenen haavaa muuttuu sadaksi.
Ole valmis siihen, että koko elämäsi on vain viiltämisen ajattelua.
Viiltämisen, ja haavojen peittelyn.
Odota vain, tulee kerta kun viillät “ liian syvään “.
Tulet hulluksi, kun veren tulo ei lopu.
Ja huohotat...
Ja koko kehosi tärisee.
Sinulla on paniikkikohtaus ja olet kauhuissasi, muttet voi kertoa kenellekään.
Siispä istut yksin...
Rukoillen, että kaikki kävisi hyvin.
Vannoen, ettet enää koskaan mene niin pitkälle.
Mutta sinä menet, ja vielä pitemmälle.
Älä huoli, sinä opit hoitamaan haavojasi niin että voit viiltää yhä syvemmälle, ja välttää ensiapuun joutumisen.
Ja mitä paremmaksi tulet haavojesi hoitamisessa, sitä syvempiä niistä tulee.
Sinä valehtelet itsellesi ja hyväksyt sen, että huomaat kuluttavasi kymmeniä euroja joka kerta, kun menet apteekkiin.
Tunnet sydämesi sykkeen joka kerta kun menet tiskille tekemään tilauksesi.
Perhoslaastareita…
Monia erilaisia sidostarpeita…
Puhdistusainetta…
Voidetta tulehduksiin…
Haavateippiä…
Arpien häivyttäjiä…
Naputat kärsimättömästi jalallasi ja toivot, että jono liikkuisi, eikä kukaan tuijota sinua tai ihmettele, mihin tarvitset tuota kaikkea.
Ja samaan aikaan salaisesti toivot, että joku huomaisi.
Joku, joka seisoo jonossa syli täynnä samoja tavaroita.
Joku, joka ymmärtää.
Mutta tietenkään niin ei koskaan käy.
Haavanhoitotarvikkeet eivät ole ainoa asia, johon kulutat rahasi.
Ole valmis ostamaan uusi vaatevarasto.
Pitkähihaisia paitoja kesäväreissä, rannekoruja ja hikinauhoja, saappaita, hanskoja.
Lista jatkuu ja jatkuu.
Alat katsella jokaista uusin silmin.
Tarkastelet heidän vartalojaan löytääksesi merkkejä itsetuhoisuudesta.
Vain toivoen, että tapaisit jonkun kaltaisesi, ettet tuntisi itseäsi niin kauhean yksinäiseksi.
Sinä et edes ajattele sitä, kun silmäsi porautuvat heidän ranteisiinsa ja käsivarsiinsa.
Vain toivoen, että he olisivat kuin sinä.
Mutta he eivät ole.
Sinä näet heidän siistit käsivartensa ja häpeät itseäsi tuntien yksinäisyyden.
Sinä alat tekemään monia asioita yksin.
Sinun täytyy aina pestä pyykkisi yksinäisyydessä, ettei kukaan näkisi veritahroja vaatteissasi ja pyyhkeissäsi.
Sinun täytyy aina olla siivoamassa verijälkiä.
Jynssätä kylpyhuoneen lattiaa.
Pyyhkiä verta näppäimistöstä.
Et enää pysty elämään päivääkään viiltämättä.
Seuraavaksi löydät itsesi yleisestä vessasta repimässä rupiasi auki neulalla, jota pidät lompakossa hätätapauksia varten.
Ja kun olet todella epätoivoinen, mikä tahansa sopii viiltämiseen.
Sakset, auton avain, neula, klemmari... jopa kynä.
Ei ole väliä, mikä se on.
Kun tarve on tarpeeksi suuri, löydät kyllä jotain.
Sano hyvästit asioille, joita pidit itsestäänselvyyksinä.
Shortsien tai sandaalien käyttäminen… pedikyyrit.. hihattomat topit.
Tavallinen kesäpäivä rannalla tai uima-altaalla muuttuu kaukaiseksi muistoksi.
Ja sinä tulet kutisemaan.
Niin paljon, että näyttää kuin sinulla olisi kirppuja tai jokin ihosairaus.
Sinusta tulee oman kehosi asiantuntija, samalla kun tuhoat sitä huolellisesti.
Sinä uneksit viiltämisestä.
Sinä uneksit paljastetuksi tulemisesta.
Se vainoaa sinua päivin ja öin, ja ottaa haltuunsa elämäsi.
Sinä toivot, ettet koskaan olisi tehnyt sitä ensimmäistä haavaa, inhoten viiltämistä.
Samaan aikaan rakastat sitä, etkä voi elää ilman sitä.
Käännetty RecorverYourLife.com:sta. Alkuperäinen juttu löytyy osoitteesta http://www.recoveryourlife.com/Self_Harm_Recovery/13560.aspx
Niin, siitä tulee riita.
Niin, siitä tulee avioero.
Niin, siitä saa olla yksin.
Niin, siitä pääsee töihin.
Niin, siitä suuttuu.
Niin, siitä saa olla yksin ja *ei ikinä.
Niin, siitä voi kertoa vaaratilanne.
Niin, siitä on turha riidellä.
Onko turvallista riidellä?
Onko nyt, taas, hyvä mieli?
- Se voi kertoa vaaratilanteesta
Eli painostamisesta, ahdistamisesta ja alistamisesta.
Hei, ei se sun syy ole.
Nämä on ihan kaikki, ihan tuttuja asioita, jo valmiiksi.
Tuo äskeinen oli vaan mielestäni niin hyvin ja osuvasti kerrottu tästäkin, voitaneen sanoa, tabusta. En halunnut tuolla kopioidulla tekstillä ainakaan loukata ketään, minä vain aloin tuon lukemisen jälkeen miettiä että miksi? Miksi minäkin teen näin?
Miksi viillän, miksi suunnittelen vaan seuraavaa kertaa ja kohtaa, miksi en vaan lopeta. Nyt heti. Miksi joudun peittelemään ja häpeämään itseäni? Miksi kyttäilen ihmisen käsivarsia ja mietin ketkä muut tätä tekevät? Olenko täysin sekaisin?
Katselin kuvia joita ainakin todella sekaisin olevat ihmiset ovat itsestään ottaneet. Jopa minun teki oikeasti pahaa. Miten joku voi mennä niin pitkälle, että viiltää itseltään koko käsivarren tai jalan todella syvältä pituussuuntaan auki? Ja vieläpä selvitä siitä. Se oli pysäyttävää. Niin pitkälle minä en ainakaan ikinä tule menemään.
Tuohon "en ikinä viillä niin syvälle" ei kannata uskoa. Oletko ikinä viiltänyt niin syvälle että säikähdit? Jos olet niin tiedät sen tunteen, se säikähdys, se pään pyyriminen ja se suuri aikaväli, jonka aikana unohtaa kaikki muut ongelmat. Kerran kun on kokenut tuon, niin pienet viillot eivät enää riitä pahimpiin ongelmiin.
Ehkä et viillä ihan niin syviä ja pitkiä viiltoja, mutta varmaan tiedät, että 3 kertaa pienempi viilto omassa kädessä näyttää satoja kertoja pelottavaammalta kuin se mitä näet ruudusta.
Kannattaa miettiä syitä viiltämiseen, onko elämäntilanteesi jotenkin huono? Kannattaa lopettaa mahdollisimman aikaisin, nyt se on paljon helpompi lopettaa kuin jonkun ajan päästä
Voimia lopettamaan!
T: 23 vuotias viiltäjä
Jep, tiedän sen tunteen. Kerran lipsahti. Käyttämätön uusi skalpelli ja ennenkuin tajusinkaan, leikkasin oikeastaan puolivahingossa käsivarteen ammottavan haavan luuhun saakka. Se olisi todella vaatinut tikkejä ja paraneminen kesti kauan, alkoi vielä mätiäkin. Yllättävän pieni ja siisti arpi jäi, mutta kuitenkin se suurin ja näkyvin. Mutta se pelko, veren määrä, adrenaliini ja suoranainen kauhu jäi hyvin mieleen, ei mitenkään miellyttävää. Pienemmät ovat sen jälkeen riittäneet vallan hienosti.
Kerran töissä kävi ihan oikea työtapaturma ja minut lähetettiin hakemaan sormeen pari tikkiä. Lääkäri näki tietysti vanhat arvet ja mutisikin ivallisesti että eipä tainnut olla ensimmäinen kerta ja mahdanko olla kovinkin tapaturma-altis. Eipä tuntunut kivalta sekään. Ja sekin pieni yllättävässä tilanteessa tullut haava sai minut melkein tärisemään. Aika outoa, kun kuitenkin suunnitelmallisesti tehnyt tuottavat jotain hullua lähes euforiaa tai ainakin synkkää tyydytystä.
Noniin, pitiikö kertoa tuosta skalpellistä, nyt en saa sitä pois mielestä. Ja nyt on joku hemmetin pakkomieli kokeilla tuota työkalua.
Miten muuten sait lopetettua silloin 15 vuotiaana?
En tottapuen tiedä, tottakai jäin edellä kertomastani äidille kiinni ja siitähän meteli nousi. Minä elin oikein suurennuslasin alla, enkä halunnut joutua psykiatrille:) Aloin myös panostaa urheiluharrastukseeni ihan täysillä ja vedin senkin sitten niin överiksi että paikat hajosivat.
Nyt kun elämä pyörii alkoholin, huonon seuran, työttömyyden, velkaantumisen ja ihmissuhdekriisien ympärillä, mahdollisuudet ovat huomattavasti heikommat. Hyvinä päivinä yritän aina tsempata itseäni, että on näistä pohjamudista tähänkin asti aina jotenkin noustu, huonoina päivinä haluaisin vaan luovuttaa.
Ja se skalpelli on aivan jäätävä teräase, onneksi enää en sellaista omista. Miten jokin voi olla niin terävä? Sillä saa pahaa jälkeä miltei vahingossakin aikaan.
Itse myös viiltelin ahdistukseeni 15-vuotiaana, ja pahat arvet jäi. En enää viiltelisi oikeasti, mutta silti usein näin kolmekymppisenä löydän itseni yhtä ahdistuneista ja masentuneista mielentiloista kuin tuolloin. Silloin ajatuksissani veitsi silpoo, ranteet, kaulan, vatsan. Kun olisi edes jotain joka auttaisi, kun muuten on aivan yksin ja tuntuu pahalta.
Toivon, että sinäkin löytäisit jotain muuta kanavaa ulos ahdingosta ettei tarvitsisi aina palata viiltelyyn. Itselläni halu itsensä satuttamiseen lähtee itseinhosta, joka ei todennäköisesti koskaan tule mielestäni poistumaan. Yritän kai vain tukahduttaa sen johonkin sijaistekemisen alle: netissä surffailu, leffat, musiikki, työssäkäynti.
Arvet ihollani kuitenkin muistuttavat aina menneestä, tuntuu ettei koskaan voi olla samanlainen kuin muut, saunoa,pukeutua ja harrastaa vapaasti. Olen yrittänyt ja aloittanut, mutta ihmisten tuijotus sai lopettamaan. Arvet ovat ikuinen polttomerkki lihassasi. Talvi on pukeutumisen kannalta ihanneaikaa, kesähelteilläkään en lyhythihaisissa ulos mene. Voisihan sitä kasvattaa paksun nahan, että kestäisi tuijotuksen ja mahdolliset utelut.
Arvettomille kanssaihmisille toivomus: antakaa meillekin toinen mahdollisuus. Kadumme varmasti tekemäämme ja haluamme jatkaa eteenpäin, mutta kannustusta tarvitaan tuomitsemisen sijaan..