Totaalisesta uupumisesta

Tuntuu, että kaikki äidit ei välttämättä aina ymmärrä täysin, kun joku valittelee väsymystään ja kun ei mitään ehdi vauvanhoidon lisäksi. Puhumattakaan siitä, miten miehet ei ymmärrä. Sitä ei vaan voi ymmärtää, jos ei ole itse kokenut.

Itse olin synnytyksen jälkeen (joka päätyi lopulta hätäsektioon) ja vielä monta, monta kuukautta sen jälkeenkin niin uupunut, että sitä on vaikeaa kuvailla. Ajatukset olivat täysin vauvassa ja mitään muuta ei päähän mahtunutkaan.

Poika oli kokoajan tississä kiinni, kun ei tuttia huolinut kuin vasta 5 kk:n iässä. Kävin niin ylikierroksilla, etten osannut rauhoittua mihinkään, vaan otin pojan aina itselleni kun se vähänkin itki. En vaan kestänyt kuunnella sen itkua yhtään. Rauhoittui aina tissille, kun en muutakaan jaksanut puuhata. Nukahdin aina kun pääsin makuulle imettämään, mutten osannut nukkua jos vauva ei ollut kanssani samassa huoneessa. Minun piti aina olla vahtimassa vieressä, ettei vauvalle tapahdu mitään, jos joku muu kuin vauvan isä piteli vauvaa. Älytöntä, tiedän, mutta olin ihan hermoraunio.

Öisin vauva nukkui pinnasängyssä ja hätkähdin öisin hereille tarkistamaan että vauva hengittää. Näin myös toistuvasti unta siitä, että vauva on sängyssämme ja tukehtuu, jos en nosta sitä pois. Nukuin todella huonosti. Elin kuin sumussa ja ihmettelin vaan miten maailma jatkaa menoaan, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Tuntui, että kukaan ei ymmärtänyt kuinka uupunut olin eikä kukaan osannut auttaa, koska en antanut. Koin huonoa omaatuntoa aina, kun vauvalle joutui antamaan korviketta vaikkapa lääkärikäyntini aikana. Pelkäsin myös, että maitoa ei heru tarpeeksi, jos en ole aina imettämässä. Olin hyvin vainoharhainen ja itkuinen.

Vauvaa oli pidettävä paljon sylissä, koska ei muualla viihtynyt ja voimani olivat kuin taikaiskusta hävinneet jonnekin. Joka paikkaa särki, kun olin leikkauksen jäljiltä niin jumissa. En osannut ollenkaan pitää huolta itsestäni, kun ajattelin vain vauvaa. Muistan, kun ajoimme autolla vanhemmilleni ekaa kertaa vauvan kanssa. Mietin vain, kuinka tapan itseni, jos vauvalle tapahtuu jotain. Koin autokyydin niin vaarallisena ja elämäni oli täysin kytköksissä vauvan henkiinjäämisen kanssa. Ei kuulosta ihan normaalilta, tiedän.

Muistan myös, kun menin ekan kerran saunaan, YKSIN. Vauva oli varmaan jo kuukauden. Itkin, kun tuntui niin hyvältä olla hetki lämpimässä löylyssä ilman vauvaa. Ja koin samalla huonoa omaatuntoa, kun nautin siitä, että vauva ei ollut kanssani.

Joten ärsyttää, kun joku valittaa tällä palstalla, että ei ehdi käydä suihkussa ja joku vastaa siihen, että heräät vaan ennen kuin vauva herää ja meet suihkuun, järjestelykysymys!

Näinhän se varmasti onkin, monen kohdalla. Voin sanoa, että minä en kertakaikkiaan olisi jaksanut raahautua suihkuun ennen vauvan heräämistä. Mietin herättyäni vaan, että kuinkahan ihmeessä tulen selviämään tästäkin päivästä hengissä. Voikohan väsymykseen kuolla??

Sairastan myös kilpirauhasen vajaatoimintaa, ja lääkitys ei ollut heti kohdallaan synnytyksen jälkeen (vajaatoiminnan puolella), joten sekin on aiheuttanut väsymystä ja masennusta.

Sympatiani ovat kyllä täysin väsähtäneen pienen vauvan äidin puolella, kun valitetaan väsymystä ja että mitään ei ehdi tekemään. Ja siihen on ulkopuolisen vaikea mennä auttamaan, jos vauvan äiti ei anna, kun pelkää kokoajan vauvan hengen puolesta. Minua myös peloteltiin samassa sängyssä nukkumisen vaaroista, sekä miten helposti vauvan niska retkahtaa. Ja ne jutut vaan lisäsivät hormoninhuuruisia pelkojani tai muistaakseni jopa aiheuttivat pelkoni.

Toivon vaan, että mahdollisen uuden vauvan kohdalla en sekoa samalla tavalla ja osaisin ottaa jo hieman rennommin. :)