Tuolla muualla keskustellessa tuli kysyttyä arvoisilta arvokonservatiiveilta, mitä he kannattavat kun sanovat kannattavansa "perhearvoja".
Ei tullut kunnon vastauksia.
Minä itse edustan yhden hengen ruokakuntaa jota ei ole järkevää perheeksi nimittää vaikka elossa olevia lähisukulaisia onkin. Niinpä olenkin yhdistänyt nämä perhearvot sellaiseen ajatteluun mistä kumpuaa mafia, nepotismi ja suvun omaisuuden tai vaikutusvallan lisääminen naimakaupoin.
Voin olla väärässäkin, joten mitkä ovat ne perhearvot joita voisitte kannattaa?
Ei tullut kunnon vastauksia.
Minä itse edustan yhden hengen ruokakuntaa jota ei ole järkevää perheeksi nimittää vaikka elossa olevia lähisukulaisia onkin. Niinpä olenkin yhdistänyt nämä perhearvot sellaiseen ajatteluun mistä kumpuaa mafia, nepotismi ja suvun omaisuuden tai vaikutusvallan lisääminen naimakaupoin.
Voin olla väärässäkin, joten mitkä ovat ne perhearvot joita voisitte kannattaa?
Vastaukset 227
Vanhimmat
Unelma tietenki on miehen ja naisen keskeisestä avioliitosta, jossa on lapsia 2-5 keskimäärin, ja kaiken huipuksi t ä y d e l l i n e n ,,, u s k o l i s u u s kumppaneitten kesken,
Tietysti tämä on utopiaa nyky yhteiskunnassa, totuus on, elämä on taistelua kilpailua, riitoja, juostaan vieraissa pääkolmantena jalkana, täydellinen turvattomuus yhteiselämässä.
Aivan, elämä on taistelua, päivällä leivästä ja yöllä lihasta... :=))
Meillä tuossa naapurissa näyttää jäävän aika paljon leipää, ei mene kaupan vaikka on lisätty lappuja - 30%.
Jaa mihinkähän ne vie sen lihan? olis kyllä kiva tietää, taitaa siellä olla kovat taistelut joka yö siitä.
Yohuuhkaja@
Minulla oli nuorena haave, mies ja perustaa perhe.Perheeseen kuuluisi vähintään kuusi lasta. Meillä olisi oma talo ja pieni puutarha. Ukki mummi ja serkukset lähellä. Sitten joskus kun olisimme lapsemme maailmalle saattaneet, istuisimme ilta-auringossa pidellen toisiamme kädestä kiinni ja muisteleisimme mennitä.
Koti ja perhe, jossa on ihan oikea isä ja ihan oikea äiti liuta omia lapsia, isänmaa, jonka päättäjät keskittyvät kansalaistensa hyvinvointiin.
Kaiketi kuvaus perhearvoistani on lapsuudessani hyväksi koettu elämisenmalli.
Perhe on mies ja vaimo, plussana usein perheeseen syntyy lapsia. Perheen parhaaksi on jos isä ja äiti pystyvät rakastamaan ja kunnioittamaan toisiaan mahdollisista vastoinkäymisistä huolimatta. Perheen onneksi on lapsistaan välittävät vanhemmat, jotka rakastaen ja kannustaen pyrkivät saamaan lapsensa mahdollisimman ehyinä maailmalle. Onni on myös jos perheessä on isovanhemmat jotka pystyvät siirtämään hiljaista tietoa eteenpäin jälkikasvulleen.
Valitettavasti perheen matkassa on muuttujia joihin ei voi ennalta varautua, kaikki eivät kestä vastoinkäymisiä tai eivät pysty/jaksa tukea perheenjäsentä hänen ongelmissaan, näin hyväkin alku perusperheelle saattaa pirstaloitua. Jokainen siitä sitten pyrkii sirpaleista kaapimaan omanlaisen jatkon elämälleen ja toivottavasti katkeroitumatta jatkamaan elämäänsä osaperheenä.
Oma onneni on ollut aina kuulua suureen perheeseen, joka on avioliittojen seurauksena kasvanut vuosien saatossa. Ensimmäisen puolisoni menetin kuningas alkoholille, aina en osannut ja jaksanut tukea häntä tarpeeksi. Nykyinen puolisoni tuli yksinäisyydestä tähän suureen perheeseen ja ainakin hänen omien sanojensa mukaan löysi hyvin oman paikkansa meidän suuressa joukossa.
Luin vastauksia. Lähden tästä ulos luontoon. Palaan illemmalla.
Tiedän kyllä mikä perhe on. Halutessaan sille löytää ihan virallisia määritelmiäkin.
Älkää kuvailko sitä, vaan sitä mitä arvoa sillä teille on. Mitkä ovat ne arvot joita katsotte tuon perheen antavan teille, joita haluatte puolustaa ja joita ette katso mistään muualta olevan mahdollista saada?
Alustuksesta jo kävi ilmi omat perhearvosi.
Perhekäsitykseni on pohja perhearvoilleni, jotka eivät heilu erilaisten tuulelten puhaltaessa ylitseni.
Kerro kun palaat lenkiltä omat perhearvosi ja mitkä ovat ne arvot joita katsot perhemallisi antavan sinulle. Puolusta niitä arvoja mitä et katso muualta saavasi ja mitä ne ovat.
Minäkin lähden asioille, odotan innolla omia arvoja, muuten isäni nimi on Arvo ; )
No alustuksessa kysyin mitä muita arvoja perheellä on. Oletusarvo on ettei arvoa ole, jos sellaista ei pysty esittämään.
Jos löytyy jotakin perustetta sille miksi perhe pitäisi perustaa, puhutaan sitten myöhemmin siitä millainen sen perheen pitäisi olla, jos se on asian kannalta oleellista. Mutta ensin:miksi? Jos perustit perheen, miksi?
Aloituksessasi mainitsemasi:
" mafia, nepotismi ja suvun omaisuuden ja vaikutusvallan lisääminen naimakaupoin." Siinä riittävät arvot joiden vuoksi perhe pitää perustaa.
Kerran kauan sitten yksinhuoltajana ollessani keskustelin hyvän ystäväni kanssa, joka on perheterapeutti. Hän väitti, että minä kahden poikani kanssa emme ole perhe. Olin vihainen sillä perhe on hänen mukaansa mies, nainen ja lapset.
On ihana kun joskus syttyy lamppu ja nyt se syyttyi, jess olen kehityskelpoinen, emme olleet ollakaan perhe. Vaan handicap-perhe.
No mielestäsi siis sinä ja lapset perustitte perheen, nimike 'yksinhuoltajaperhe' on nykykäytössä yleinen. Mutta miksi? Lapsiako saadaksesi? Vai oliko mielessä muuta?
Minäkin olin pitkään ns avoliitossa kunnes sitten päivänä muutamana sanoin että jos lasta koskaan ajattelemme, pitäisi ensin mennä avioon koska lapsen asema on avioliitossa turvatumpi. Exä sanoi oitis 'juu' ja lapsi tuli sitten vuotta myöhemmin kun avioon olimme menneet.
Mutta perheestä ei ollut juurikaan puhetta meidän kesken, joku sivullisempi sitäkin sanaa käytti porukastamme...
Minä olin avoliitossa enne avioliittoani. Avomieheni ei ollut valmis lastentekoon sillä hänellä oli lapsia ensimmäisestä avioliitosta. Minun biologinen kelloni tikitti halusin lapsia, olin jo tuollon 30-vuotiaana. Tosin olin jo luopunut toiveestani saada kuusi lasta.
Kun tapasin aviomieheni halusimme molemmat lapsen, minä tosin eri syystä kuin mieheni. Sain myöhemmin toisenkin lapsen ja olin maailman onnellisin nainen kahden pienen pojan äiti, ikää 42-vuotta.
Yksinhuoltajaperhe, sateenkaariperhe, uusioperhe jne. onhan näitä ja lisää tulee.
Vanha perhekäsitys on muokkauksen alla ja konservatiivina pysyn tapahtuipa mitä hyvänsä.
Luin juuri tuossa syödessäni Haaviston ja Niinistön kamppanjoinnista. Niinistö kehoitti ihmisiä tekemään lapsia.
Eilisessä juorulehden lööpissä oli "aloite miehen oikeudesta synnyttää" tai jotai sellaista. Tosin lööpin teksti oli ankka. Mutta elämme muutoksen aikoja. Heterot pidättäytyvät avioliitosta ja lisääntymisestä ja seksuaalisetvähemmistöt koputtelevat kirkon ovia halussa vihkiytyä avioliittoon.
Katellaan miten arvomaailmani kehittyy.
Tänään koimme ilon hetkiä minä LAT-suhteeni vastakkainen sukupuoli. Hän on fyysiseti huippukunnossa joten nostamme illalla maljat kiusallisen flunssapöpön nujertamiselle.
eli lapset olivat perheytymisen perusta.
No, selviävätkö kaikki perhemallit lasten kasvatuksesta ja ovatko kaikki nykyiset parisuhteen muodot, esimerkiksi rekisteröity parisuhde, perheitä tai perheen perustoja?
Jos olet ajatuksella lukenut viestini olet huomioinut, että kokemusta on mm.
1. seurustelemalla yhden sun toisen kanssa
2. avoliitosta
3. avioliitosta
4..LAT-suhteetsa
Ja lukuisista seurustelusuhteista.
Rekisteröity parisuhde on homojen ja lesbojen välinen juttu. Olen ymmärtänyt, että he haluavat avioliittoon keskenään, he haluavat kirkkohäät, he haluavat sitoutua toisiinsa kuin mies ja nainen, he haluavat lapsia he haluavat PERHEEN ja jos laki ja kirkko sen sallii minäkin sallin ja hyväksyn.
Luulen kuitenkin että rekisteröidyn parisuhteen ajaminen avioliitoksi ja adoptio-oikeuden vaatiminen on enemmän tasa-arvokysymys kuin joku muu. Perheeksihän heidät jo nyt voidaan lukea jos nyt nuo perhekriteerit joustavasti tulkitaan.
Vai määritteleekö laki yksin tuon 'perheen'?
"määritteleekö laki yksin tuon 'perheen'?"
Eihän laki määrittele perhekäsitettä. Sosiaalihuollossa esim. on erilaisia perhemääritelmiä. Itseasiassa kaikki käy.
Ei ole enää perhettä siten kuin oli vielä omassa lapsuudessani. Meillä konservatiiveilla on perhekäsitys . Monen perhekäsitteen kokeneena odotan uusia päivityksiä kasitteelle perhe.
Kyllä, muutoksia on tullut, vaikka nuoruudestani tosin muistan että virallisen ja todellisen elämän välillä oli jo silloin paikoitellen suuri kuilu.
Nooo, minulle ei tytärkään ole vielä esitellyt omaa perhekäsitystään. käytännössä satavarma olen siitä että lapsia hänkin hankkii eikä isäkandeista taida puutetta olla....
Olemisen rentous, ei-ärsyttävä ulkonäkö, palvelu puolin ja toisin, virikkeiden saaminen.
Seura siis? Mutta eikö sitäkin löydä aina tilanteen mukaan? Muusa, mentori tai sparraaja voi tulla muualtakin kuin perheestä, harvoin sieltä...
Palvelu? Rapsutellaan toistemme selkää? Sekö vain?
Eiväthän huuhkajatkaan seurustele tilhien kanssa.
Vai niin, pitääkin vaihtaa tuohon toinen profiilikuva niin mietit uudestaan...
Mutta menisit nyt pidemmälle pohdinnassasi.
No, perhe-elämä on pitkälti sanatonta viestintää, mikä sopii minulle, kun en ole mitään keskustelija-tyyppiä. Minun perheeni on sen hyväksynyt eikä vaadi minulta liikaa siinä suhteessa.
Minusta on työlästä seurustella ihmisten kanssa reaalielämässä enkä lähde hakemalla hakemaan itselleni seuraa mistään. Pikemminkin välttelen ihmisiä (nettiä lukuunottamatta).
No joskus on noinkin. Mutta aika usein perheessä on erilaisia ihmisiä, varsinkin kun lapsia alkaa tulla mukaan ja jos otetaan mukaan uusperheet. Yksi on hiljaa, toinen hölöttää ja kohkaa koko ajan...
Jos seurakriteerit ovat tiukat, yksinolo alkaa tuntua kovinkin houkuttelevalta.
Mutta ei siinä mitään, perusteesi ovat sinulle tärkeät, kaikille ne eivät kuitenkaan riittäisi...
Minun perheeni ei ole mikään etukäteissuunnitelman toteutus, vaan sattuman lopputulos. Nykyään en enää ole altis kohtalon sormelle ja sitä kautta tapahtuville sattumille. Luulisin.
Näinhän se, löytämänsä voi pitää tai hylätä ja jättää asia siihen. Tietysti sattuma ei suostu jäämään sivulliseksi vaan tilanne voi muuttua esim sairauksien tai muiden yllätysten kautta...
Nyt et kyllä kurki tilhen vaivoin rakennettuun pesään kuusimetsän siimeksessä!
Enhän mie, muutamasti olen kyllä löytänyt juuri pesästä lähteneet poikaset kuusen oksalta istumasta.
Mitä ne siellä??? Toisen piti olla koulussa ja toisen töissä... :?
Voit kysyä itse kun satut taas näkemään, kunhan huomasin...
Perhe on parhaimmillan turvapaikka ja yhteistoiminnallinen ryhmä, jossa on tilaa sen jokaiselle jäsenelle yksilöinä, ja jossa porukka viihtyy keskenään. Unelma? Minun lapsuudenkodissani 6 hengen ryhmässä oli suosimista, keskinäistä kilpailua, pihtiotteita, painostusta ja kontrollointi pyrkimystä. Ei kannustanut perustamaan perhettä.
Hyvä perhe on tuki ja turva kaikkien vaikeuksien keskellä.
Tuki ja turva. No, nyt aletaan lähestyä niitä ilmiöitä ja arvoja jotka kirjasin tuonne alustukseen. Millaista tukea ja turvaa ajattelit, tuskin samaa kuin alustuksessa esiin nostamani?
Ajattelin lähinnä tukea ja turvaa, kun maailma koettelee monin tavoin. Silloin saan turvaa ja apua keskustelemalla ja muutenkin perheeltäni ja mieheltäni.
Myös sairauden kohdatessa tiedän, että minua tuetaan ja minä tuen toista. En jää yksin.
Jos en aina olekaan niin hyvätuulinen, saan olla semmoinen kuin olen ja tiedän, että minua ymmärretään ym ym...
Myös aineellinen tuki ja turva on tärkeä tässä maailmassa, missä raha on valitettavasti niin tärkeä tekijä.
Samoin myös minä koen olevani perheelleni tuki ja turva monessa mielessä.
Tässä nyt jotakin, mitä tuli perheestä yksikkönä mieleeni. en osaa pukea ajatuksiani sanoiksi niinkuin haluaisin.
Niin, ne myötä- ja vastoinkäymiset... Tosin nykyisin näyttää siltä että kynnyskysymyksiksi nousevat aina vain pienemmät jutut, hammastahnaputkilon tai vessanpöntön renkana kokoiset...
Aikasti monessakin aloituksessa olen satunnaisesti sipaissut arvojeni siitepölyä moniinkin karvoihin.
Kysymys on hyvä, siksi että vastaukset siihen pätevät missä maassa tahansa.
Tietysti vain perheissä jonka vanhemmat ovat mies ja nainen, ja joidenka suvut ovat eläneet yli kaksisataa vuotta samassa maassa.
Muuten ei perinteitä tai arvoja voi syntyäkään.
Nuorena, kun olin vielä jalo ja kirkasotsainen oli maailmani perinteisen Suomalainen, kuinkas muutenkaan, olen päässyt suvussani jo vuoteen 1735.
Ja arvoissani siinsi kuuliainen, kaunis, sivistynyt vanhasukuinen Suomalainen nainen
Isälleen kuuliaiset lapset 3-4 kappaletta jotka tottelisivat myös äitiään jonkun verran.
Omakotitalo, Suomessa rakennettu Petroli-Talbot tai Uudenkaupungin Saab.
Tankkaisimme aina vain Nesteellä.
Lapsemme eivät koskaan söisi Pitsaa vaan Porilaisen, Mustanmakkaran tai Eromangan Lihapiirakan.
Perheemme kuluttaisi paljon, mutta aina Suomalaista tavaraa jos on tarjolla.
Lukisin iloisena talouslehtiä todeten työni kantavan hedelmää, kotimainen teollisuus ja sen työntekijät voisivat hyvin ja rakentelisivat omia kesämökkejään, touhuaisivat siellä Fiskarsin työkaluilla ja joisivat Pauligin kahvia.
Lapseni kehittyisivät ja pääsisivät lehtien otsikoihin, kuka hyvänä urheilussa kuka taloustaitokilpailuissa.
Hyvin ansaitulla eläkkeellä joku lapsistamme sitten hoitaisi meitä vanhuksia kuuluisana lääketieteen Professorina ja joku vilkuttaisi meille avaruudesta ohimennessään.
Vaimoni saisi kunniaa Martta-liiton pitkäaikaisena puheenjohtajana ja kansainvälisenä YK-asiantuntijana joka kehitti maailmanlaajuisen ruokareseptistön jolla yli-lihavuus hävitettiin maailmasta.
Minusta kirjoitettaisiin tavalla jossa J.Ollila sivuutetaan vain pienellä maininnalla, eikä M.Ahtisaarta mainittaisi olenkaan.
Julkaistaisiin kansainvälinen tutkimus jossa perhettäme kuvaillaan "Suomalaiseksi ihmeeksi ja esimerkiksi".
Noh, niin ei käynyt lähimainkaan, uusiopoikamiehuus kun on enää jäljellä mutta vähä-Globaalinen Suomalaisuuteni olkoon perintöni ja lisäarvoni Jälkipolville, niille vanhasukuisille, ja roskasakille sitten esimerkkinä.
Rautalanka: Aitosuomalaisuus on tärkein arvoni perheissä.
H. :)
Apua, en ole aikoihin nauranut näin iloisesti ja paljon, kiitos vuodatuksesi!
:)
Siitä piristyneenä laitan eräälle ystävälle sähköpostiin talvisia luontokuvia, tekee mieli ilahduttaa häntä. :=)))
Jaa. Minä en edes hymyillyt. Erilainen huumorintaju varmaan.10
Suomalaisuus? Onko perhe missä on useamman maan kansalaisuuksia arvoton?
Miksi sinä perustit aikanaan perheen?
Makunsa kullakin, aina eivät huumorit kohtaa toisiaan. Ja sekin on hyväksyttävää.
Heh, heh, sama täällä (hh). Hunksia parhaimmillaan.))
Mitäpä noihin perhearvoihin voisi enää lisätä, muuta kuin sen, etten itse osaa niitä määritellä...
Hyvä me, ilmankos tullaan niin hyvin toimeen, meillä on samanlainen huumorintaju. :)
"yo-huuhkaja"
Monikulttuurinen yhteenliittymä kaataa aina kaikki arvot kummaltakin osapuolelta.
Tilalle syntyy kauhun tasapaino, jossa erilaiset arvot horjahtelevat puoleen ja toiseen.
Kummankaan suku ei ole enää tyytyväinen ja aidosti arvostava.
Vähän kun olisi leipäpappi ja hurskas Lestadiolainen naimisissa.
Tai Arstokraatti ja kaunis yksinhuoltajanlapsihuorha. (Ylimääräinen h tahallaan)
Kumpikin on innokas panemaan, mutta ihan eri syistä.
Silloin syntyy jälkeläisiä jotka eivät oikein tiedä, söiskö Sikaa, sormin vai haarukalla.
Harva suunnittelee perhe-elämää, yleensä siihen kaikki ajautuvat, tavalla tai toisella.
Mutta kaikki haluavat ja haluhan panee ajautumaan.
H.
Halunsa voi tyydyttää muutenkin, miksi perhe? Varsinkin kun sitten lähdetään sieltä vieraisiin sitä halua tyydyttämään...
Täällä on paljon sellaista väkeä jotka haluavat vängällä ajautua parisuhteeseen ja jopa perheeseen, miksi?
Suku, tuossa monikansallisessa perheessä? Kumpi on tärkeämpi, perhe vai suku?
Siltä näyttää (hh). Nauretaan me vaan hunksin juttuja (kun siltä tuntuu), vaikka saatais miinuksia tai sormenheristystä palkaksi...
"demeter, hh"
Ah! Kaltaisenne kokeneet, suloiset, pahasti ikääntyneet oikolukijat, teidät pitäisi monistaa palstalla.
Ujuttaa teidät tuhansien nimimerkkien tajuntaan jotta oppisivat he, kuinka minua luetaan.
Aina minua luetaan kuin Raamattua, vaikka pitäisi lukea minua kuin Pirhu. (h lisätty tarkoituksella)
Minä kuvittelen itseni nyt Sonniksi, kuvitelkaa tekin ja ottakaa vastaan tuhannet suukkoni. Saa kuvitella Lehmääkin, mutta vain leikisti.
H.
älähän yritä luistella. Miksi perustit perheen?
Kiitos tuhansista suukoista, *hymyilee kainosti*, kuvittelen kaikenlaista, ah.
"yo-huuhkaja"
Säännöllinen sukupuolielämä, halutun partnerin kanssa on se ensisijainen tavoite.
Saman henkilön keittämä aamukahvi ja aamiainen on se toinen.
Pahalta ei tunnu myöskään valmis ruokapöytä töistä tullessa.
Pöydässä, aamulla ja illalla on yleensä neljä tuolia ja pääty.
Ajan mittaan naista alkaa asia vaivaamaan.
Vaan mies ei moiselle pane painoa, painaa töitä vain.
Kunnes....tulee jonkinlainen stoppi tilanteessa.
Harmillista kyllä, mies lukee lehteään ja huitaisee haarukalla: ok, anna palaa vaan.
Ja pohjaan palaa ja päätyyn ilmestyy syöttötuoli.
Ja ajanmittaan pöytä täytyy.
Aloituksesi pointti oli arvot.
Vanha suku arvostaa arvoja, uusi perhe sitten ehkä ei enää pysty, arvoja kun on tullut lisää, ja arvoilla en tässä tarkoita vauvoja.
H.
Vanha suku? Omituinen käsite! Jokaisella ihmisellä on yhtä pitkälle ulottuvat juuret ja suku. Minäkin olen vanhasta pohjalaisesta suvusta. 1800-luvulla suvun perinteisiin kuului mm. korttipelihuijaus. Hevosvaraskin löytyy vähän kauempaa suvun historiasta.
Aloitukseen (perhearvot) en osannut vastata, mutta noihin kysymyksiin, joita aloittaja esitti hunksille, tekee mieli vastata.
Uskon, että useimmilla meistä on tarve liittyä johonkin itseä isompaan yksikköön, elää muillekin kuin vain itselleen. Perhe tarjoaa siihen valmiin
mallin ja se kai erottuu muista yksiköistä tiiviimmän sitoutumisen vuoksi.
Samasta syystä kai sitten yritetään uudelleen, jos ensimmänen yritys
menee pieleen.
Siitä olen samaa mieltä aloittajan kanssa, että perheen arvostus voi johtaa myös noihin lieveilmiöihin, jotka aloituksessa mainittiin. Perhe voi lämmetä niin pahasti sisäänpäin, että kaikki ulkopuoliset koetaan uhkana, että edes
"kaverille ei jätetä", omalle perheelle vain.
"ookko muuten lesta?"
Mites tuon ny ottais?
Uskonnollisesti olen omituinen, uskomaan en ihan pysty koska olen joteski tietoinen.
Mutta ei ole uskoni lähelläkään maallisia huvituksia.
Jokaisella on pitkälle jatkuva suku, jopa linnuillakin, Dinosauruksia väitetään niiden olevan. Kauheita raatelijoita.
Pohjalaisista kerrotaan samanlaista tarinaa.
H.
Mä arvasin, että olet Hihhuli Hunksi! Juu kaikkihan me nimenomaan tiedetään ja muut on väärässä!
"demeter"
"Uskon, että useimmilla meistä on tarve liittyä johonkin itseä isompaan yksikköön, elää muillekin kuin vain itselleen. Perhe tarjoaa siihen valmiin
mallin ja se kai erottuu muista yksiköistä tiiviimmän sitoutumisen vuoksi"
Huollapa vähän kirjailijankieltäsi.
"Monikulttuurinen yhteenliittymä kaataa aina kaikki arvot kummaltakin osapuolelta.
Tilalle syntyy kauhun tasapaino, jossa erilaiset arvot horjahtelevat puoleen ja toiseen"
Ei sinun olisi tarvinnut tuota matkia, viitata vain kirjoitukseeni.
Koska kyse ei ollut perhe-elämästä vaan arvoista.
H.
"näkyyhän se"
No joo... Tuo sopii hyvin, suostun olemaan hihhuli.
Eli erilainen kun muut.
H.
Mä taas en kuvittele yhtään mitään (hh).. )) Itselleen se noilla lirkuilla pisteitä kerää.
Mutta mitä väliä ? Otetaan vastaan kaikki mitä Herra armossaan meille suo..))
Säännöllinen sukupuolielämä halutun partnerin kanssa järjestyy muutenkin kuin perheessä, itse asiassa useimmat taitavat nykyisin järjestää sen jotenkin muuten, jopa merkittävä osa niistä jotka ovat perheellisiä.
Mutta jos se toinen ei halua keittää sitä kahvia vaan mieluummin makaa pitkään ja odottaa palvelua, tai kun minä juon vain teetä... Ja ruokaakin teen mieluummin itse ja parisuhteessa se ajautui hyvin tyypillisesti tuohon. Ja kun kävimme eri vuoroissa työssä, toinen päivällä, toinen illalla tai yöllä.
Miksi perustaa perhe, jääkö se vain kulissiksi yhteiskuntaa vasten? Verhot kiinni ja lait jäävät ulkopuolelle?
Nyt kävi niin, että minuakin huvitti ja hieman jopa nauratti tuon hoopon kirjoitus.
Mitään pisteitä ei minulta heru, mutta on häntä joskus kiva härnätä, kun hän sit luulee, että vallan tosissaan ollaan.... :)
Sulle on taas postia, mene lukemaan.
Oikein hunksi. Poikkesin otsikosta, mutta vastasin pariin aloittajan sinulle osoittamaan kysymykseen, kun arvelin, että sulta menee kohta oraakkelivaihde päälle...
Tällä kertaa osuit oikeaan tuossa kopiointiasiassa: Monikulttuurisesta perhekuviosta olen samaa mieltä. Pätee ainakin ensimmäisen sukupolven kohdalla.
Mutta ainahan on eletty muille ilman perhettä. Uskonnot ovat tyypillisesti pyhittäneet selibaatin ja luostarielämän ja sen sellaisen, ei siis perhettä ollenkaan vaan huoli koko maailmasta. Sama on hyvin tyypillistä nykyisin.
Ja kun perhemalliin nyt mentiin, sekään ei ole sama kaikille. On tämä klassikkomalli, sitten yksinhuoltajaperhe, uusioperhe, ja rekisteröidyt parisuhteet joissa vielä ainakin naisten kesken vielä yleensä lapsiakin, vain miehiltä toistaiseksi kielletty...
Sinusta ei, huksutin-parka, ole kenenkään kielen arvostelijaksi!
Ja meille räpättiin miinukset, ei hunksi saa meitä kehua eikä me saada tykätä hunksista, kyl tääl on julma meno, hehheh. :=)
"demeter"
Uusioperheen (?) kautta ei uutta kulttuuria luoda helposti, ei ainakaan kulttuuria joilla olisi elämässään aidot arvot.
"Ruotsalaisia" jalkapalloilijoita on paljon, ja jokunen terroristikin on heillä, minua joskus huvittaa heidän intonsa puhua Ruotsalaisista Ahmedeista ja Ihrabsivoisista.
Suomessakin on Jasmin Lötjösiä, Inez Virtasia, Tarrakotta sian kai Tsekkiä ja niin edelleen.
Ehkä joku Ping Kuusinen Pangkin.
Ei kultaseni, ei noista synny kulttuuria joilla olsi omat arvot.
H.
Totta (yohuuhkaja) on eletty muille ilman perhettä ja itse arvostan suuresti niitä, jotka näitä muita malleja toteuttavat. Ehkä ne kuitenkin valitsevat ihmisensä, eivät sovellu läheskään kaikille. Löyhemmät yhteisöt eivät mielestäni myöskään vastaa ihmisen läheisyyden tarpeeseen.
"yo-huuhkaja ja osittain demeter"
Voisinko alkaa ajatella että mielessänne eivät oleetkaan arvot?
Vaan haluamanne perheet jotka luovat haluamianne arvoja?
H.
Miten suuri yhteisö alkaa olla liian löyhä? Toistakymmentä lasta? Entä jos lapset ovat samoista tai eri vanhemmista? Useampia kuin kaksi aikuista? Aikuiset samaa sukupuolta? kommuuni?
Arvoista kysyin ja puhutaan nyt niistä.
Kiitos Anceli, menty on...))
Hunksin härnääminen piristää kummasti. Ja hänkin saa sitä, mitä hakee.
Nykäsen linjoilla: ei väliä miten huomataan, kunhan huomataan...
Nyt hunksi kopioit minua. Takuulla olet mun ajatuksia poiminut tuolta eetteristä ja vähän muokkaillut niitä toiseen kuosiin. Rosvo mikä rosvo...
"yo-huuhkaja"
"Miten suuri yhteisö alkaa olla liian löyhä? Toistakymmentä lasta? Entä jos lapset ovat samoista tai eri vanhemmista? Useampia kuin kaksi aikuista? Aikuiset samaa sukupuolta? kommuuni"
Niinpä tietysti.
Minähän jo kirjoitin monimuotoisista vanhemmista.
Älä jauha enää vanhaa...
H.
Kysymys olikin osoitettu toiselle. Älä vastaile muiden puolesta. Muiden vastaukset ovat minulle samanarvoisia kuin sinunkin, vaikkeivät ehkä sinulle.
No minulla tuli kyllä noista löyhistä yhteisöistä mieleen luostari tai sitten joku kommuuni, jossa ihmiset tunnustavat samoja arvoja ja sitoutuvat tiettyihin
sääntöihin, mutta eivät välttämättä toisiinsa samalla tavoin kuin perheessä
"joudutaan" sitoutumaan.
Hei oma herkkupullani! Sovimme täydellisesti yhteen, kun olemme kumpikin hengellisesti virittyneitä jaloluonteisia ihmisiä. Sunnuntaina mennään yhdessä betonistikirkkoon jammailemaan. Mun söpö peppu värisee ihanasti, kun annan gospellien temmata mukaansa. Oh happy day! Oh happy day, when I met my bunny-Hunksy. I wait for Sunday, oh happy day!!
Noo, kommuunienkaan ei tarvitse olla kuin vankila tai kasarmi, pienikin porukka riittää eikä välttämättä johto kaipaa mitään diktaattoria tai ylipappia.
Puolen tusinan ihmisen kommuuni on saman kokoinen kuin nelilapsinen perhe...
Tuolla edempänä kirjoitin yhteisestä historiasta (yohuuhkaja) , mikä perheen jäsenillä on keskenään. Se lienee yksi asia, jonka vuoksi suhteet ovat tiiviitä silloinkin kun esim. yhteiset arvot puuttuvat.
Niin, ketjun lopussa kävi ilmi että tuo yhteinen historia on yhtä lailla riski kuin mahdollisuus. Kaunat kestävät pitkään.
Ja toisaalta, kuusi henkeä, jokaisella erilainen menneisyys, voisi olla virikkeellinenkin ympäristö...
MInä ajattelen, että vahva side (veriside?) kestää myös vihanpidon ja kaunan.
Kevyempään suhteeseen ei kannata tuhlata ruutia.
Kuusi henkeä ja erilainen menneisyys ? Luoja varjele ! Työmaata riittää yhdenkin ihmisen historiassa ja yrityksessä ymmärtää sitä.
Noo, ehkä on liian raskasta yrittää ymmärtää kaikkia. Riittänee että tulee toimeen ihmisten kanssa, sen enempää kauppoja ei kannata lähteä tekemään...
No jos tyytyy pintapuolisiin ihmissuhteisiin. Tuleehan sitä juttuun melkein kenen kanssa hyvänsä, jos pitää etäisyyttä, mutta mites ne virikkeet ?
Nooo, ainahan sitä voi puhua ja kuunnella. Tarinat tarinoina, ymmärtäminen sitten jotakin vallan muuta, uskomista, sitoutumista, luottamista...
Niin "uskomista, sitoutumista ja luottamusta" - sitähän se perhe ainakin yrittää tarjota. Se on sillä tavoin ohjelmoitu ja aika vaikeata on sitä ohjelmaa purkaakin.
Ja jos se puretaan, ei jälki ole aina kaunista.
Nuo ovat nykyperheille kovia haasteita. Ennen ne oli helppo hahmottaa kun sitä pientilaa pystyssä pidettiin, mutta nyt monien perheiden yhteiset tapaamiset jäävät television tuijotukseen tai jopa yhteiseen ruokailuun. Useimmiten väki tulee ja menee aivan omien yksilöllisten aikataulujensa mukaan jos ei puhuta aivan pieniä lapsia käsittävistä perheistä. Niissä kriisitkin ovat sitten valitettavasti yleisimpiä kun joku ei halua omista menoistaan tinkiä ja yhteiset asiat olisi kuitenkin hoidettava...
"YO-YO ja Demi Moore"
Tuleepa mieleeni Kalle Päätalo, hän kuvasi hyvin kulttuurieroa, ihan Suomemme sisälläkin.
Meni onneton naimaan Turkulaisen.
Ja karsi rankapuusta "istutustöötin". Sillä hän löi reikiä Perunamaahan ja pudotti reikiin siemenperunoita.
Turkulainen vaimonsa ensin nauroi ja sitten suuttui koska häpesi miestään jolle muutkin talkoolaiset nauroivat.
Koillismaalla ei oltu totuttu kuokkaan eikä Auraan noissa hommissa.
Siihen uudenlampunaikaan naitiin vain lähikylistä ja oman kulttuurin säilyminen oli taattu. Sota muutti kaiken, nuoret miehet ja naiset saivat elämänsä ensimmäisen Junakyydin kauaksi kotoaan ja joutuivat opettelemaan sanat Mie ja Sie, ja maailmalla sit mää ja sää ihmettelivät.
Akka ja Tuo/Tua muuttuivat vaimoksi ja mieheksi.
Silloin olivat kyllä työtkin samanaikaisia ja yhteiselle sapuskalle oli helppo kokoontua.
Uittohommat joskus sekoittivat rytmiä ja kehittyvä teollisuus alkoi sotkemaan perheidylliä.
Ja sitten alkoivat naiset mennä tehdastöihin, Mulk*u oli tuttu sana silloinkin mutta Vit*u eikä Huo*a eivät mutta alkoivat pian lisääntyä perhe-elämässä.
Kirkolliset erot olivat selviä, miehet menivät muualla pilkille, Pohojanmaalla pitivät seuroja ja satunnaisia "Kyllikki Saaria", näin kertovat huhut ja vanhat tarinat.
Nyt olemme tässä päivässä, ja kuten "yo-huuhkaja" kuvaa, uudet tuulet puhaltavat entistä vinhemmin, ja tempaavat nuoret mukaansa, usein senlaisiin taivaan tuuliin joita vanhemmat eivät ole pystyneet edes kuvittelemaan.
Äidin/Isän suunnittelema ja rakkaudella laittama päivällinen muuttuu yhteisestä ateriasta noutopöydäksi tai vastenmieliseksi vaihtoehdoksi Pitsalle ja Kebabille.
Lihapullat saatetaan napsia mutta Perunamuusi joutaa roskiin.
Suomalainen arvomaailma muistetaan enää Mummon Lihapullissa, jos enää sielläkään.
Paluuta ei enää ole. Ainoastaan jotkut vanhat suvut, ja enää vain pieni osa niistäkin, pitää perinteitä ja arvoja yllä, nousukkaat yrittävät näytellä, ostamalla vanhoja Kartanoita, eivätkä ymmärrä näyttävänsä naurettavalta.
Jopa Ruotsalaisperäisten sukujen neidotkin alkavat muuttua persjalkaisiksi.
Loppukevennys:
Mutta maailma muuttuu, 21.12.2012 tulemme kietaisemaan Niqabit, Sarit, Sarkahousut ja Push-Upit nurinpäin.
Norjalais-villapaidatkaan eivät enää ole sileitä, oikealla neulottuja.
Helteellä täyttyvät Perhokalastajan kahluuhousut vedellä ja sateella kuivuvat.
H. :)
Niiiii-in, loppukevennyksessäsi mainitsemasta norjalaisvillapaidasta tulee mieleen Breivik ja että hänellä jossakin kuvassa sellainen oli. Ja edelleen että hänen perhearvoistaan en tiedä mutta muut arvot olivat laillasi kovin kansallispainotteisia, jopa niin että äityi tappamaan omiaan...
Perheen tarjoama yhteys ei ole enää samaa kuin meidänkään lapsuudessamme, missä minäkin sitä tilkkua kuokin muun perheen kanssa samaan tahtiin ja muutenkin kuljin tiiviisti tuntumassa kun tuonaikaisen elannon rippeitä kokoon kerättiin, milloin marjoja tai sieniä metsästä tai polttopuuta mäenrinteestä tai vettä pellon takaa kaivosta...
"yo-huuhkaja"
Minulla on kaksi aidoksi sanottua villapaitaa, Vanhemman ostin Altasta 1981 ja toisen sain lahjaksi 1990.
Holmenkollenilla senlaiset näyttivät olleen kansallisvillapaitoja jo 1950-luvulla.
Liekö Breivikillä ollut joku perintöjuttu?
Minä en tappamista hyväksy, paitsi jos se liittyy isänmaallisuuteen ja valtiomme julistamaan sotaan.
Tuo asenteeni on kyllä minut monesti saanut aprikoimaan Turbaanimaita...ja isänmaallisuutta.
Mutta, minä olen rauhan mies, aprikoin, ajattelen, kuten 62v. nostomiehen pitääkin.
Jakaa viisautta nuoremmilleen.
Muuten, olen vähän pettynyt sinuun.
Kirjoitin pitkään ja hartaasti asiaakin, vaan sinä keskityit loppukevennykseen.
Siksi, sinunkin vuoksesi, minä kirjoitan rasittavan pitkiä tarinoita.
H.
Niin, minulla on noita omia muisteluksia ja ties mitä tajunnanvirtaa varten ihan oma blogi. Yritin etsiä jutustasi jotakin uutta aiheeseen liittyvää ja kaikesta minkä löysin myös kommentoin, jopa hieman tavallasi laveasanaisesti jaaritellen...
"yo-huuhkaja"
Ymmärrän sinua hyvin.
Jopa keskusteluista on pakko löytää jotain omaa, muuten ei voi vastata järkevästi.
Blogi on hyvä, sinne ei tarvitse päästää jaarituksia, asiaa vain.
Olehan asiallisesti siellä.
H.
Perhearvoista tulee sanana mieleen vanhanajan pönäkkä, pyöreärillinen pastori, liperit kaulassaan, katselemassa saarnastuolistaan paheksuvasti, alta kulmainsa syntistä seurakuntaansa, möläytellen kuuluvasti ulkoaoppimaansa sunnuntaisaarnaa.
Perhearvot, jotain sielujen sanatonta sisäpiirisinfoniaa, jota muille ei soiteta.
Oman pienen perheeni arvot ovat rakkaus, yhteenkuuluvuus, toisestaan huolehtiminen, puollustaminen pahaa maailmaa vastaan.
Niin, lähtökohtaisesti olin minäkin sitä mieltä että perhearvot on vain tyhjä sana jota käytetään lyömäaseena niitä vastaan jotka tuntuvat elävän eri tavalla kuin itse elää.
Rakkaus on tuossa jotakin uutta. Eikö rakkaudelle ole mahdollisuuksia muutenkin kuin perheessä? Miksi sen pitää johtaa perheeseen?
Muut mainitsemasi ovat sellaisia jotka viittaavat jo tuonne alustuksessa kirjaamiini ilmiöihin. Missä kulkee raja niihin?
"yo-huuhkaja"
Olisithan sinä vot vastata minullekin, etkä itsellesi.
H.
@ yöhuuhkaja
Kun kaksi tasa-arvoista, niin henkisesti kuin mammonallisestikin rakastuu toisiinsa, miksei sitten mentäisi vaikkapa naimisiin?
Kun kahden ihmisen yhteenkuuluvuus vain vuosien vieriessä enenee, eikä edes rakkaus kuihdu, silloin ainakin minun mielestäni yhteys on kaikki.
Tokihan rakkautta on paljon ja monenlaista muutakin, mutta tämä on meidän, kahden, vain.
Perhehän on kaksikin ihmistä, miksei yksikin, itselleen.
Sukujakin kun on vain kuolleita, levätköön he siis ihan vain rauhassa.
Elämää on tämäkin, yksinkertaista ja hyvää.
Perhearvot, ja perhe, ovat olleet suuressa muutoksessa. Enää perhe ei ole isi ja äityli, ja kaksi kaunista lasta, vähintäänkin.
Voi olla kaksi äitiä, ja lapsia, voi olla kaksi isääkin.
Kaikki muuttuu, ja me kaiken mukana.
Mikään muu ei ole varmaa, kuin muutos.
Sukukalleudetkin ovat nykyisin kummankin, enää ei mies
hallitse ja holhoa vaimoaan, ja hänen omaisuuttaan.
Sulla on vastaamattomia kysymyksiä, hoida ne äläkä päsmäröi keskustelua...
Niin, miksei, mutta kun miksi? Teko vaatii aina perustelut.
Perhe on kuitenkin kriisissä, tuollainen kiiltokuva toteutuu nykyisin aika harvoin eikä se ennenkään mitenkään yleinen ollut kun asioista joskus asioina puhuttiin eikä vain esitetty.
Mikä ihmiseltä jää kokematta jos hän ei perusta perhettä? Täällä länsimaissa tarkoitan, idässähän edelleen perhe perustetaan vahvasti taloudellisin ja yhteiskunnallisin perustein joiden kärjistys näkyi aloituksessa.
"yo-huuhkaja"
Minä pidän kunnia-asianani vastata kaikkiin kysymyksiin.
Mutta aloituksesi on täynnä uteliaisuutta minua kohtaan.
En minä kaikkia huomaa, ihmisen hahmossa kun joudun elämään.
Anna minulle puuttuvat renkaat.
H.
Et kyllä kysynyt minulta (yohuuhkaja), mutta innoissani taas vastaan.
Mikä jää ihmiseltä kokematta jos hän ei perusta perhettä ?
Minusta häneltä voi jäädä käyttämättä aika iso kasvun mahdollisuus. En väitä, etteikö ihminen voisi kasvaa ja kehittyä muuallakin kuin perheessä, mutta
perhe "painostaa" kasvuun enemmän juuri tuon vahvan sitoutumisen vuoksi.
Enpä ole tuohon kummempaa vastausta keksinyt, kuin että kai lasten huoltaminen on eräs perheen perustamisen periaate.
Itsellä kun yhteisolo ja -elo on perustunut pelkkään yhteenkuuluvuuteen ja yhteiseen hiileen puhaltamiseen, ei ole tullut eteen kysymystä, miksi ei.
Kukinhan saa toteutta sisäistä sieluaan itselleen sopivin keinoin, perustaa perhe, tai olla perustamatta. Jospa perheenperustamistahto on kuin seksuaalisuus, kullakin omanlaistaan.
On paljon naisiakin, jotka eivät edes ole koskaan halunneetkaan perheenemänniksi, vaimoiksi. Joille riittää elämässään saada, silloin, tällöin, mitä halajavat.
Taas kerran en pääse oikein samalle aaltoalueelle aloituksen kanssa, mistä oikein siinä puhutaan? Mikä ihme on perhe. Vanha, pinttynyt tapa, josta on paljon hyötyä, sanomalehtikin kahden lukemin tulee halvemmaksi, kuin yhden.
Vanhenemisen koittaessa on helppoa, kun toinen pesee selän saunassa, toki sen takia ei tarvi mennä naimisiin.
Yöhuuhkaja @
Etköhän ole jo saanut riittävästi oikeita vastauksia et vai osaa tehdä yhteenvetoa. Olet keskittynyt itseesi etkä halua ymmärtää tai et yksinkertaisesti ymmärrä.
Jatka sinä minä pidän hevosta ; )
Eikö ihminen voisi kasvaa esimerkiksi suuntautumalla yhteiskunnan vähäosaisten auttamiseen, kehitysapuun, kouluttamaan niitä jotka eivät muuten koulutusta saa jne?
Moniko tosiaan on ihmisenä perheessä kasvanut? eikö perheiden kriisi kerro valan muusta?
Perheen voisi kai määritellä vanhemmuuteen tai parisuhteeseen perustuvaksi yksiköksi.
Suurin syy perheen perustamiseen on lainsäädäntö ja avioliitto on lain turvaama instituutio, jolla on laissa selkeästi määritelty asema yhteisössä. Se on helppo ratkaisu. Samoja oikeuksia ei ole edes avoparilla mies- tai naispareista puhumattakaan.
Meidän polvemme on kokenut lukemattomia muutoksia, jotka ovat vaikuttaneet avioliiton aseman heikkenemiseen:
- Nainen on tasa-arvoinen niin seksuaalisesti, yhteiskunnallisesti kuin taloudellisestikin
- Suvaitsevuus on länsimaissa lisääntynyt samalla kun uskontojen valta-asema on heikentynyt
- Liikkuminen on helppoa, kontaktimahdollisuudet ovat lisääntyneet, ja seksiä on tarjolla ilman vakikumppanuuttakin.
Ihmislajin säilymisen kannalta parisuhde/perhe on ollut hyvä päätellen siitä, että se on yleinen eri kulttuureissa. Nykyään mahdollisuuksia on muitakin. Arvot ovat moraalikoodeja, jotka kehittyvät vallitsevan käytännön pohjalta, ja kun ydinperheen rinnalle on kehittynyt erilaisia vaihtoehtoja, arvot tulevat perästä.
Ei minusta nuo asiat ole perheen vaihtoehtoja. Perheessä saa ja antaa, nuo olisivat kovin raskaita ja vaativia. Toki antaisivat hyvää mieltä, ehkä.
Niin, se on tuo vanha biologinen peruste, eli nainen oli liian sidoksissa avuttomaan lapseen vuosien ajan jotta olisi yksin voinut sen kasvattaa. Mutta nykyisin yhteiskunta tulee vastaan ja lapsen kasvatukseen saa apua joten perhettä ei sen takia ole pakko perustaa.
Ja tosiaan, saunaseuraan ei perhettä tarvitse.
Itse asiassa en etsi oikeaa vastausta, etsin erilaisia vastauksia, kaikki ovat yhtä oikeita.
Mutta en pitänyt siitä mihin tuolla muualla alunperin törmäsin, eli että kukaan ei pystynyt täsmentämään mitä he puolustavat kun sanovat perhearvoja puolustavansa. Vastaukset olivat vain henkilökohtaisuuksia...
tämä S24 on olevinaan roskasaitti, mutta paremman tuloksen olen täällä saanut kuin noiden itsensä älyköiksi nostaneiden joukossa.
Totta kai ihminen voi kasvaa noissa tehtävissä (yohuuhkaja), mutta niissä hänellä on apunaan/suojanaan tietty rooli. Läheisyys pakkaa ne roolit riisumaan ja ihminen joutuu kohtaamaan itsessään sellaisia puolia, mitkä eivät muuten paljastuisi.
Siihen, moniko on perheessä kasvanut, en osaa vastata. Perheiden kriisiä pidän pikemminkin merkkinä siitä, ettei tuota kasvun mahdollisuutta haluta käyttää
vaan lähdetään "mukavuussyistä" muualle.
Niin, perheellä on biologiaan liittyvä perustansa ja arvokonservatiiville tärkeämpi laillisuusperustansa, jos pitäydytään juuri niissä perhemalleissa jotka yhteiskunta perheiksi tunnustaa.
Onko siis perhearvoihin vetoaminen vain niiden muutosten vastustamista?
Jotakin kai kertoo perheen merkityksestä sekin (yohuuhkaja), että esim. lasten huostaanottoja tehdään vain äärimmäisissä tapauksissa. Eli ammattiväki katsoo, että huonompikin perhe on parempi kuin yhteiskunnan ylläpitämä laitoshoito.
Sama pätee elämän toisessa ääripäässä, vanhuudessa. Omaista ei korvaa
vanhukselle paraskaan hoito. Lastensa hylkäämät/unohtamat vanhukset ovat
onnettomista onnettomimpia.
Että olisko se veri sittenkin vettä sakeampaa ?
Ei haluta käyttää?
Eikös sen pitänyt kehittää ihan pyytämättä? Sehän antaa haasteita, ja ihminen voi niihin reagoida kuten ennen tai muuttaa reagointiaan kun näkee ettei saavuta sillä toivomaansa tulosta...
Niin, mutta ammattiväki kai on koulutettu toimimaan noin. Ja perusteluna voi olla yhtä hyvin raha, laitoshoito tulee yhteiskunnalle kalliimmaksi...
Mutta usein vanhustenkin kanssa käy niin että he jäävät sille yhdelle hoidettavaksi ja muu perhe liukenee vastuusta...
Vanhan testamentin Jumala hyväksyi monivaimoisuuden, mutta Uuden testamentin Jeesus ei enää. Muuttiko Jumala mieltään, vai seurasivatko uskonto ja moraalisäännöt maan tapaa?
Arvot ja lait muodostuvat kokemusympäristön mukaan, vahvistavat olemassa olevaa ja ovat siksi jälkijättöisiä. Perhearvoihin vetoaminen on erilaisuuden, entisestä poikkeavan, uudenlaisten mallien ja tapojen (hyvien ja huonojen) vastustamista.
Ja Muhammed tinki sitten takaisin neljään... Ja mormonit palasivat alkupisteeseen...
Mutta kyllä olen vähän samaa mieltä, arvoihin vetoava haluaa mieluummin rajoittaa kuin uudistaa.
Totta, laitoshoito on kallista (yohuuhkaja). Siksi kannattaa "tukea" vanhempia ja yrittää pitää lapset kotona. Mutta melkein aina myös lapset itse haluavat olla vanhempiensa luona. Ovat lojaaleja heille, vaikka joutuisivat vanhempiensa hoitajiksi. Jostakin sekin kertoo. Perheen imusta ? Siteen erityisyydestä ?
Näin se menee. Jos lapsia on useita, yksi yleensä hoitaa vanhemmat/vanhemman. Mutta muut ovat mukana, ellei muuten niin kertomassa kiireistään sille, joka hoitaa. Jos vanhus on laitoshoidossa
kaikki ovat hänestä yhtä etäällä, ainakin fyysisesti.
Aika huonosti näyttävät kuitenkin nämä uudet mallit toimivan, jos niitä arvioi heikoimman lenkin, eli lasten, kannalta.
Kyllähän lapset voivat haluta pysyä perheessä vaikka se olisi millainen hullujenhuone, mutta siitä en ole lainkaan varma että tämä takaisi paremman tuloksen kuin se että pääsee sieltä pois. Lapselle ei ole lainkaan hyväksi että hän joutuu kantamaan vastuun kun vanhemmista ei siihen ole.
Ja kyllähän se niinkin on, että jos vanhus on laitoksessa, joistakin perheistä tulee paljonkin vieraita säännöllisesti ja joistakin sitten ei ketään. Muistelen vain nuoruusvuosieni kesätyöpaikkoja kun noita vanhuksia hoitamassa olin minäkin...
Nooo, voi olla että yhteiskunnan tuki on vielä liian puolueellista ja muita kuin perinteisimmän mallin valinneita vähän rankaistaan...
Siinä hullujenhuoneessa on kuitenkin yksi asia, joka painaa: jatkuvuus. Ihmissuhteet, vaikka olisivat huonojakin, pysyvät samoina ja myös moniongelmaisissa perheissä voi olla yritystä ja hyvää tahtoa huolehtia lapsista, vaikka voimat eivät siihen riittäisi. Laitoksissa heillä on tietysti muodollisesti
"hyvää" hoitoa, mutta ei välttämättä syviä kiintymyssuhteita. Henkilökunnan vaihtuvuus on suuri.
Sama jatkuvuuden puute pätee vanhusten hoidossakin. Nekin vanhukset, jotka ovat kotihoidon piirissä kärsivät siitä, että hoitajat vaihtuvat. Ihmissuhteen rakentuminen on hidasta ja mitä vanhemmaksi tulee, sen vaikeampaa se tuntuu olevan.
Äläs nyt (yohuuhkaja). Eikö muka yksinhuoltajaperheitä tueta ?
Kai maar, mutta ei sitten tarpeeksi jos toimivat mielestäsi huonommin...
Siinäkin on tuo raha ja säästäminen tuonut paljon muutoksia.
Tuo jatkuvuuden puute yhteiskunnan tarjoamassa hoidossa on usein myös rahakysymys, pätkätyösuhteilla noissa laitoksissa pelattiin jo hamassa nuoruudessani, paljon ennen kuin sama levisi koko työmarkkinakenttään.
Raha ja varsinkin sen puute aiheuttaa paljon ongelmia yhteiskunnassa.
Kun täällä puhutaan vanhusten kotihoidosta, sitä todella pitäisi tukea paljon nykyistä enemmän.
Kellä asuntovelallisella palkansaajalla on varaa jäädä kotiin omaishoitajaksi muutaman sadan euron korvauksella kuukaudessa korkeintaan, jos edes sitä myönnetään.
Toki voi yhtä hyvin hoitaa vaikkapa puolisoaan.
Minusta yksinhuoltajaperheet toimivat huonosti (eivät tietenkään kaikki) sen vuoksi että siellä on vain yksi vanhempi kantamassa kasvatusvastuuta.
Mikään yhteiskunnan tukitoimi ei korvaa tuota puutetta.
Yhteiskunta pihistelee ja pakottaa tuohon pitämällä muut vaihtoehdot huonoina ja arvottamalla vapaaehtoistyön sekä kotityön muutenkin mahdollisimman alas. Jos palvelut ostaa muualta, niiden hinta on heti paljon korkeampi.
No kaksi ehtii periaatteessa enemmän kuin yksi, mutta paljonhan naiset saarnaavat sitä että mies käy vain työssä eikä korvaa kotona sohvalla lotkauta...
No onpahan ainakin siinä sohvalla (mies) ja voihan sitä yrittää kasvattaa..))
Sitäpaitsi nykyään tuntuu siltä, että nuoret perheenisät ovat alakynnessä,
eivät suinkaan äidit...
Niin, todellisuus ei tuossakaan ole enää sama kuin meidän nuoruudessamme, jolloin asiassa varmaan jotakin perää oli. Mutta keskinäisessä syyttelyssä tuokin lyömäase on vielä ahkerassa käytössä.
Aika huonosti toimii myös nykyinen avioliitto. Vähintään joka toinen päätyy yksinhuoltajuuteen, joten avioliitto ei ratkaise yksinhuoltajaongelmaa, vaan osaltaan aiheuttaa sen. Yleinen mielipide suosii avioitumista mutta myös eroamista.
Yksi vaihtoehto on määräaikainen avioliitto, joka purkautuu automaattisesti esim. viiden vuoden kuluttua ellei sitä vahvisteta. Monet nykyään päätyvät kahden asunnon liittoon, joka voi toteutua suljettuna tai avoimena liitona - avioliiton ja sinkkuelämän välimuotona. Lasten kannalta ratkaisu voi olla parempi kuin ero ja yksinhuoltajuus, joka usein johtaa toisen puolison vieroittamiseen lapsistaan.
Avioliitto muuttuu haluttiinpa sitä tai ei ja nykyaikainen ihminen päättää itse, millaiseen liittoon haluaa. Lait ja "arvot" seuraavat sitten vuosikymmenien kuluttua.
Niin (jocus*) : Nykyaikainen ihminen päättää itse, millaiseen liittoon haluaa".
Niinhän tuo näkyy päättävän, mutta mitä se maksaa ja kuka sen maksaa (en tarkoita rahaa) ? Maksaja on taas se heikoin lenkki, lapsi.
Ruotsissa puhuttiin jo 1980-luvulla lasten erovammaisuudesta. Päiväkotien vaihtuva henkilökunta aiheutti sen, että lapsi ei uskaltanut kiintyä aikuisiin. Jos kotona seuraa sama rumba, niin voiko odottaa, että lapsesta kehittyy tasapainoinen aikuinen ? En ymmärrä, minkä vuoksi lapsia hankitaan lainkaan, jos ei olla valmiita tinkimään omista tarpeista lapsen hyvinvoinnin vuoksi.
Nykyiset ongelmat johtuvat nykyisistä liitoista, jotka ovat pääosin perinteisiä. Meillä ei juurikaan ole tietoa siitä, mikä tilanne tulee olemaan nykyisista poikkeavissa suhteissa, sitä emme ole enää näkemässä.
Tänä päivänä ongelmia aiheutuu konservatiivien ja uusia ratkaisuja etsivien vastakkainasettelusta, ja kaukaisessa tulevaisuudessa erilaiset liitot tulevat saamaan oikeutuksensa. Ehkäpä myös VT:n mukainen monivaimoisuus ja eräiden toisten kulttuurien monimiehisyys.
Eivät liiton sisäiset ongelmat ja erot perinteisestä liitosta johdu, vaan ihmisistä jotka ovat tehneet väärän ratkaisun tai useamman. Ehkä myös nykyään tulee aika paljon paineita liiton ulkopuolelta.
Sanot tuolla aiemmin, että aika huonosti toimii nykyinen avioliitto. Yhtä hyvin voisi mielestäni sanoa, että aika hyvin toimii nykyinen avioliitto. Jos siis vain joka toinen liitto päätyy eroon.
Monivaimoiset perheyhteisöt yleensä toimivat todella huonosti. Lievimmillään ongelmat ovat vain sitä näissä maissa yleisten vitsien ainesta, mutta enemmän kuin tavallista on, että näissä perheyhteisöissä esiintyy alistamista ja nöyryyttämistä, kiusaamista, syrjintää, julmuutta ja väkivaltaakin, ja se kohdistuu myös lapsiin, jotka hekään eivät ole keskenään samanarvoisia.
Sitä esiintyy täälläkin, ja sitä enemmän mitä kauemmas niille alueille mennään missä perinteinen perhe on arvossaan. Raamattuvyöhykkeemme insestistä tässä juuri paljonkin puhuttiin...
Kauan sitten, siis minun nuoruudessani oli paljon perinteisiä perheitä ja ne kesti hamaan kuolemaan saakka. Vanhempia lapset kunnioittivat ja esim. äitini teititteli viellä edesmennyttä äitiään puhuessaan hänestä.
Itsekkin avioiduin 20-v, koska se oli tapana silloin ja ns. vanhanpiianvero olisi mennyt jo 24-v, mutta oli minulla jo pelko, että huoliikohan minut kukaan.
Sitten tuli se suuri muutos, naisille ehkäisypillerit. Tuo "lisä"verokin poistui joskus 70-luvun alussa ja avioliitto ikä nousi. Ihmiset ehtivät itsenäistyä, siis piintyä jo omiin tapoihinsa ja avioliitot ei kestäkkään enää, kuin harvoin, sillä yksikin poikkipuolinen sana merkitsi "olemme kasvaneet erilleen", joten erotaan.
Yhteiskunnalla on kovat menot yksinhuoltajista, joten on kai pakko vedota niihin "perhearvoihin", mutta ei se taida vaan enää onnistua, siis se paluu menneeseen.
Niin, palataan tuonne aloitukseeni.
Cosa nostra tai pientila oli perheen yhteinen hanke ja siten arvo miksi sitä kannatti pitää ja suojella.
Nyt ihmiset ovat yksilöitä ja haluavat toteuttaa omaa elämäänsä, perhekin nähdään vain oman onnen välineenä. Toivotaan sen antavan kun sihen kerran sijoitetaan, vähän kuin säästäisi pankkiin.
Yhteiskunnan kannalta voisi kuitenkin olla viisainta kohdella ihmisiä yksilöinä, antaa samat oikeudet ja kohtelun jokaiselle riippumatta siitä yhteisöstä, esimerkiksi perheestä, mihin tämä kuuluu.
Kuinkahan heitä tuetaan, - mikäli poikani puheisiin on luottamista, niin ei mitenkään.
Olkoon sitten niin, että ongelmat johtuvat ulkopulelta tulevista paineista. Nykyinen avioliitto ei kuitenkaan ole kyennyt vastaamaan muutoksiin eikä sopeutumaan niihin. Nykyään puolet liitoista purkaantuu ja tulevaisuudessa ilman muuta yhä useampi.
Mielestäni huono onnistumisprosentti kertoo, että nykyinen malli ei sovi kaikille, eikä siksi ole syytä tyrmätä uusien mallien kokeilua. Rinnalla toimisi perinteinenkin liitto ehkä paremmin, kun siihen ei ajauduttaisi sovinnaisuuden vuoksi.
Monivaimoisten perheiden ongelmat eivät niinkään kerro liittomallin epäonnistumisesta kuin näiden yhteiskuntien demokratian ja tasa-arvon puutteesta, uskontojen vallasta jne.
Ehkä monimiehinen liitto voisi olla onnistuneempi kuin polygyninen?
Ei miehen ja naisen muodostamassa liitossa mitään vikaa ole, eikä sellaisen solmiminen ole toisenlaisia ratkaisuja haluavilta mitenkään pois. Mihin ihmeen muutoksiin sen pitäisi vastata? En oikein näe erojen välttämättä lisääntyvän. Voihan käydä niinkin, että itsekkyys vähenee ja suvaitsevaisuus ja vapaamielisyys lisääntyy.
Eiköhän sentään liittoihin päädytä rakastumisen (tai lisääntymisvietin, jos niin halutaan sanoa), halun ja tarpeen olla yhdessä ja ehkä hankkia sekä kasvattaa yhdessä jälkeläisiä, eikä sovinnaisuuden vuoksi. Ajatteletko todellakin, että vain kunnes- kuolema- meidät- erottaa liitto on onnistunut?
Mikään ei kai estä ihmisiä elämästä erilaisissa liitoissa ja muodostelmissa. Tuskinpa ne ovat sen kestävämpiä kuin perinteiset liitot.
Kyllä ne vain kertovat myös liittomallin epäonnistumisesta. Ei sellaista herraa ja isäntää olekaan, joka saisi (jos ensinnäkään edes haluaisi) useamman vaimonsa kohtelemaan toisiaan ja toistensa lapsia hyvin, jos laumassa on kateutta ja vihamielisyyttä. Ja vaikka naiset tulisivatkin joten kuten toimeen keskenään, niin hierarkinen järjestyshän siellä joka tapauksessa on.
Järkevämpihän tuo monimiehinen liitto minusta olisi ilman muuta, mutta enpä usko senkään toimivan niin hyvin kuin perinteinen, saattaa miehet vähitellen ottaa eroja sitä mukaa kun rupeaa lapsia siunaantumaan. Ja meillä Suomessa on hyvätasoinen asuminen paitsi kallista, myös välttämätöntä. En kyllä rupeaisi omistusasuntoa hankkimaan useamman miehen kanssa, hyvä kun yhdenkin erohaluisen saan maksettua ulos, äitiyspäivärahoilla.
Lisääntymisikäisille ja -haluisille on kahden aikuisen juridisesti vahvistettu liitto mielestäni paras vaihtoehto.
En minä suinkaan ajattele, että (yhden) miehen ja naisen elinikäisessä avioliitossa sinänsä olisi mitään vikaa. Päin vastoin luulen, että se voi olla useimmille oikea ratkaisu. Se vain ei välttämättä sovi kaikille, ja erot kertovat aina epäonnistumisesta jollakin osa-alueella.
Nykyään lähes kaikki parit asuvat avoliitossa ennen avioliittoa ja puolet esikoisista syntyy au-lapsina. Tämä muutos on tapahtunut nopeasti, yhden sukupolven, meidän sukupolvemme aikana. Tapahtumien kulku oli se, että ensin ihmiset alkoivat asua yhdessä, ja sen jälkeen - vain pari vuosikymmentä myöhemmin - avoliitoista tuli vakiintunut käytäntö ja ne hyväksyttiin yleisesti.
Muutoksia tapahtuu, ja sukupuolimoraali ja lait kehittyvät niiden myötä. Aivan kuten VT:n ja UT:n välisenä aikanakin. Ei ehkä juuri sellaisia kuin esimerkeissäni, mutta muutoksia kuitenkin.
Tää on ollut jännä ketju lukea ja pyöritellä asioita päässä.
Olet kysellyt siellä ja täällä miksi menit naimisiin?
No itse kysyin sitä samaa kun olin mennyt ja aikaa myöten tajusin ettei mies ollut se sama kenen kanssa menin.
Oikeesti, olin päälle kolmenkymmenen, oltiin asuttu jokunen vuosi yhdessä ja kun hän kysyi mennäänkö, niin en nähnyt syytä kieltaytyä.
Meillä meni hyvin ja luulin että silleen menee loppuun asti. Että vanhoina kuljetaan käsikkäin ja onnellisena.
Niin ei käynyt, vaan ero tuli.
Jos vielä eteen tulisi, en usko enää sanovani kyllä.
Muuttaisinko edes yhteen.
No sitä kait on turha edes pohtia kun ei lähimailla ole sellaista joka olisi kolahtanut vähääkään.
Ja yhä edelleen sanon että upeita miehiä on lähelläni paljon, mutta he ovat kavereitani. Ja luotan juuri kaverina heihin.
Mutta olisiko nämä sitten jotain arvoja, jotka sitten koskevat jopa parisuhdetta.
Rakkaus, uskollisuus, huolenpito, luottamus ja vapaus.
Ja vapaus ja luottamus sekä uskollisuus on kaikki yhdistettynä.
"tulisilla"
Minä vähän luulen että aloittaja ei halunut sinun vuodatustasi elämästäsi, vaan käsitystä perhe-elämän arvoista.
H.
Hunks
Mä taas luulen et kukaan ei halua sun ohjeistavan kirjoittajia.
hunksi
Sainhan sulle hyvän mielen kun pääsit kertomaan mitä hän haluaa.
"k/k"
Niin minäkin luulen.
H.
Kaksospojat arvuuttelija Hunksz ja yöhuuhkaja. Yöuuhkaja kysyy ja hunkszi vastaa... venyttää, vastaa venyttää. Hunkszin pitäisi jo ottaa velipoikaa niskasta kiinni ja sanoa lopeta tuo jonninjoutava hupatus ; )
"tulisilla"
Onnistumisen tunne ei aina ole inhimillisyyttä.
Joskus on se sen vastaisuuttakin.
H.
Hän nyt vaan haluaa pysyä ykkösenä tuolla listalla kuka kirjoittaa eniten täällä.
Suotaanko se hänelle.
Minä kyllä vähän luulen että GJ osaa ottaa omansa.
H.
Jaa sinä taas vähän luulet, että gj on yöhuuhkaja.
"luule vaan"
Minä olen hyvä luulemaan.
Luuleminen huvittaa minua.
H.
Liikaa kun luulee niin saattaa mennä pää luulemisista sekaisin.
Tiäks mitä, mä olen oikeesti ihan kaikki nimimerkit tässä aloituksessa, ja säkin vastailet urpona mun jokaiselle nimimerkille. hahhahhaa!!
Olin mää tuo luule vaan.
Etkä ollut, kun minä. Tää Hunksin sivuperoonana eläminen on joskus hankalaa. Sä et varmaan ole vielä huomannut, että olet oikeesti Hunksi. En mäkään aluksi tajunnut. Toi Rasputia mua alkuun ihmetyttää, kun sekin on vissiin minä. Siis sinä ja minä ja Hunksi yhteensä. Onhan se niin iso.
siis "alkuun ihmetytti" ei ihmetyttää. Hitsi kun toi Hunksi kirjottaa niin paljon virheitä
Ei voi olla totta, ikinä en ole hunksi ja vielä vähemmän haluan olla rasputian kanssa hunksissa, herra varjelkoon siihen joutumasta, oo sää vaan kaikki yhteensä niin susta tulee vielä isompi. mää en haluu sekaantua teihin.
Se meni jo, ei sen kantti kestä koskaan.
Et sä voi asialle mitään, koska olet pyhän tuhattahokkaan ilmetymää.
Jaa, klassinen ajautumisen malli. No, sitä on helppo vastustaa jos todellakaan omaa perustetta perheytymiselle ei ole.
Ihan mukava elämäntapa tämä yksinolokin on...
Nyt kyllä hölmöilit hyvään ketjuun aika kuprun...
Perhe piti pysyä kasassa loppumetreille asti, kunnes puoliso
sanoi sopimuksen irti 30v avioliiton jälkeen jäin yksin, puolison muuttaessa "yläkertaan".
Sen jälkeen 7v avoliitto, joka päättyi omasta toivomuksesta.
Nyt ollaan yksin, muttei kuitenkaan yksinäisenä.
Kaveria kyllä löytyy , jos tarve vaatii..
Siis alkuperäisenä haaveena elinikäinen avioliitto... Se kuulostaa hyvin perinteiseltä.
Minun perhearvoni ovat koti, avokki, molempien lapsi, neito kattinen. Yhteisöön kuuluu tietyt tapaamiset sukulaisten kanssa, mutta en koe heitä perheekseni.
Nepotismiä pienessä määrin olen käyttänyt kun järkkäilin työtä nuorille samaan isoon kauppaketjuun, jossa itse toimin esimiesasemassa.
Ei kyllä kaduta yhtään... vieläkään :))
Nuo mafian perhejutut ovat kaukana ajatusmaailmastani, kuuluvat aivan eriuskontoisten mielivaltaan, halveksin niitä.
Miksi nyt en ole sitoutunut laillisesti avioliittoon johtuu vain siitä, ettei minun tarvitse. Laki ei tunnusta avovaimoa samanmukaiseksi kuin vihittyä... minulle se ei tee arvostuksena eikä rahallisesti yhtikäs mitään. Tämä on toiminut näin yli 20v, pieniperheemme on meidän yhteisömme.
Jaa mutta miksi se avokki siihen tuli, lapsen takia? Vai haitko heistä jotakin muuta?
Olemme tavanneet toisemme vasta jo avioliiton ohi kävelymme jälkeen. Lapsi oli valmiina kummallakin. Jotka jo elivät toisaalla. Etkö tajua mitä kirjoitin kun jankutat yhtä ja samaa jokaiselle, kerro itse MITÄ sinä ylipäätään haluat sinulle vastattavan?
Minä en tarvitse avioliittoa, elän hyvin antoisassa avoliitossa. Raha-asiani ovat reilassa, en niihinkään apuja tarvi. Perhe on minun kotinisisällä oleva yhteisö, joihin lukeutuvat myös aikuiset lapsemme perheineen.
Et kai huomannut kun useampaankin kertaan sanoin että jokaisen vastaus on minulle yhtä tärkeä. En etsi oikeita vastauksia, en oikeita perhemalleja, en juuri muutakaan.
Sitä etsin mitä noilla perhearvoilla tarkoitetaan, onko sellaisia ollenkaan olemassa ja jos on, ovatko ne kaikille yhteisiä vai vain henkilökohtaisia, ja onko mahdollista unohtaa koko perhekäsite ja elää silti aivan yhtä täysipainoista ja arvostettua elämää.
Se mistä en pidä oli se miksi kysymään lähdin, että sanotaan perhearvojen olevan tärkeitä mutta kysyttäessä ei sitten osata sanoa mitä ne ovat.
Minulle on arvoa vain lapsuuden ajan perheellä, koska veri on vettä sakeampaa ja siihen liittyy kohdallani hyviä muistoja. Jos maailma hylkää, minulla ei ole muuta saman vertaista. Emme tapaa usein, emme vietä sukukokouksia tai muutakaan vaan pidämme puhelimitse yhteyttä silloin tällöin. Tuntisin ja tulen tuntemaan oloni omituiseksi sitten kun ei enää sitäkään ole. Arvo on yhteisissä muistoissa, yhteenkuuluvuudessa ja tieto siitä, että joku auttaa ja/tai kuuntelee jos on tarpeen. Tämä ei toteudu luultavasti kovinkaan monessa suvussa, mutta meillä se toimii ja nimenomaan pienen lähisuvun kesken.
Tarkoitit ehkä perhettä, jossa mennään naimisiin, hankitaan keskimäärin 2,5 lasta ja eletään onnellisina. Ajatus on kaunis mutta nykyinen meno mielestäni pelkkä irvikuva siitä, enkä kaipaa tuosta instituutiosta yhtään mitään.
Hyvin sanot, naisenpuoli, arvo on yhteisissä muistoissa. Pitkä yhteinen historia sitoo yhteen eri tavoin kuin esim. sielunveljeys/-sisaruus. Vaikka edustaisi
eri arvoja kuin sisaruksensa, jollakin tavalla tuntee silti itensä hyväksytyksi,
mitä ei välttämättä tapahtuisi vieraiden kesken.
Juuri näin, tuntee itsensä hyväksytyksi. Me tapaamme harvoin mutta silloin voin olla oma itseni toisella tavoin kuin parhaankaan ystäväni kanssa. Olemme kaikki aivan erilaisia luonteeltamme, kuin yö ja päivä, kuu ja aurinko, mutta silti yhteytemme on toisenlaista mitä olisi esim. hyvien ystävien kesken.
Ihan hyvä perustelu ja perheeksi käy hyvin se mihin on syntynyt.
En tarkoittanut mitään erityistä perhemallia, tahallani pyrin tappamaan keskustelun normiperheestä alkuunsa. Arvokonservatiivit haluavat ajaa aina perheiden asemaa, kysyin vain mikä tekee perheestä näin erityisen.
Minäkin luulin vielä muutama vuosi sitten että perheen arvo on toista mitä se on nyt.
Kuulua johonkin,jollekkin,olla osa kokonaisuutta yksilönä,ja tällä tarkoitan lapsuuden kotia.
Arvo oli turva ja koti,sisarukset,vanhemmat,se oli tärkeintä kaikessa.
Nyt on kaikki menetetty,ei ole kuin muistot jäljellä.Ja käännetyt selät.
Perhe on nykyisin kriisissä, puhutaan sitten ydinperheestä tai sen rinnakkaismalleista.
Aiemminkin perheissä on ollut usein aivan eri toimintamallit ja säännöt kuin muussa yhteiskunnassa. Niistä on sitten tullut ratkaisemattomia riitoja, syynä jonkun poikkeavat elämäntavat, rahat, henkilökohtaiset kilvat ja kaunat. Tuloksena on ollut henkistä ja fyysistäkin väkivaltaa...
Perheessä on siis riskinsäkin, sen kautta tuleva kiusaaminen ja vaino on varmasti paljon raskaampaa kestää kuin sivullisilta tuleva...
Perhearvoja en ole koskaan erikseen miettinyt. Kannatan oikeudenmukaisuutta, vastuullisuutta, hyväntahtoisuutta, tasa-arvoa, yhteisöllisyyttä. Rohkeutta ja kunniaa arvostan myös.
No hyvä, ne sopivat kaikkiin ihmisten välisiin suhteisiin.
Kyllä nuo kolme ensiksi mainitsemaani ainakin ovat päämäärinäni kaikissa valinnoissani ja toimissani, ei vain ihmisten välisissä suhteissa.
Ehkä suojeleva ja kunnioittava suhtautuminen luontoon ja eläimiin, onkin yksi meidän perhearvoistamme, näin kun nyt mietin lapsuudenkotiani, omaa perhettäni ja parisuhteitani sekä sisarusteni ja lapseni perheen elämäntapaa ja asenteita.
Hyvä niinkin, tosin oikeudenmukaisuus on kyllä vaikeaa jos osapuolena on joku luonnon tapainen joka noudattaa omia lakejaan eikä kysele meiltä mitään, täysin omalla riskillämme sitten niitä kyseenalaistamme...
Tilanteen ja mahdollisuuksien mukaan. Oikeudenmukaisuudesta en käy luonnonvoimien kanssa kiistelemään, etenkään jos on tilanne päällä :), mutta en myöskään välttämättä alistu luonnon laeiksi väitettyjen asioiden edessä.
Mutta noin yleensä voin kyllä miettiä, ja useimmiten kai mietinkin - jopa selviytymiskamppailun tiimellyksessä - oikeudenmukaisuuden toteutumista.
Arjen pienistä tilanteista puhumattakaan. Esimerkkinä vaikkapa reitilleni osuva kyykäärme, hyväntahtoinen suhtautuminen siihen on minulle itsestäänselvyys.
Niin, ei kasvihuoneilmiö meiltä kysy mitä mieltä siitä olemme. Tai sukupuutot, tai aavikoituminen...
Niiden kanssa on vaikeampi neuvotella kuin perheessä ja sieltäkin löytyy joskus aika kovia jääräpäitä...
Perhearvo ?
Tavallisesti ollut Mies ja Nainen, Suomessa taitaa olla toiset arvot.
38 vuotta naimisissa kaksi lasta. Vaimoni kuoli muutama vuosi sitten, lapsilla omat perheet ja niiden arvo lapsineen.
Arvon voi kukin astettaa itse.
Tulkitsen perheen arvoksi siis lapset... (?)
En minä perustamalla perustanut perhettäni...minä vaan melkein kuin vahingossa lisäännyin ajankuluessa...mies, lapset ja sukulaiset. ;)
PS. Ennen avioliittoa olen asunut toisenlaisissakin perhekonstellaatioissa. Nekin perustuivat siihen ajatukseen että yhdessä on vahvempi.
Perhearvo on samaa kuin ihmisarvo ja läheisyyden tuottama turvallisuus.
Win-win tilanne.
Siis turvallisuus.
Perhe on kuitenkin tietyllä tavalla suljettu yhteisö, saattaa olla turvallinen mutta jos sen sisälle pääsee häiriötekijä, päihteitä, mustasukkaisuutta, väkivaltaa, turvallisuus saattaa olla siitä hyvin kaukana...
Olet oikeassa. Ei perheyhteisö automaattisesti takaa turvallisuutta eikä onnellista oloa. Hyvää tuuria, diplomatiaa ja työtä se vaatii. Mutta on vaivan arvoinen!
Näin kyllä, onnistuessaan varmasti erinomainen mutta riskit ovat nykyisin aika suuret.
Perhearvot kuulostaa aika ylevältä, kuten myös aikoinaan Koti,uskonto ja Isänmaa.
Ehkäpä joillekin se voisi nykyaikana tarkoittaa täysin samaa eli:
Perhe (Koti)
Arvot (Uskonto ja Isänmaa)
Taisi olla Jari Tervo kun äkkäsi aikoinaan nyky- variaation tuosta:
Koti Uskonto Isänmaa
Rivari Markkinavoimat NATO
"Joillekin" se ei ole vain "aikanaan" vaan ihan nykypäivää siis koti (perhe) uskonto ja isänmaa.
Islamilaisten kansainvaellukset antavat vahvan esimerkin lujasta sidonnaisuudesta.... kotiin ja uskontoon....
Heillä...
Isänmaa kun taakse jäi kysyin dididii duu.
Niin, iskulauseet vaihtelevat. Yhteistä on vain halu iskeä niillä.
Iskeä?
Onko oman mielipiteen ilmaiseminen iskemistä?
Ajatko koko ajan takaa jotain jota et saa kiinni?
Heh heh. Olipa hyvä tuo Tervon väläys. Kuin myös aloittajan lause: "yhteistä on vain halu iskeä niillä". Ei kai sentään aina ? Kyllä minäkin noita arvoja puolustan
(koti, kirkko ja isänmää) ja toivoisin, että ne olisivat meidän kaikkien arvoja,
mutta eivät ylhäältä annettuina vaan sisäistettyinä.
Mielipiteen voi ilmaista monella tavalla, agressivisesti iskien, sopuisasti julki tuoden tai jotain siltä väliltä.
Pelottava uhkakuva.
En haluaisi elää yhteiskunnassa, jossa kaikki olisivat sisäistäneet arvoikseen kodin, kirkon ja isänmaan.
Ei se ole enää uhkakuva sehän on jo jokapäiväistä mustustelua, eli meidän on sisäistettävä tai sanotaanko suvaittava jos emme pysty sisäistämään eri kulttuuritaustaisten käsitteet ja arvot kodista, uskonnosta ja isänmaasta.
Nyt pakkaseen ; )
@ bessie
Olet kuitenkin joutunut elämään yhteiskunnassa, jossa nuo arvot vallitsivat, eikä meistä nyt ihan kelvottomia tainnut tulla. Eikä noiden sisäistäminen sulje pois vaikka noita sinun mainitsemiasi arvoja. Jos sulkevat, ne ovat "väärin sisäistettyjä". Koti, kirkko ja isänmaa voisivat olla kaikkien arvojen äiteinä ja hyvä äiti kannustaa lastensa kehitystä.
Niin, kodilla, uskonnolla ja isänmaalla iskettiin tämän maan kansalaisia, nyt muidenkin maiden tänne tulleita... Sama perhearvoillakin, kaikkien perheiden kaikki arvot eivät sovi kaikille ja yleensä noihin vedotaan vain rajoittamistarkoituksessa.
Niin, perheet ovat usein tuollaisia yhteisöjä jotka elävät juuri noiden asioiden ympärillä, ja noiden jo entisten iskusanojen kannattajat tietävät perheen arvon niiden tukena.
En ole joutunut, vaan olen saanut elää yhteiskunnassa, joka monissa asioissa oli nykyistä parempi. Koti oli lapselle tärkeä, varttuessa maailma rupesi kutsumaan. Kirkko ei koskaan merkinnyt mitään, eikä isänmaakaan mitenkään korostetusti.
En millään ymmärrä, mitä sisäistämistä olisi kodissa, kirkossa ja isänmaassa, ja miten ihmeessä ne voisivat toimia kaikkien arvojen äiteinä?
Puhuin sisäistämisestä siinä mielessä, että mielestäni on hyvä olla tietoinen siitä, etteivät nuo asiat ole itsestään selviä, niiden eteen ovat edelliset sukupolvet tehneet työtä. Isänmaan eteen henkensä kaupalla, jopa henkensä menettäen.
Kirkko on ollut merkityksellinen monelle siinä mielessä kuin instituutiot vähintäinkin ovat: yhteisyyden ja jatkuvuuden luojina. Ja vielä tänä päivänäkin se on monelle paikka, jossa voi saada apua hengelliseen ja/tai aineelliseen hätään - kenelle se apu sitten kelpaakin.
Ilman noiden arvojen tunnustamista ja niistä syntyvää kiitollisuutta, en ehkä olisi ollut mukana niissä hankkeissa, joiden olen katsonut edistävän yhteistä hyvää
Tänään tuolla ulkona on paljon mieleltään pirstoutuneita ihmisiä joiden perhearvot ovat särkyneet perheiden mukana.
Omaan tyhjyyteen pitää löytää korvike perheestä, mielellään erilainen ettei se muistuta vanhasta epäonnistumisesta.
Ivaamalla vanhoja arvoja ei kuitenkaan voiteta muuta kuin ehkä hetkellinen ylivoimaisuudentunne astuessa toisen itselle saavuttamattomien arvojen päälle.
Jess!
I agree ; )
Vanhojen arvojen ivaaminen ei ole lainkaan niin yleistä kuin niiden soveltamisen vastustaminen. Pienikin poikkeama katsotaan uhkaksi jos ei vallan hyökkäykseksi.
Mitä ovat vanhat arvot?
Esimerkiksi mun lapsuudenkodin arvot eivät kulminoituneet hokemaan "koti, uskonto ja isänmaa". Koti oli tietenkin tärkeä asia, ja sinne olivat tervetulleita muutkin kuin perheenjäsenet. Naapurin mummo kävi meillä saunassa, äitinsä menettänyt serkku asui kodissani monta vuotta, ja vanhuksia kävi katsomassa TV-tä.
Uskonto oli pelkästään yhteiskunnan ulkoapäin sanelemia rajoja ja marssijärjestystä ilman sen kummempaa sisältöä. Vanhemmilleni sillä ei ollut mitään muuta merkitystä kuin kirkkoon kuuluminen, koska aina ennenkin oli kuuluttu. Uskovaisista veisteltiin vitsiä, muttei ilkeetä.
Isäni oli sotaveteraani, mutta hän ei koskaan korostanut isänmaallisuutta, eikä meillä ollut lipputankoa, millä hulmuttaa Suomen lippua. Kotiseudullani lipputanko oli vain harvassa pihassa. Ei sillä, että isänmaata olisi jotenkin halveksuttu.
Minä koen vanhoiksi arvoiksi jotain ihan muuta, kuin koti uskonto ja isänmaa. Pienempiä ei saa kiusata, avun tarvitsijaa pitää aina auttaa, eikä ketään saa syrjiä. Ulkonäöstä, kotitaustasta tai köyhyydestä ei saa pilkata. "Hyvä antaa vähästään, paha ei anna paljostaakaan."
.
Itse arvostan kotia paikkana jossa autetaan kaikkia sen jäseniä hyvässä ja vastoinkäymisissä sekä annetaan mahdollisimmat hyvät eväät tulevaisuutta varten. Koti on paikka mihin voi palata saamaan voimia jos maailma murjoo. Kodeissa jatketaan sukua, luonnollista eikö totta?
Uskonto on jokaisen oma asia, eikä omalla uskollaan tule painostaa muita. Kymmenen käskyä on ihan hyvä pohja elämänohjeille, riippumatta siitä mihin kukin uskoo tai ei usko.
Isänmaa on sydämessä, aivan kuin perhe ja joillekin uskonto.
Nämä ovat omia mielipiteitäni, minun elämäni arvoja, sinulla on omasi.
Kun meillä ihmisillä on erilaisia painotuksia elämänarvoissa, niin saattaa tuntua joskus omien arvojen polkemiselta, jos joku vähät piittaa itselle tärkeästä asioista. Minä esimerkiksi annan kerjäläiselle aina lantin, koska isoäitini opetti minulle, että pitää antaa. Minua on joskus nuhdeltu siitä, ja sanottu, että ei pidä antaa. Sanon sellaiseen vaan, että omapa on rahani ja teen sillä ihan mitä itse haluan.
Kymmenen käskyä ei merkitse minulle sellaisenaan mitään, koska kaikissa suurissa uskonnoissa on samankaltaisia ohjeita yhteisen elämän perustaksi. Ihmisen mielessä on pyrkimys yhteiseloon muiden ihmisten kanssa. Sen ansiosta kaikissa kulttuureissa on kehittynyt tarpeellisia ohjeita ja sääntöjä yhteiselon tukemiseen. Uskontojen käskyillä ei nykypäivän monimutkaistunutta yhteiskuntaa kovin pitkälle ohjeisteta. Rajanvetokaan ei ole kaikessa niin itsestään selvää kuin paimenpoikain aikaan.
miten tää liittyy PERHEARVOIHIN???
Minä pöhkö se kunnioitin niitä perhearvoja 43-vuotta, kunnes älysin lähteä kälppimään. Lapseni elelee kahden lapsensa kanssa ns.susiparina ja lapsetkin on ristimättä ja kastamatta. Hyvinhän tuo tuntuu menevän noinkin, tuo perhe-elämä.
Enää en menisi avioon, mutta en ole etsinyt mitään irtosuhteitakaan.
Paimenpoikain aika? mikä se on? kesäkuukaudet?
Kalevalassa on kuulu paimenpoika Kullervo, milloinkahan lie elellyt, tuhat vuotta sitten. Oli niitä hyvän aikaa senkin jälkeen muttei juuri enää aikoihin...
Meidän perhearvoihin vaan kuului se, että pitää ottaa huomioon muutkin kuin oma napa ja oma ydinperhe. Isoäitini oli joutunut kerjäämään ruokaa lapsilleen joskus viime vuosisadan alkupuolella. Hän piti huolen, että ymmärtäisimme, että ei saa unohtaa hätää kärsivää lähimmäistä, vaikkei se omaa perhettä olisikaan. Koti uskonto ja isänmaa tuli tuolla muualla esille, ja oli tuossa puhetta arvojen polkemisestakin. En tiennyt, että niistä ei saa innostua keskustelemaan. Pahoittelen häiriötä.
Näinhän se on. Jos perhettä varten on kovin eri säännöt kuin muille, ajaudutaan helposti noihin kärjistyksiin joihin aloituksessa viittasin.
Arvot vaihtuvat elämän matkalla, oli se Suomi , suomalaiset tai muut
Vanhat arvot--silloin aina arabia matkassa, ei Kreikka. (numerot ja paljon muuta)
Arvosi ovat samat kuin minulla.
Minusta perhearvot ovat ensisijaisesti kunnioitusta eri suuntiin. Perheen sisällä pidetään yhtä, ei laverrella perheen sisäisiä asioita sinne sun tänne. Tämä ei sulje pois kanssakäymistä muiden ihmisten kanssa. Olen opiskeluaikoinani oppinut jonkinlaisia määritelmäkin perheestä, en muista enää eikä tarvitsekaan. Yksineläjääkin tuo kunnioituksen periaate koskee. Ei pidä yrittää rikkoa perheyhteisöä.
Tuo vaikeneminen on kyllä myös riski, sehän mahdollistaa sen että perhe voi sisällään pitää eri sääntöjä kuin mitkä yhteiskunnalla on, äärimmäisyytenä mafia. Se mahdollistaa myös nuo perhehelvetit, jotka purkautuvat sitten joukkomurhina kuten nyt äskettäin on monesti mediassa päivitelty.
Tuolla kunnioitukslla tarkoitan myös perheenjäsenten välisiä suhteita. Perhehelvettiä ei synny, jos perheen sisällä kunnioitetaan jäseniä. Ei perhe ole suljettu yhteisö. Kanssakäymistä pitää olla muiden kanssa. Usein näissä helveteissä ei esim. lasten luona käy kavereita.
Sanot taas kerran sen jota ajattelenkin. Kun on hyvät suhteet perheen sisällä on antaa hyvyyttä muillekin, numeroa pitämätä.
Terveen perheen käytäntöä on kunnioittaa perheenjäseniä. Vanhemmista lähtee lastenkin hyvinvointi elämää kohti.
Arvojen muuttumisen näkee myös siitä keitä perheessä kunnioitetaan.
Ennen vanhaan kunnioituksen huipulla olivat vanhimmat. Heitä oli vähän ja heidän viisauteensa luotettiin koska he olivat nähneet eniten. Lapsia syntyi vuoden välein, heidät opetettiin kantamaan vastuuta siitä mihin pystyivät.
Nykyisin vanhoja alkaa olla yhä enemmän ja heitä kohdellaan yhä hankalampana ongelmana, eläkepomi on vielä kaunisti sanottu, eutanasia alkaa kohta olla pakko... Sen sijaan pieniä lapsia, joiden määrä on pudonnut tusinasta yhteen tai kahteen perhettä kohti, lähes jumaloidaan. Heille ostetaan kaikki mahdollinen mitä kaupasta velaksi tai muuten irti saadaan, heitä kuljetellaan harrastuksissa joista he eivät välitä, paikoissa missä he pitkästyvät ja heille valitaan kouluja joissa he eivät viitsi käydä. Tuloksena saadaan sitten sitä väkeä joka roikkuu jengeissä ja rikkoo paikkoja kun vanhemmat tekevät uraa laskuista selvitäkseen...
Rakkaus, toisista välittäminen ja heikommista huolen pitäminen.
Turvallisuus, luotettavuus ja sen muistaminen, että antaessaan saa.
Se, että minulla olisi syli, josta voisin nousta uuteen aamuun voimaantuneena ja tietäen, että se on vielä illallakin olemassa minua varten.
Lasten ilojen ja surujen jakaminen.
Suloinen käärö sylissäni ja myöhemmin toinenkin olivat koko elämäni ihanimpia kokemuksia pikkuruisine sormineen ja varpaineen, kitinöineen ja tuhinoineen, kun olin jo luullut jääväni ikuisesti lapsettomaksi sinkuksi eli perheen itsellekin tuomat ilot ja surut.
Olla turvallinen aikuinen lapsille ja nuorille ja miksei myös laajemmin ajatellen vanhuksille.
Jos nämä asiat voivat totetua muualla kuin perheessä, hyvä niinkin.
Tässä vähän alkuun. Olen muuten vasta 55-vuotias, joten arvoni ovat erilaiset kuin teillä yli 60-vuotiailla suurten ikäluokkien edustajilla. Suurin osa näistä arvoista kaiken lisäksi myös konkreettisesti toteutuu omassa elämässäni.
Arvosi ovat lähellä perinteisiä.
Lapsia halutaan kai nykyisin eri syystä kuin muinoin. Siihen aikaan riittävä lapsimäärä takasi sen että vanhuksille löytyi joku huoltaja viimeisiksi vuosiksi. Nyt lapsia kai halutaan enemmän niiden itsensä takia. Samoin perheen ja oman onnen suhde on kai kääntynyt selvästi sen oman onnen tavoittelun hyväksi, missä perheestä on tullut sitten taas väline. Aiemmin oli selvästi päinvastoin.
On hyvä jos arvosi ovat toteutuneet kuten toivoitkin. Nykyisin perustettavat perheet taitavat kuitenkin enimmäkseen epäonnistua siinä.
Minusta nuo ovat hyviä arvoja. Ei mulla mitään syliä ole, josta nousisin aamulla voimaantuneena ja jos jonkun sattuisin löytämäänkin, mitään taetta jatkosta ei ole. Ne minun lasteni ilot ja surutkin menisivät useimmilta yli hilseen :). Vähän epäbalanssia, mutta muuten ihan ok-perhe tämä minun perheeni. Onnellinen äiti on kuitenkin parempi lasten kannalta kuin onneton äiti, joten kyllä onnen tavoittelukin on mielestäni ihan ok perheellisellä ihmisellä.
Minun teoriani on, että lasten tekemisen suurin syy on kuoleman pelko.
Ei minulla ainakaan ollut..
Pilkunviilaajana viisastelen, mitä ne lapset tekevät kuoleman pelossaan?
Vaiko tarkoitat, että vanhemmat lataavat lapsia omassa kuoleman pelossaan?
Mitä kuoleman jälkeen on miettimistä?
Enemmänhän jää mietityttämään jälkeläisten hyvinvointi.
Nooooo, mie olen aina (puolileikilläni) vastannut että lapsen tein välttääkseni sukupuuton, biologiaan ja genetiikkaan kun olen harrastuksissa ja opinnoissa orientoitunut.
Mutta kyllä se lapsen hankkiminen oli enemmän ihan itseisarvo, se nyt vain kuuluu tähän ihmisenä kasvamisen prosessiin. Pelkkä siittäminen tai synnyttäminen ei ole vielä sitä periytymistä mikä ihmiselle on tärkeää, vaan siihen on laskettava mukaan myös sosiaalinen periyttäminen, just näiden arvojen. Siinä sitä paitsi on paljon suurempi haaste aloittelevalle vanhemmalle. Yritys, varsinkin liian tuputtava, saattaa johtaa tasan päinvastaiseen kuin mitä on tavoitellut...
..enkä ajatellut niin pitkällekään vielä silloin ainakaan, että elämäni jatkuisi lapsissani..ei sitä niin syvällisi' osannut silloin pohtia, kunhan lisääntyi omaksi ja toisen iloksi, oli tärkeää olla perhe jossa on lapsia :)
Jocushan kirjoitti, että Lasten tekemisen ehkä suurin syy on kuoleman pelko.
Onko sun tarkoituksenasi pelkästään sotkea keskusteluja. Teillä välimerkkityypeillä(??_-.....) näyttää olevan vakavia ratkaisemattomia ongelmia. Ei mee muut pystytä teitä auttamaan. Meillä elämä on ihan toisenlaista.
Kaipaisin vastuuta perheestä, eli siinä lyhykäisyydessään perhearvot joita peräänkuulutan.
..pit olla kokonaisvaltaista vastuunottamista, sellaista että perheen koossa pitäminen oisi kunnia asia..ainakin niin kauan kun lapset tarviaa vanhempiaan..
Tuo kyllä saattaa johtaa aikamoisiin murhenäytelmiin.
Minä olen sitä koulukuntaa että jos ei kertakaikkiaan onnistu, on luovuttava ennen kuin heikommat siinä runnaamisessa hajoavat.
Enhän tarkoittanutkaan ulospäin näyteltyä, ja hampaat irvessä perheen koossa pitämistä, tietenkään ei, ja tahtoa yrittää ihan oikeasti pitää olla ja.. kun ei pidä itseään niin hirveän tärkeänä, onnistuu huonompikin..; miusta leijaillen tuossa alempana kertoi asian tyhjentävästi..viisas ihminen :)
Niin, valitettavasti vain usein yksi vastuuton tekee muiden vastuunkannosta täysin turhaa. Ja usein jos vastuuta alkaa jommankumman tai molempien vanhempien puolesta kantaa lapsi, tuho voi olla täydellinen...
Niinpä, sääli lapsia siinä tapauksessa..
Perhearvo, vai arvoperhe?
Minun ideologiani mukaan perhearvot ovat rakkaus ja huolenpito kustakin perheen jäsenestä.
Auttaa, avustaa, puoltaa, kai joskus, muiden mukaan, liikaakin.
Näkeehän ja lukeehan sen täälläkin. Jos joku valittaa vaikkapa puolisostaan, heti on tuhat ja yksi neuvojaa, jotta ja että, erotkaa.
Kun on rakkaus, ei se niin vain olekaan helppoa.
Perhe antaa anteeksi.
Perhe on lämmin pesä, raa'assa maailmassa, onneksi, useimmille.
Toki monille se on myös perhehelvatta, josta poispääseminen on onnista suurin.
Veri lie vettä sakeampaa.
Hyvin osasit tiivistää..turvapaikkahan sen kodin pitäisi olla..ihan pitää halata tässä justiisa :)
Jeps, niin usein olen mielessäni halaillut, sinua, aitoa suomalaista naista.
Itkenyt kisuliesi puolesta, mutta, nyt, on nyt.
Casper, tai jotain sinne päin, oli salamassa säikkyyntynyt, ihana.
Elämää, seuraavaa, pitää vain odottaa. Kumpi meistä on parempivointinen, kumpi huono.
Elämän, tämänkin, kuka jaksaa elää?
Jaksaa miten kukin jaksaa, ja arvoina edustamasi on ensiarvoisen tärkeä.., mutta elämä ja sen ilmiöt ovat muuten niin moninaiset ettei niitä voi rutata samaan muottiin, sillä yksilöinähän olemme myös kukin omammelaisia..arvot yleensä joko peritään tai muuten siperia opettaa he..tai ovat vain jossain tuolla pääkuoren alla.
Arvottoman kauden jälkeen voi onneksi olla vanhat arvot arvossa arvaamattomassa..ja hyvä edes niin. :)