Kärsin invalidisoivasta sosiaalisten tilanteiden pelosta, ja elämä tuntuu niin kovin vaikealta. Olen pitkään asustanut vanhempien luona, koska siellä pystyn paremmin toimimaan, mutta nyt oli pakko tulla omaan asuntoon muutamaksi päiväksi.
Oma asuntoni on kerrostalossa, ja ahdistun jo pelkästään asunnossa olemisesta, kun kuulen muiden ihmisten ääniä seinien läpi ja pelkään, että he kuulevat minut. Roskien vieminen on lähes ylivoimaista, koska joudun kävelemään useiden ikkunoiden edestä ja matka roskakatokselle on tosi pitkä - pelkään, että joku tulee vastaan tai näkee minut ikkunasta. Jos onnistun roskat viemään (mitä tapahtuu hyvin harvoin), jälkeenpäin olen hengästynyt, sydän hakkaa ja kädet vapisevat - kuin olisin juossut maratonin vaikka kyse on muutamasta kymmenestä metristä.
Kauppaan pystyn lähtemään vasta äärimmäisessä hätätilanteessa - näen vaikka mieluummin nälkää vähän aikaa kuin lähden kaupungille yksin.
Ja kotona olen koko ajan ahdistunut, pelkään, että joku soittaa ovikelloa, ja seinät tuntuvat niin ohuilta. En pysty tekemään kotonani mitään, mistä lähtee ääntä, vaan yritän koko ajan olla mahdollisimman hiljaa, jotta kukaan ei tietäisi minun olevan kotona.
Tiedän pelkojeni olevan järjettömiä, mutta en mahda itselleni mitään. Lääkitys ei ole auttanut, eikä terapia, ei mikään. Ahdistus on koko ajan läsnä, enkä tahdo jaksaa enää tällaista elämää. Olenko ainoa, jolla pelot ovat näin voimakkaita?
Oma asuntoni on kerrostalossa, ja ahdistun jo pelkästään asunnossa olemisesta, kun kuulen muiden ihmisten ääniä seinien läpi ja pelkään, että he kuulevat minut. Roskien vieminen on lähes ylivoimaista, koska joudun kävelemään useiden ikkunoiden edestä ja matka roskakatokselle on tosi pitkä - pelkään, että joku tulee vastaan tai näkee minut ikkunasta. Jos onnistun roskat viemään (mitä tapahtuu hyvin harvoin), jälkeenpäin olen hengästynyt, sydän hakkaa ja kädet vapisevat - kuin olisin juossut maratonin vaikka kyse on muutamasta kymmenestä metristä.
Kauppaan pystyn lähtemään vasta äärimmäisessä hätätilanteessa - näen vaikka mieluummin nälkää vähän aikaa kuin lähden kaupungille yksin.
Ja kotona olen koko ajan ahdistunut, pelkään, että joku soittaa ovikelloa, ja seinät tuntuvat niin ohuilta. En pysty tekemään kotonani mitään, mistä lähtee ääntä, vaan yritän koko ajan olla mahdollisimman hiljaa, jotta kukaan ei tietäisi minun olevan kotona.
Tiedän pelkojeni olevan järjettömiä, mutta en mahda itselleni mitään. Lääkitys ei ole auttanut, eikä terapia, ei mikään. Ahdistus on koko ajan läsnä, enkä tahdo jaksaa enää tällaista elämää. Olenko ainoa, jolla pelot ovat näin voimakkaita?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Eivät pelkosi ole "järjettömiä"
Ne ovat todellisia sisälläsi vaikka
ulkoa päin katsottuna turhia.
Et ole ainoa,muista aina se.
Tässä on turha sanoa,että mene sinne
tai tuonne.Pelko on pelkoa,raastavaa.
Jaan tunteesi.Sen voin sanoa,että itse pelkoon ei kuole.
Vaikka yhtä tuskaa se on.
Yritä kohdistää mielenkiintosi
johonkin,en muuta osaa sanoa.
Lääkkeet tietysti auttavat mutta ne
eivät ole osa sinua.Ne ovat hätäapu ratkaisu.
ei muuta.
Olen ihan samanlaisessa tilanteessa. Roskien vieminen mua ei ahdista mutta kaikki muu mahdollinen kyllä. Ahdistun siitäkin jos joku soittaa mun kännykkään enkä yleensä pysty vastaamaan ollenkaan jos en tiedä kuka soittaa tai en jaksa/halua olla ihmisten kanssa tekemisissä. Mulle elämä on yhtä helvettiä. Olen myös kokeillut lääkkeitä ja keskustellut sairaanhoitajan kanssa noin vuoden ajan mut ei se mua yhtään auttanut. Mulle on ehdotettu päivätoimintaa ja työkokeilua mut luulen että kieltäydyn niistäkin kun ahdistaa liikaa. Mun tilanne on jatkunut jo monta vuotta ja usein ajattelen myös itsemurhan tekemistä että pääsisin pois tästä helvetistä.