Musta tuntuu, että on pakko purkautua. Oon yksin. Oon tulossa hulluksi.
Olen 18-v poika. Käyn lukion kakkosluokkaa. Päivät kuluu.. Herään aamulla, kiirehdin kouluun. Koulussa tunnen olevani kuin kuplan sisällä, ihan ku mua ei olisikaan. Ei ole kaverin kaveria, oon yksin. Käyn ruokalassa syömässä yksin. Vaikka menen pöytään, jossa on muutama heppu niin tunnen olevani yksin. Elän omien ajatusteni maailmassa ja tuntuu, että kaikki pinnallinen lörpötys ja tämän korkeatasoisen yhteiskunnan arvot ovat täsin ristiriidassa omien arvojeni kanssa. En osaa adaptoitua mihinkään ja alitajuisesti välttelen muiden ihmisten kontakteja. Siinä hetkessä se tuntuu oikealta, mutta myöhemmin väärältä. En vain voi käsittää, miten ihmiset ovat kieroutuneet ja luoneet tämmösen paikan.
Koulusta tultuani käyn kuntoilemassa ja puran turhautumiseni fyysiseen rasitukseen. Oon hetken urheilun huurussa ja palaan sitten todellisuuteen. Päivä toisensa jälkeen mietiskelen yksikseni, mikä on seuraava askel. Käyn mielessäni läpi erilaisia fantasioita elämää kohden ja tunnen, että ne voisi toteutua joku päivä. Myöhemmin kuitenkin käsitän, että mietiskeleminen on ollut yhtä tyhjän kanssa ja kaikki fantsiani tuntuvat utopialta. Tätäkö tämä tulee olemaan?
Jouduin tuossa vähän aikaa sitten sairaalaan allergian takia. Vietin siellä 24 tuntia ja tunsin sen jälkeen ymmärtäväni tästä paikasta enemmän. Se oli karua todellisuutta. Eräs potilas, joka kärsi jostain sydänsairaudesta ja epilepsiasta soitti tyttärelleen. Hän halusi tyttären tulevan käymään. Tytöllä oli kuitenkin muita kiireitä ja potilas sitten sulki puhelimen ja jatkoi makoiluaan ihan, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Vaikutti aivan siltä, että se on hänelle arkipäivää. Kello tikittää, eikä ajatuksen juoksulta voi välttyä. Noh siinä sitten hoitajat vipeltävät ja käyvät omaa rooliansa vetämässä. Olemme kaikki potilaat kuin pieniä vauvoja, joita kohdellaan kuin heitä.
Olin siinä makoillut n. 20 tuntia paikoillani ja tunsin, että sieltä on päästävä pois. En ollut ainoa joka näin ajatteli. Otin sairaalan yöpuvun pois ja puin tavalliset vaatteet päälleni. Morjenstin samassa huoneessa istuvia heppuja ja lähdin aulaan odottelemaan, että mua tultais hakemaan. Siihen tulee sitten se sydänsairaudesta ja epilepsiasta kärsivä kaveri vähän aikaa myöhemmin myös kaikki ulkovaatteet päällä. ''Kun te ette voi pakottaa mua jäämään'' ,se hoki hoitajille. Hepulla oli hoito ilmeisesti kesken ja oli päättänyt pakata kamansa ja häipyä. ''Ota hei sitä vaatetta pois, kun sä jäät vielä tänne'', hoitajat hoki. Se heppu oli päättänyt lähteä kun ei ollut osaston lääkäriä näkynyt aikoihin, lääkärillä on siellä muuten ainoastaan valta päästää porukkaa kotiin. ''Me soitetaan poliisit jos sä lähdet''.Kuulin muutaman vanhuksen puhuvan siinä vieressä, ettei lääkäri tullut eilen. Siinä vaiheessa kurkussa kolahti. Sehän tarkoittaa sitä, että minäkin jään tänne vielä.
Siinä vieressä se epileptikko sitten väitteli niiden hoitajien kanssa ja oli tasan sitä mieltä että lähtee jos sitä lääkäriä ei näy. Hoitajat lähti hetkeksi menemään ja se heppu livahti hissiin ja lähti juoksemaan karkuun. Lähin kävelemään meidän huoneeseen ja näin kun hoitajat oli käyny laittamassa siteitä sen hepun sänkyyn. Poliisithan ne sen perään lähetti ja lopusta en sitten tiedäkään. Ahdistuin.
Jooh no tämmönen tarina. En kyllä ole varma kuvittelinko, että sen sängyssä oli siteitä. Nooh se sai sydämen kuitenkin jyskäämään. Se lääkäri tuli kyllä sitten pari tuntia myöhemmin päästämään pois. Samassa huoneessa oli muuten myös parikymppinen nuori poika joka oli yrittänyt itsemurhaa ja oli sen takia siellä makoilemassa. Hän oli tosi mukavan ja tavallisen oloinen heppu. Sen yhen 24 tuntisen aikana kyllä näki suomalaista todellisuutta ja samalla päätin, etten aio vanhuuttani sellaisessa paikassa elää. Tällä tavalla mä tähän reagoin.
Kiitos kun luit! =)
Olen 18-v poika. Käyn lukion kakkosluokkaa. Päivät kuluu.. Herään aamulla, kiirehdin kouluun. Koulussa tunnen olevani kuin kuplan sisällä, ihan ku mua ei olisikaan. Ei ole kaverin kaveria, oon yksin. Käyn ruokalassa syömässä yksin. Vaikka menen pöytään, jossa on muutama heppu niin tunnen olevani yksin. Elän omien ajatusteni maailmassa ja tuntuu, että kaikki pinnallinen lörpötys ja tämän korkeatasoisen yhteiskunnan arvot ovat täsin ristiriidassa omien arvojeni kanssa. En osaa adaptoitua mihinkään ja alitajuisesti välttelen muiden ihmisten kontakteja. Siinä hetkessä se tuntuu oikealta, mutta myöhemmin väärältä. En vain voi käsittää, miten ihmiset ovat kieroutuneet ja luoneet tämmösen paikan.
Koulusta tultuani käyn kuntoilemassa ja puran turhautumiseni fyysiseen rasitukseen. Oon hetken urheilun huurussa ja palaan sitten todellisuuteen. Päivä toisensa jälkeen mietiskelen yksikseni, mikä on seuraava askel. Käyn mielessäni läpi erilaisia fantasioita elämää kohden ja tunnen, että ne voisi toteutua joku päivä. Myöhemmin kuitenkin käsitän, että mietiskeleminen on ollut yhtä tyhjän kanssa ja kaikki fantsiani tuntuvat utopialta. Tätäkö tämä tulee olemaan?
Jouduin tuossa vähän aikaa sitten sairaalaan allergian takia. Vietin siellä 24 tuntia ja tunsin sen jälkeen ymmärtäväni tästä paikasta enemmän. Se oli karua todellisuutta. Eräs potilas, joka kärsi jostain sydänsairaudesta ja epilepsiasta soitti tyttärelleen. Hän halusi tyttären tulevan käymään. Tytöllä oli kuitenkin muita kiireitä ja potilas sitten sulki puhelimen ja jatkoi makoiluaan ihan, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Vaikutti aivan siltä, että se on hänelle arkipäivää. Kello tikittää, eikä ajatuksen juoksulta voi välttyä. Noh siinä sitten hoitajat vipeltävät ja käyvät omaa rooliansa vetämässä. Olemme kaikki potilaat kuin pieniä vauvoja, joita kohdellaan kuin heitä.
Olin siinä makoillut n. 20 tuntia paikoillani ja tunsin, että sieltä on päästävä pois. En ollut ainoa joka näin ajatteli. Otin sairaalan yöpuvun pois ja puin tavalliset vaatteet päälleni. Morjenstin samassa huoneessa istuvia heppuja ja lähdin aulaan odottelemaan, että mua tultais hakemaan. Siihen tulee sitten se sydänsairaudesta ja epilepsiasta kärsivä kaveri vähän aikaa myöhemmin myös kaikki ulkovaatteet päällä. ''Kun te ette voi pakottaa mua jäämään'' ,se hoki hoitajille. Hepulla oli hoito ilmeisesti kesken ja oli päättänyt pakata kamansa ja häipyä. ''Ota hei sitä vaatetta pois, kun sä jäät vielä tänne'', hoitajat hoki. Se heppu oli päättänyt lähteä kun ei ollut osaston lääkäriä näkynyt aikoihin, lääkärillä on siellä muuten ainoastaan valta päästää porukkaa kotiin. ''Me soitetaan poliisit jos sä lähdet''.Kuulin muutaman vanhuksen puhuvan siinä vieressä, ettei lääkäri tullut eilen. Siinä vaiheessa kurkussa kolahti. Sehän tarkoittaa sitä, että minäkin jään tänne vielä.
Siinä vieressä se epileptikko sitten väitteli niiden hoitajien kanssa ja oli tasan sitä mieltä että lähtee jos sitä lääkäriä ei näy. Hoitajat lähti hetkeksi menemään ja se heppu livahti hissiin ja lähti juoksemaan karkuun. Lähin kävelemään meidän huoneeseen ja näin kun hoitajat oli käyny laittamassa siteitä sen hepun sänkyyn. Poliisithan ne sen perään lähetti ja lopusta en sitten tiedäkään. Ahdistuin.
Jooh no tämmönen tarina. En kyllä ole varma kuvittelinko, että sen sängyssä oli siteitä. Nooh se sai sydämen kuitenkin jyskäämään. Se lääkäri tuli kyllä sitten pari tuntia myöhemmin päästämään pois. Samassa huoneessa oli muuten myös parikymppinen nuori poika joka oli yrittänyt itsemurhaa ja oli sen takia siellä makoilemassa. Hän oli tosi mukavan ja tavallisen oloinen heppu. Sen yhen 24 tuntisen aikana kyllä näki suomalaista todellisuutta ja samalla päätin, etten aio vanhuuttani sellaisessa paikassa elää. Tällä tavalla mä tähän reagoin.
Kiitos kun luit! =)
Vastaukset 13
Vanhimmat
Pahoittelen kappalejakojen epäselvyyttä ja tekstin epäkorrektiutta.
Niinpä, ihmisen mieli ei ole vakaa.
Mieli kehittyy ja muuttuu koko ajan, välillä on onnellinen ja välillä tulee outoja olotiloja, etenkin matkalla lapsuudesta aikuisuuteen.
Itselläni oli tuollaista siinä päälle parikymppisenä, tuntui kun oli ulkopuolinen kaikesta alkoi ahistaan.
Nuorena sitä vain tarttuu kaikkeen outoon ja alkaa märehtiä niissä maailmoissa ja siinäpä onkin sitten kehä valmis jossa mieli ruokkii itseään aina vain lisää, elikkäs saa ongelman itselleen.
Vanhemmiten on jo oppinut tuollasissa tapauksissa avaamaan "oven" ja poistumaan näyttämöltä.
Mutta jos tuntuu pahalta niin on hyvä käydä jonkun ymmärtävän kanssa asiasta keskusteluja, mieli paranee samoin kuin haavakin, rupi tulee mutta se putoaa aikanaan.
Sä voisit miettiä, mikä olisi parasta mitä huomenna voisi tapahtua? Ja kirjoita tänne mitä se olisi, ja mietitään olisiko se helpostikin toteutettavissa.
Kiitos kun vastasitte! Tuntuu paremmalta jo pelkästään se. Mukava on myös kuulla muiden kokemuksia.
Nooh parasta mitä huomenna voisi tapahtua olis varmaan se, että olis ainakin kaksi alastonta naista vierelläni kun herään hehheh.. =D
Haluaisin päästä keskustelemaan jonkun ihmisen kanssa syvällisesti erilaisista asioista. On pikkuveli, jonka kanssa märehdin asioita, mutta tuntuu siltä, ettei siitä saa tarpeeksi tyydytystä. Ihan kuin se ihailisi mun ajatusmaailmaani, enkä sitä kautta saa tarpeeksi vastakaikua ajatuksilleni. Pitäisi olla tasapainoinen ihminen, joka aidosti haluaisi keskustella ja jolla on arvot. Tuntuu vaan siltä, ettei tämänhetkisessä elämäntilanteessani ole luonnollisesti tavoiteltavissa tämmöisiä ihmisiä. Kaikki vaikuttavat jotenkin niin pintaliitäjiltä. Se, että löytäisin tämmöisen ihmisen olisi varmasti parasta mitä huomenna voisi tapahtua!
Muoki ahdisti ku näin suljetulla sen leposide-huoneen. Vahvat nahkasiteet käsissä jaloissa ja vyötäröllä. Ei siitä kai edes pääse vessaan vaan joku juttu siihenki siinä on.. Kuvottavaa. Mut joo kyllähän tällaset kokemukset elämännäkemystä muuttaa.
ihan kuin minä oisin yläasteen aikoihin kirjottanu tuon aloittajan ekan kappaleen,ei sillä että elämä nyt kovin paljon olis sen jälkeen muuttunut,pari kaveria saanu jotka nekin tuntuu jotenkin etäiselle kun itse ollu tämmönen yksinäinen haaveilija...
sairaalassa on ihana olla/käydä,kauniita hymyileviä hoitajia jotka useimmiten puhuu muutakin kuin ne pakolliset asiat ja tuntuu niinku ne välittäs oikeesti sinusta,vaikka työtänsähän ne vaan tekee.
tuskin kukaan kenen arkeen kuuluu että saa olla toisen lähellä niin osaa kuvitellakkaan miten mukavalta tuntuu edes pienikin kosketus esim. verikoetta otettaessa...
Tämä on vähän kliseinen vastaus, mutta onko lähipiirissäsi pikkuveljesi lisäksi ketään muuta, jolle voisit ajatella juttelevasi, syvällisemmistäkin asioista? Vanhempia tai muita sukulaisia? Tai voisitko ajatella käydä kouluterveydenhoitajan/psykiatrin luona?
Ehdottaisin myös soittamista tai kirjoittamista esim. Mannerheimin lastensuojeluliittoon /info/lasten_ja_nuorten_puhelin_ja_net/ Itse kirjoitin MLL:N nettipalveluun vuosia sitten, ja oli ihanaa päästä avautumaan anonyymisti ja luottamuksellisesti toiselle ihmiselle, joka syventyi ajatuksiini ja antoi rohkaisevaa palautetta. Kyllä se helpotti oloa ainakin vähän, suosittelen siis.
Samaistuin muuten kirjoitukseesi paljon - yksinäisyys, kuplassa eläminen, muiden ihmisten välttelemisen ja sitä myöhemmin katumisen vuoristorata, omissa maailmoissa eläminen ja fantasioiden kehittäminen... Hemmetti, tuo kaikki kuulostaa niin tutulta! Oma elämäntilanteeni on toki ulkoisesti erilainen kuin sinun, mutta tuntemustasolla tuo tilanteesi kuulosti kovin samanlaiselta. Jos se yhtään helpottaa, niin et ole yksin vaan meitä kuplaihmisiä on muitakin täällä :)
Höh.
Linkin liittäminen epäonnistui, tässä vielä (jos taaskaan toimii): http://www.mll.fi/nuortennetti/info/lasten_ja_nuorten_puhelin_ja_net/
Vaikka varmaan jo tiedätkin nämä jutut :)
Kovin tunnut fiksulta nuorelta mieheltä ja kaiken lisäksi tiedostat oman käyttäytymismallisi ja "ongelmasi".
Koen itse samanlaisia tuntemuksia kuin sinäkin tästä yhteiskunnasta. On vaikeaa kuulua mihinkään, mutta olen päättänyt olla kuulumattakaan jos se tuottaa liikaa vaikeuksia. Yritän ainakin olla tuottamatta lisää vaikeuksia sillä, että dramatisoin tilanteeni pahemmaksi kuin mitä se todellisuudessa on.
Olen yksinäinen, mutta olen oppinut pitämään yksinäisyydestä. Entä sitten? Mielestäni siinä ei ole mitään väärää. Jos joku ihminen kokee oikeudekseen huomauttaa siitä, niin eihän se minulle edes kuulu, vaikka asian keskipisteenä olenkin. Parhaiten kai minä itse itseni tunnen ja se on hieno tunne se.
Kannattaakin siis rakentaa myös mielen sisäinen tukiverkosto eikä pelkästään kavereiden varaan. Auttaa paljon selviytymään eteenpäin sekin.
Elämästä on todella vaikea ottaa kiinni. Koulupäivät menee päässäni asioita pohdiskellessa. Lukio on suurimmaksi osaksi aivan turhaa, joten ketuttaa istua pitkiä päiviä koululla oppimatta mitään järkevää.
En suoraan sanottuna ymmärrä suurinta osaa ikäisistäni ihmisistä. Elämäntyyli tuntuu olevan kuin entisissä neuvostomaissa vapautumisen jälkeen... aivan kuin bilettäminen olisi ollut pannassa viimeiset 50 vuotta. En kykene käymään small talkia ihmisten kanssa, jonka puheenaiheet rajoittuvat television tarjontaan, alkoholijuomiin ja pilluun.
Olen kai jonkin sortin väliinputoaja. En ole leimautunut mihinkään ihmisryhmään, joten olen tälläinen lone wolf. En ole niinkään katkera, mutta toivoni olen menettänyt ihmisiä ja yhteiskuntaa kohtaan.
Tämä nyt on säälittävää rutinaa, tiedostan itsekin. Mutta elämän suunta on pahasti hukassa. Yhteiskunta suorastaan kannustaa syrjäytymään. Taitaa olla parasta muuttaa kauas pois, ja palata sitten kun tämä maa on konkurssissa.
Katsos länsimaisella kilpailuyhteiskunnalla on arvonsa, ne arvot ovat aivan samoja mitä pörssiyhtiöt tarjoavat, näin karkesti ottaen.
Ihmisen täytyy olla tuottava muurahainen kehdosta eläkeikään asti ja eläkeiän mahdollismman lyhyt jotta kulut pysvät kurissa.
Näistä arvoista kun kiinni pitää ja jaksaa innostua niin silloin elämisen motivaatio on yhtä muiden kanssa ja toivottavaa.
Mutta jos nämä arvot ei kiinnosta pätkääkään, oma moraali ei ole mukana, silloin elämästä voi tulla hankalaa, tulee masennusta arvottomuuden tunnetta yms. joita paikkaillaan kallonkutistajien ja mielialalääkkeiden kanssa.
Paljon puhutaan että ihminen on vapaa, käytännössä on vapaa vain tuon tuottavuuden viitekehyksen sisällä, muuten on vanki. Eli suvaitsevaisuus on vain silmänlumetta, muunlaisia ei suvaita, pitää olla tehokas ja tuottava.
Itseasiassa yhteiskunnassa pelätään täysin vapaata ihmistä, jos niitä on paljon niin se on länsimaiselle kilpailutaloudelle suuri uhka.
Sinun kaltaisiasi "heränneitä" on muitakin, nuoria ja vanhoja, itse kukin omsta syystään. Teitä yritetään pakottaa "ruotuun", vanhemmat, koulu, yhteiskunta yms. tekevät parhaansa jotta "harhaoppiset ajatukset" saataisiin kitkettyä.
Valitettavasti siinä uudelleenkoulutuksessa lopputuloksena on hyvin rikkinäinen ihminne joka on elämässään täysin hukassa ja heitä on paljon.
Vain vahvat selviävät meilipiteineen elämään ihmisavoista elämää missä oma elämä on itse tehtyä eikä jonkun tuomaa.
Eli et ole väärässä tai omituinen, olet vain ihminen joka ajattelee itse. Kuinka kauan jaksat ajatella itse, riippuu täysin sinusta ja voimistasi.
Kyllä Suomessa käytettyä huoranvittua riittää.
En oikeastaan pysty kauheasti ottamaan kantaa tohon sairaalajuttuun, uskoisin että siellä käy helposti aika pitkäksi jos joutuu päivästä toiseen makamaan jossain vuoteessa.
Tunnistin toisaalta itseni aika hyvin tuosta tekstin ensimmäisestä osiosta... ei ollut mullakaan kavereita lukiossa, ekana vuonna tuli vähän läppää heitettyä joidenkin kanssa , mut sen jälkeen kaks vuotta ihan merkillistä olla siellä, ku ei ketään tuntunu mun seura kiinnostavan.
Mun oma kokemus on, että ihmiset kehittyy eri iässä, eikä ole mitenkään omituista, jos et löydä samanhenkistä seuraa koulustasi. Yksinäisyyttä on paljon täällä meidän yhteiskunnassa, mut ei se saman tien tarkota sitä että jos ei löydä kavereita omasta ympäristöstään että jotain olisi pahasti pielessä itsensä kohdalla. Ihmiset on erilaisia ja varmasti löydät vielä samanhenkistä seuraa.
Mitä tuohon mainitsemaasi pinnallisuuteen tulee, niin sitä kyllä esiintyy vanhemmissakin ikäluokissa kuin esim. lukiossa. Jos joskus menet yliopistoon niin tiedät.
Mitä puolestaan haaveisiin tai unelmiin tulee, niin uskon että suurin osa ns. tavallisista, maallisista unelmista on toteutettavissa, jos vain tahtoa löytyy tarpeeksi. Itse en väitä suoranaisesti eläväni unelmaani, mutta oon kyllä onnistunut tavoitteissani ja olen mielestäni siinä pisteessä missä haluankin olla.
On tosin aika vaikea suoralta kädeltä mennä sanomaan, pystytkö toteuttamaan omat utopiset ajatuksesi kun et niistä sen tarkemmin kertonut... mielestäni onnen pystyy löytämään tavallisesta, maallisesta elämästä pelaamalla korttinsa oikein. Jos tunnet itsesi masentuneeksi niin kannattaa ehkä uhrata aikaa miettimällä, miten oikeasti haluaisi asioiden olevan, ja yrittää sitä kautta parantaa elämäänsä... joskus masentuneisuuskin on vain vaihe joka menee ajan kautta ohitse.
No joo, enpä taida paljoa enempää kirjotella... mut mun mielestä erilaiset haaveet ja unelmat on toteutettavissa, se vaatii vaan kovaa duunia.