Koen olevani erittäin masentunut, enkä oikeastaan muista olleeni onnellinen vuosiin, ehkä edes vuosikymmeneen. Aina jotain kamalaa tapahtuu, mikään ei onnistu, vihaan itseäni enemmän ja enemmän ja epäonnistun kaikessa. Olen voimaton ja väsynyt, painoni heittelee. Stressaan turhia asioita, oikeastaan kaikkea, myös perheen rahahuolia ja sukulaisteni hyvinvointia. Ahdistun käsittämättömistä asioista, esim. jos koen muiden yrittävän kontrolloida minua. Vääristelen muiden ihmisten sanomisia itseäni vastaan ja lopulta suutun heille, vaikka he eivät tarkoittaneet minusta mitään pahaa.
Vapisen ja joudun paniikinomaiseen pelkotilaan erikoisissa tilanteissa, esim. kouluruokalassa syödessä.
Öisin nukun yleensä neljä tuntia, enkä näin ollen kykene samoihin tuloksiin kuin ennen. Olen surullinen ja koen minulle erittäin tärkeän ihmisen hylänneen minut. Olen itsetuhoinen, enkä enää välitä kivusta. Viiltelyn sain vuosi sitten kuriin, mutta oksentelu ja itsetuhoiset ajatukset ovat iso osa elämääni. Tunnen ansaitsevani pahoja asioita itselleni, ja käyn päivittäin ajatusleikkejä, joissa jään auton alle tai minut raiskataan.
Tein Beckin testin ja tulokseksi tuli 39 pistettä. Yli 17 pisteen saajia suositellaan menemään lääkärille, ja yli 30 pistettä saaneiden on kuulemma pikimmiten hankittava apua.
Olen 17-vuotias enkä kehtaa hakea apua.
1. En usko sen toimivan. Keskusteleminen ja mielialalääkkeet tuskin auttavat konkreettisiin ongelmiin, kuten rahatilanteeseen.
2. Pelkään että ikäni vuoksi minulle sanotaan, kuinka normaalia on tuntea näin tässä iässä. Tämä ei ole normaalia, ei, tämä ei ole teiniangstaamista, enkä minä edes ole teini. Olen räjähdysherkkä ihmisraunio.
3. Pelkään, että terapian seurauksena tulen lihomaan.
4. Pelkään, ettei äitini ymmärrä tarvettani saada ammattiapua. Hän varmasti pitäisi minua itsekkäänä ja sanoisi, että haluan vain saada huomiota ja esitän että minulla on vaikeaa. Asiathan voisivat olla aina vähän huonommin?
Mitä minun kannattaisi tehdä?
Vapisen ja joudun paniikinomaiseen pelkotilaan erikoisissa tilanteissa, esim. kouluruokalassa syödessä.
Öisin nukun yleensä neljä tuntia, enkä näin ollen kykene samoihin tuloksiin kuin ennen. Olen surullinen ja koen minulle erittäin tärkeän ihmisen hylänneen minut. Olen itsetuhoinen, enkä enää välitä kivusta. Viiltelyn sain vuosi sitten kuriin, mutta oksentelu ja itsetuhoiset ajatukset ovat iso osa elämääni. Tunnen ansaitsevani pahoja asioita itselleni, ja käyn päivittäin ajatusleikkejä, joissa jään auton alle tai minut raiskataan.
Tein Beckin testin ja tulokseksi tuli 39 pistettä. Yli 17 pisteen saajia suositellaan menemään lääkärille, ja yli 30 pistettä saaneiden on kuulemma pikimmiten hankittava apua.
Olen 17-vuotias enkä kehtaa hakea apua.
1. En usko sen toimivan. Keskusteleminen ja mielialalääkkeet tuskin auttavat konkreettisiin ongelmiin, kuten rahatilanteeseen.
2. Pelkään että ikäni vuoksi minulle sanotaan, kuinka normaalia on tuntea näin tässä iässä. Tämä ei ole normaalia, ei, tämä ei ole teiniangstaamista, enkä minä edes ole teini. Olen räjähdysherkkä ihmisraunio.
3. Pelkään, että terapian seurauksena tulen lihomaan.
4. Pelkään, ettei äitini ymmärrä tarvettani saada ammattiapua. Hän varmasti pitäisi minua itsekkäänä ja sanoisi, että haluan vain saada huomiota ja esitän että minulla on vaikeaa. Asiathan voisivat olla aina vähän huonommin?
Mitä minun kannattaisi tehdä?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Ei se oo mikää häpeä hakea apua, sairaus se on masennuskin! Nyt rohkeesti soitat ajan vaikka psykologille, niin pääset alkuun! Ongelmiahan sulla on ihan selkeesti, ei niitä ammattilaiset vähättele. Tsemppiä!!
Sillä sinä et ainakaan parannu, että et tee mitään. Paras vaan ottaa yhteyttä lääkäriin tai mielenterveystoimistoon.
Keskustelu ja lääkkeet eivät varmastikaan ratkaise rahahuoliasi, mutta voivat auttaa sinua itseäsi saamaan motivaatiota hoitamaan niitäkin asioita. Ne ovat kuitenkaan tuskin se perimmäinen syy masennukseesi? Se täytyy hoitaa, ennen kuin pystyt tekemään mitään muuta.
Äitisi tuskin ajattelee noin, jos tietää vähänkään elämästä. Masennus on ihan oikea sairaus, ja jos hän ei sitä ymmärrä, sinun ei tarvitse siitä välittää.
Sinulla on ihan selvästi asiat solmussa ja mieli maassa, hae ihmeessä apua! Jokainen ansaitsee avun päästä jaloilleen, jos ei itse siihen pysty.
Hei!
Itselläni on myös ollut samanlaisia ajatuksia ja usko mua, mulla on ne keskustelut ja lääkkeet auttanu tosi paljon. Ja ei kannata pelätä avun hakemista, niille tollaiset oireet on jokapäiväisiä juttuja, en nyt yhtään vähättele pahaa oloasi, mutta ne ihmiset jotka auttaa on nähnyt vaikeita psykoositapauksia ym. paljon "hävettävämpiä" oireita (vaikka psykoosikin on sairaus, eikä sitä tarvitse hävetä).
Äidin mielipiteellä ei ole tässä asiassa mitään merkitystä, itse hoitoon hakeuduttuani jouduin muuttamaan pois kotoa (nuorisokotiin), koska vanhempani eivät hyväksyneet mielialapoliklinikalla käyntiä. Mutta en ole katunut sitä päivääkään, että hain itselleni apua. Se on oikeasti pelastanut elämäni, koska en olisi enää kauaa kestänyt masennukseni kanssa ilman apua.
Saattaa olla, että joutuu kokeilemaan useampia lääkkeitä, ennen kuin löytyy se omaan pahaan oloon auttava. Ja sitä mukaa kun mieliala paranee, muut asiat kuten rahahuolet paranevat siinä sivussa kun tukihenkilösi voi antaa erilaisia vinkkejä ja neuvoja millä tilanteen saisi hallintaan, tai sitten niiden kanssa vain oppii tulemaan toimeen paremmin.
Tässä hyvä tukisivusto, tätä kannattaa kokeilla jos ei uskalla puhua asioista (kuten minä aluksi), täällä voi purkaa tunteitaan nimettömästi: https://www.tukinet.net/
Ole sinnikäs, asiat eivät parane heti, mutta voin luvata että ne paranevat kyllä. Itsellä vaikeampaa masennusta on kestänyt 2 vuotta, vieläkin saan BDI kyselyssä 36 pistettä, mutta pystyn elämään keskustelun ja lääkkeiden avulla melkein normaalisti. En vielä pysty opiskelemaan, mutta ainakin jaksan nousta sängystä ylös joka päivä :)
Ja siitä avun hakemisesta: itse menin kouluterkkarille juttelemaan, ja sain sieltä lähetteen nuorisopsykiatrian poliklinikalle. Siellä on sekä keskusteluapua että lääkäri, eikä käynnit yleensä edes maksa mitään (ainakin itse olen käynyt 17-vuotiaasta asti, eikä ole tullut mitään maksuja). Kannattaa käydä tutustumassa! Ja jos rahahuolet vaivaa, niin kannattaa selvittää kaikki mahdolliset kela-tuet ym, ja tarvittaessa ottaa yhteyttä sosiaalitoimistoon (itse saan ainakin asumistukea ja toimeentulotukea).
Mutta pärjäile! Mä tiedän, että toi on ihan hirveä olotila, mutta yritä pitää itsesi kasassa ja muista, että ikinä ei kannata luovuttaa, vaikka se tuntuisi ainoalta vaihtoehdolta. Tsemppiä!!!
Niin ja lisään vielä, että olen itse myös kokenut juuri noita samoja tunteita, esimerkiksi se jos muut yrittävät kontrolloida tai määräillä, mulle tulee myös tosi ahdistava olo, ja sitten vain kerään rohkeuteni, sanon napakasti takaisin ja jos ei auta, niin tiedän silloin, että vika ei ole minussa. Aluksi suostuin muiden pomotteluun ja halusin vain olla mieliksi kaikille, mutta mulle on ainakin tullut lisää itsevarmuutta keskustelujen ansiosta enkä enää anna muille ihmisille periksi.
Mulla on myös tota, että iskee paniikki oudoissa tilanteissa, itselläni ainakin kouluruokalassa, matikantunnilla, kaupan kassajonossa, uimahallissa, jos joku tuntematon ihminen tulee liian lähelle, hammaslääkärissä, ym. Mulla todettiin paniikkihäiriö masennuksen lisäksi, ja siihen on auttanut se sama lääke kuin masennukseen (cipralex toimii ainakin mulla), joskus tarvitsen rauhoittavaa jotta tulen taas järkiini jos menen ihan tositosipaniikkiin. Mutta sen vaivan kanssa oppii myös elämään, mä ainakin oon tehny silleen että jos kouluruokalassa syöminen tuntuu tosi ahdistavalta, niin otan eväät kotoa mukaan :) ei tarvitse mennä ruokalaan saamaan paniikkikohtausta...
Ja vieläkin tulee noita itsemurha-ajatuksia, vaikka mulla ei mitään suunnitelmia ole. Esim. kun kävelen autotien yli niin mulle tulee ajatus liiskaantumisesta auton alle, tai kun ylitän sillan niin pakosti ajattelen hyppäämistä. Mutta ne pitää vain ohittaa mielessään ja yrittää keskittyä johonkin muuhun. Aluksi se on ihan hemmetin vaikeaa, mutta kaiken oppii kun tarpeeksi harjoittelee.
Mutta nyt olen varmaan kohta kirjoittanut jo romaanin...
Koita pärjäillä! Ja jos tuntuu siltä, ettei pärjää yksin, niin muista se, että aina on jossain joku joka pitää pystyssä kun omat jalat ei kanna :)